Millaista elämä anoreksian kanssa on?

Siitä on nyt vajaa vuosi, kun tutustuin ystävääni, jolla on syömishäiriö. Tarkemmin sanottuna anoreksia. Toki näin jo päälle päin, ettei kaikki ole kunnossa, mutta asian ottaminen puheeksi tuntui haastavalta. Tänä aikana olen tutustunut ystäväni lisäksi myös hänen sairauteensa, josta olen aiemmin lukenut lähinnä lehdistä. Oma arvomaailmani on muuttunut meidän keskusteluiden myötä ja olen tajunnut, miten kokonaisvaltainen sairaus on kyseessä.
Näämme ystäväni kanssa säännöllisesti ja viestittelemme ainakin kerran viikossa. Olen muodostunut hänelle varmaan jollain tapaa myös ”tukihenkilöksi” – tai ainakin itse toivoisin olevani sellainen. En väitä tietäväni sairaudesta mitään, saati että voisin kuvitella, millaista on olla tämän hirvittävän sairauden hallinnassa. Kaikki me kuitenkin tarvitaan joku, jolle voi puhua ja jonka seurassa voi olla oma itsensä.
Meillä on kuitenkin ystäväni kanssa paljon yhteistä ja minun tehtäväni ei ole jakaa mitään lohduttavia aforismeja, saati antaa vinkkejä tyyliin ”alat vain syömään”. Koitan siis itse olla ensisijaisesti vain ihan tavallinen kaveri, joka ei edes väitä tietävänsä millä ongelma ratkaistaan.

Haluan tehdä selväksi, että tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus olla mitään viihdettä, saati ”oman sädekehäni kiillotusta”, vaan kirjoitimme yhdessä postauksen kahdesta syystä; Ensinnäkin siksi, että syömishäiriöiden ja laihuuden ihailu julkisuudessa vähenisi. Syömishäiriö ei ole mitenkään muodikasta! Moni nuori pelleilee syömättömyydellä eikä ymmärrä, että se voi tuhota koko elämän. Ja anoreksia on tietysti vain yksi syömishäiriön muoto.
Toisaalta asioista ääneen puhuminen on tärkeää myös siksi, että joku tämän luettuaan voisi herätä ajattelemaan, onko oma syömiskäyttäytyminen ajautunut harhapolulle, joka voi pahimmillaan johtaa elämänmittaiseen kamppailuun? Kannattaa hakea apua!

Mietin oikeasti kuukausia, voiko tätä juttu edes kirjoittaa. Eniten mietin kuinka se vaikuttaa ystäväni paranemiseen tai lähinnä hidastaako se sitä? Tilanne on kuitenkin nyt sellainen, että ystäväni omienkin sanojen mukaan ”se ei voi mennä enää tätä huonommaksi”. Tietysti itse toivon, että se voisi olla taas pieni positiivinen sysäys hänelle kohti tervehtymistä.

Tässä ystäväni on pari vuotta sitten otetussa kuvassa saanut hienosti nostettua painoaan.

Tässä on siis ystäväni tarina.

”Minulla diagnosoitiin syömishäiriö virallisesti syksyllä 2004 kouluterveydenhoitajan toimesta. Opiskelin tuolloin liikunnanohjaajaksi ja jatkoin laihtumista (en tietoisesti), johon opettajani puuttui ja patisti terveydenhoitajalle. Hän oli huolissaan, eikä antanut minun osallistua fyysisesti raskaisiin tunteihin. Painoni oli hengenvaarallisen alhainen ja jouduin suoraan tutkimusten kautta sisätautiosastolle, jossa olin kaksi viikkoa. Siellä minulle kerrottin, että minulla on anoreksia, mutta en uskonut sitä. Yritin jopa selitellä itselleni, että minulla on matoja suolistossa! Muistan sanoneeni, että ”ei minulla anoreksiaa ole olen vaan liikkunut liikaa ja syönyt liian vähän.” No, sitä se anoreksia juuri on.

Diagnoosin saaminen tuntui ensin hämmentävältä, mutta kun sain ja etsin tietoa kaikki oireet täsmäsivät minuun. Sitten iski häpeä; Minullako tällainen hirveä sairaus? Toivoa antoi kuitenkin se, että voisin parantua. Motivaatio parantua oli suuri, sillä en todellakaan halunut elää anoreksian kanssa ja olla laiha. Halusin takaisin opiskelujen pariin ja liikkumaan. Liikunta oli minulle kaikki kaikessa.

Sairaus on muuttanut elämääni todella paljon. Olen jäänyt paljosta paitsi ja monet unelmat ovat jääneet toteutumatta. En ole koskaan seurustellut, koska laihana en koe itseäni viehättävänä, eikä kukaan mies kiinnostuisi. En uskaltaisi siten treffeille. Luustoni on myös haurastunut. Kaikista pahinta on kuitenkin, että sairaus on vienyt itsetuntoni. Henkisesti rankkaa on ollut yli 10-vuoden ajan ja sairaus on aaltolevaa. Välillä menee hyvin, välillä huonosti. Häpeän tunne on suuri, koska en ole parantunut vieläkään. En arvosta itseäni.

Minua on hoidettu ja kaikki keinot on käytetty. Näin sanoi lääkärinikin. Osastohoitomuodot, erilaiset toimintaterapiat ja ravitsemusneuvonta. Ajattelen toisinaan olevani epätoivoinen tapaus. Ei toivoa paranemisesta, enkä ole sen arvoinen.

Epäilen, että suurin esteeni parantumiselle on ollut ihmisten ymmärtämättömyys. Minun mielipiteitäni ja arvojani ei olla arvostettu. Olen itse liikunta-alalla ja minulla on jopa pt:n koulutus, johon kaikki ovat suhtautuneet negatiivisesti; Vaihda alaa, tuo ei sovi anoreksiaa sairastavalle.
Kannustuksen, postiivisen palautteen ja tuen puute ovat myös olleet esteenä. Olen hyvin yksinäinen ja kavereita ei ole kun pari, enkä koe että olisin ansainnut paranemista. En ole sen arvoinen.
Minua estävät myös monet pelot; Bulimia (koska monet anoreksiaa sairastavat saattavat ns. siirtyä bulimiaan), painonnousun tuoma laiskuus (tai pelko siitä) ja ulkonäkömuutos (tuleeko minusta lihava?). Pelkään myös ihmisten kommentteja. Haastavaa on toki myös runsas liikuntamääräni ja vegaaniruokavalio.

Harrastan liikuntaa ja se on oikeasti intohimoni, harrastus, elämäntapa ja työ. Ekologiset elämänarvot ovat minulle myös tärkeitä. Tykkään myös lukea paljon. Koska en ole töissä teen vapaaehtoistyötä. Tahdon olla hyödyksi edes jotenkin ja olla yhteiskunnalle arvokas. Siitä saan hyvää oloa, enkä jumittaudu kotiin täysin.

Minua ärsyttää se, että syömishäiriöistä tehdään julkisuudessa jotenkin tavoittelemisen arvoista. ”Laihdutin keittodieetillä ja sairastuin anoreksiaan.” Ei se mene niin!
Anoreksia on vakava psyykkinen sairaus, joka ei johdu laihdutusyrityksestä. Sairastuneelle on olemassa tiukat kriteeritkin. Minua ärsyttää myös ihmisten kommentit ulkonäöstäni. En halua, että ulkonäköäni kommentoida mitenkään! Häpeilemättä käyn silti uimahallissa ja saunassa, jossa monesti saan kuulla, että ”Kauheaa kun olet laiha! Onko sinulla anoreksia?”. Pahinta mitä voi sanoa on kuitenkin kommentit ”ala vaan syömään niin paranet!” tai ”ota itseäsi niskasta kiinni lopeta oireilu!”. Ei se mene niin, ei sairautta voi poistaa nappia painamalla. Tuollaiset kommentit vain syyllistävät ja lisäävät pahaa oloa.

Kuva on ystäväni omasta kotialbumista.

Haluaisin sanoa kaikille laihduttamisesta kiinnostuneille nuorille tytöille, että ei kannata. Anna kehollesi mahdollisuus kasvaa ja kehittyä. Ehdit laihduttaa aikuisena jos siihen on tarve. Kyseenlaista myös, miksi sinun pitäisi laihtua? Mitä haluat laihtumisella?

Uskon, että parantuminen on mahdollista, koska tiedän tapauksia, jossa henkilö on parantunut jopa 20-vuotta sairastumisen jälkeen. Haluan uskoa sen olevan mahdollista. Olen myös itse kaksi kertaa onnistunut saavuttamaan normaalipainon, joten miksi en nyt? Toivoisinkin, että ihmiset suhtautuisivat minuun ihmisenä, eikä anoreksia-potilaana. Sairaus ei ole identiteettini. Se on vain sairaus, joka minulla on, mutta se ei ole persoonani. Sisälläni on myös se terve ihminen. Neuvoja ei kannata tuputtaa, vaan olla enemmän läsnä ja vaalia toivoa.

Toivoisin, että jokainen suhtautuisi itseensä rakastavasti. Olkaa iloisia ja kiitollisia normaalipainostanne, toimintakyvystänne ja mahdollisuudesta kehittyä liikkumalla. Minä en sitä voi. Olen sairaalloisen alipainoinen, enkä jaksa nostaa edes 10kg tankoa hartioilleni, minkä pystyin tekemään kevyesti kun olin paremmassa kunnossa. En jaksa juosta, palelen uimahallissa (joten en voi siten vesijuosta, jota rakastan) ja salilla saan tympeitä katseita. Liikun, mutten kehity.
Nauttikaa liikunnasta ja normaalipainoisille sanoisin, että miettikää ennen kun väkisin laihdutatte ne ”viimeiset 2-5 kiloa”. Onko sille oikeasti tarvetta?
Juuri nyt elämäni on anoreksian sanelemaa; Tiukat rutiinit, liikuntamäärät ja joustamattomuus ovat osa arkeani. Sitä kukaan ei halua. En halua vertailla, mutta myönnän olevani kateellinen kaikille teille, jotka näytätte hyviltä terveiltä ja jaksatte liikkua. Sitä minäkin haluan.”

 

Toivoisin, että lähetätte kaikki teidän tsempit ystävälleni kommenttiboxiin! Hän on todellakin ansainnut ne!
Ja jos oma tai läheisesi tilanne huolettaa ja epäilet syömishäiriötä, niin lisää infoa saat Syömishäiriöliiton nettisivuilta. Muistakaa arvostaa ja vaalia terveyttä. Mikään ei lopulta ole sen tärkeämpää <3.

No ei taida minusta edelleenkään kasvissyöjää tulla…

Muistatteko vielä kun kokeilin kuukauden vegaaniruokavaliota, jonka te lukijat äänestitte kolmen eri ”suuntauksen” joukosta…? Kokeilu oli mielenkiintoinen, mutta yllättävän haastava. Lisäksi sain hmm.. hyvin mielenkiintoisia kommentteja koskien ruokavaliokokeiluani, joista kaikki eivät olleet kovin rohkaisevia! Silti oli varmasti hyödyllistä itselleni välillä ajatella sieltä laatikon ulkopuolelta asioita.

Ajatus kasvisruokavalion noudattamisesta on kuitenkin kytenyt mulla päässä, vaikka en ole siitä sen enempää kirjoitellut. Kuten olen useaan otteeseen sanonut, niin rakastan kasviksia ja hyvin tehtyä kasvisruokaa. Olen myös perillä eettisestä puolesta, vaikka toki siihen voisi varmasti aina kiinnittää enemmän huomiota. Haluan kuitenkin, ettei ruokavalio aiheuta liikaa vaivaa ja pohtimista arjessa, koska syöminen on parhaiten hallussa itsellä silloin, kun se ei stressaa ja on suht helppo toteuttaa. Ymmärrän kyllä, ettei kasvissyöjänä oleminen vaadi esimerkiksi  välttämättä omien ruokien valmistamista mutta se on ihan selvä homma ettei mieheni halua siirtyä kasvisruokaan, enkä halua myöskään lapsille tarjota pelkkää kasvisruokaa. Tässä jo pelkästään yksi logistinen ongelma 🙂 .

Nykyään kun olen töissä ja haen usein ruokaa läheisestä työpaikkaruokalasta, niin olen voinut lisätä viikottaiseen ruokailuihin yhä useammin kasvisruokavaihtoehtoja. Myös kasviproteiinit on aika kivasti huomioitu, eli yleensä aina on tarjolla salaattia, jossa on erilaisia herneitä, linssejä tai papuja. Vaikka liikun töiden puolesta paljon, niin en voi silti syödä pelkästään porkkanaraastetta ja spagettia. Eli kyllä siellä jotain vähän täyttävämpää täytyy olla lautasella! Intouduin myös kokeilemaan taas uudestaan soijasuikaleita keskiviikkona salaattia valitessa, mutta ne jäivät kyllä syömättä, koska jokin niissä totuttelusta huolimatta etoo. Quornia en ole vielä testannut.

En tiedä luitteko entisen missin Lotta Näkyvän IG-päivityksen tässä joitakin viikkoja sitten, jossa hän oli siirtynyt 9kk vege-kokeilun jälkeen sekasyöjäksi. Hänen vatsansa ei millään tottunut ruokavalioon, tai siis lähinnä kasviproteiinin lähteisiin. Ymmärrän kyllä täysin hänen tuskansa! Vaikka mullekin sanottiin vegekokeilun aikana, että ”vatsa kyllä tottuu”, niin mun vatsa ei kyllä vaan tunnu tottuvan! En muista milloin viimeksi olisin kärsinyt näin järkyttävistä vatsakivuista ja suolisto-ongelmista kuin mitä olen viime aikoina kärsinyt. Oon myös koittanut ottaa esim. linssejä tai papuja vain ihan muutaman ruokalusikallisen, mutta mun vatsa reagoi niihin todella voimakkaasti – joka kerta! Tähän mennessä kokeilun perusteella soijapapu on pahin ja härkis tulee hyvänä kakkosena. Härkisrouhetta jugurtin päällä pystyn syömään ilman pahempia ongelmia, mutta härkistä lämpimässä ruoassa taas en. Tai siis pystyn, mutta voin varautua karmeaan kaasunmuodostukseen!!!

Mä jatkan siis edelleen eläinproteiinin käyttöä, mutta ei senkään kanssa tarvitse liioitella. Punaista lihaa syön kerran tai kaksi viikossa. Heraproteiinia (Foodin, maustamaton) käytän ihan päivittäin aamupuuron joukossa ja joskus välipalalla. Nyt sain kaverilta testiin kasvisprodejauheen, mutta en ole vielä maistellut ja pelottaa miten vatsa reagoi (sisältää mm.herne- ja soijaproteiinia).
Mulle on kuitenkin tärkeintä, että vatsan toiminta ei häiritse jokapäiväistä elämää eikä mun tarvitse kärsiä hirveästi turvotuksesta päivittäin.

Mun ratkaisu edelleen on siis monipuolinen sekaruokavalio, eli kasvisruokailija musta tuskin tulee, ellen koe tulevaisuudessa jotain uutta heräämistä. Oma olo kertoo parhaiten sen, mikä itselle ja omalle vatsalle sopii. Mun selkeä kokemus on, ettei punainen liha tai sen paremmin pavut ja linssit oikein ole mulle paras valinta!

Onko teidän vatsa oireillut kasvisproteiinin lähteistä? Kuinka usein tulee käytettyä linssejä, papuja tai herneitä?