Toinen ihminen

Juoksumatolla on helppo syventyä omiin ajatuksiin. Niinkuin tänäänkin. Jostain mulle tuli mieleen tämä otsikko ja sitten aloin miettimään mitä haluaisin kirjoittaa. Halusin kirjoittaa jostain muista kuin itsestäni ja välillä jotain muita kun näitä iänikuisiä ”hei hyvää kuuluu” jaaritteluita. Toisille ihmisille on aina tarvetta ja niille on ollut viime päivinä tarvetta entistä enemmän. Tämä postaus on siis omistettu toisille ihmisille.

Toinen ihminen numero 1(tai no nykyään 2). 
Olen ollut maanantaista asti yksin ilman hurria, koska se (tai ”hän”) on Levillä työreissulla. Jotenkin sitä lapsen saannin jälkeen on jotenkin takertuvampi tai muuten vaan riippuvaisempi toisesta tai ainakin ikävä on ollut ihan karsea. Normaalisti olemme kaksi aika itsenäistä ihmistä ja olen tottunut olemaan erossa ilman, että koko ajan on pakko soitella tarkistussoittoja toiselle. 
Nyt mulla on kuitenkin vähän orpo olo. Silti en ikinä ole ymmärtänyt niitä ”tuulipukupariskuntia” jotka hengittääkin samaan tahtiin ja ripustautuu toisiinsa kuin jotkut simpanssit. Itse en halua ripustautua keneenkään vaan olla ”minä” enkä aina vain ”me”. Vähän sama asia, kuin jotkut naiset lapsen saatuaan: ”Meillä on löysä kakka”. ”Meillä on tänään puolivuotis neuvola.” Ai, mitä sun omalle elämälle tapahtui?
No, oli miten tahansa niin kotiin vois tulla jo.




Rakkaudesta tuli mieleen, että satuin katsomaan ekan jakson uudesta Sinkkulaiva-sarjasta laadukkaan(?) kotimaisen viihteen ystävänä. Siinä ekassa jaksossa oli joku Tottijärveläinen mies, joka etsi elämänsä naista ja fanitti hunkseja. Tuntui jotenkin vähän epäreilulta, että niin mukavan oloinen ihan perus suomalainen jöröjukka ei ollut vielä  löytänyt elämänsä naista, varsinkin kun tuolla on noita pölöpäitä liikenteessä pilvin pimein. Rehelliselle ja raittiille perusmiehelle on kyllä aina käyttöä! Oikeesti likat, kirjoittakaa sille miehelle! Sitäpaitsi sitä kiinnosti bodaaminen… Mä haluan että se löytää rakkauden!

Palataanpa postauksen aiheeseen. En ole suinkaan ollut kaksin Benin kanssa, vaan siskoni lapsineen on ollut täällä minua auttamassa. Kaikki on vaan aika paljon helpompaa, kun on extra pari käsiä ja olen päässyt käymään maanantaina ja tänään salillakin! Minulla on onneksi elämässä paljon ihania ihmisiä, joilta saan apua, eikä sitä apua voi pitää itsestäänselvyytenä. Olipa kyse sitten kuunteluavusta tai tapetointiavusta niin aina löytyy. Se on ihan mielettömän ihanaa!
Olen myös törmännyt ihmisiin, jotka aina odottavat muilta jos jonkinlaisia palveluksia ja venymistä. Sitten kun itse tarvii jotakin niin ne on just silloin kolmen viikon päästä kauheessa nuhassa tai jotain muuta yhtä todennäköistä. Ei tää elämä nyt ole mikään ”nallekarkki nallekarkista”, mutta ei aina vaan voi pelkästään pyytää.
Joskus saa kyllä pyytämättäkin; Tänään yksi salin vakkariäijä tuli tarjoamaan tytärtänsä lastenhoitoavuksi. Mä arvostan tollasta pyyteetöntä ystävällisyyttä ihmisissä! 

No meillä mitään draamaa koskaan oo.


On yksi kuitenkin ylitse muiden, nimittäin se on toi mun Ben. Miten voi yhtäkkiä toinen ihminen olla elämän tärkein asia ja muuttaa omaa ajatusmaailmaa niin järisyttävän paljon? Ennen oli suunnilleen oma napa ja mitenkähän mä nyt ehdin syödä sen mun oman rahkan ja omat ananakset tasan kello sillon ja sillon. Nyt onkin joku toinen täysin riippuvainen susta ja voin sanoa, että sitä ei kyllä tajua ennen kun kokeilee. Tänään kun katsoin pieniä potilaita ja siinä oli puolivuotias lapsi vakavasti sairas, niin kyllä se viilsi kuulkaa niin helvetin syvältä ettei sitä voi sanoin kuvailla. Tai kun Iholla-jaksossa se Claudia oli niin huolissaan siitä pojasta, että itkeä vollotti kun ei saanut puhelimella kiinni. 
Mä en varmaan päästä tota lasta kotoo mihinkään ja jos päästänkin niin kypärä päässä ja mä laitan sille jonkun tutkapannan :D. Soittelen koko ajan tarkistussoittoja ja heti jos se ei oo tullu ysiin mennessä kotibileistä niin soitan hätäkeskukseen ja haukun ne päivystäjät pystyyn kun ne ei hälytä poliisia, ambulanssia, vapepaa ja rajavartiolaitosta haravoimaan puolta Suomea. Olenhan ainoastaan huolissaa normaali lapsesta huolehtiva äiti. Tai kevyesti friikki kautta ylihuolehtivainen äiti.

No anyway, pointti tässä kaikessa oli varmaan se, että onneksi emme ole yksin. Onneksi on toisia ihmisiä.

Rikoo on riskillä ruma!

Ai kauheeta… Meidän salin työntekijä oli toissapäivänä miettinyt kun olin salilla, että olenkohan mä jo synnyttänyt!? Ei kuulemma kehdannut kysyä… Ja mä kun luulin että siitä vauvamahasta on oikeesti enää jäljellä tää epämääräinen röllykkä, joka nyt ei kokoluokaltaan läheskään enää lähentele vauvamahaa! Hei kamoon, en mä voi enää näyttää siltä että olisin raskaana! 

Give me a break – oikeesti vielä paksuna???

30min aerobinen ja 30min lihaskunto, tässä tulos. Kuten Virpi Salmi osuvasti Punakynän blogissaan totesi, ”vain luuserit liikkuvat ilman tavoitteita, mittanauhoja, sykemittareita ja julkisia treenikalentereita, joista kiinnostuneet kivet ja kävyt voivat lukea”.



Salilla tulee herkästi tuijotettuaan itseään peilistä, koska niitä on lähes joka seinällä. Myös itsensä ruoskimiseksi tätä voisi kutsua. Tottakai salille oli eksynyt perjantaina samaan aikaan joku luultavasti ensi huhtikuussa kisaava tsirbula, joka kadehdittavalla lihaserottuvuudellaan sai minut tuntemaan itseni naispuoliselta Bull Mentulalta. 
Tänään sitten pari kuumaa jumppakimulia olivat vallanneet crosstrainerit ja siihen menin sitten ikäänkuin vertaisteni seuraan :D. Tulipunaisessa hikinaamassa on onneksi se hyvä puoli, että silloin punoittavat silmäni eivät erotu niin hyvin (minulla on taas allerginen reaktio päällä…). Tytöillä ei kyllä tainnut tulla edes hiki!
Mutta missä ovat lihakset? Vatsalihasten olemassaolosta ainakin muistuttaa se, että kun pahin turvotus on kadonnut, niin ihrakerros on juuri siinä kohdassa missä joskus oli se sikspäkkiä muistuttava! Lisäksi niken treenipaitani sai minut näyttämään siltä, kun olisin pukeutunut makkarankuoreen. No, pukeudumpa vaikka kiusallanikin vanhoihin treenivaatteisiin, koska vakuutan ja vannon: Ennenpitkää ne kyllä mahtuvat!
Sitten voinkin taas palata katselemaan kuvia vaikka A Virmajoen täydellisyyttä hipovasta fysiikasta, vaikka tiedän, että minä monen (lähes jokaisen) muun naisen ohella ei ole kuitenkaan valmis uhraamaan niin paljoa elämästään täydellisen kropan tavoitteluun.

Ostin muuten pitkästä aikaa Body-lehden! Olin jotenkin koko kesän ja syksyn onnistunut välttelemään bodaus/fitness-lehtiä ja yllättäen ennen kammoksumani vauva- ja kaksplus-lehdet alkoivat houkuttelemaan enemmän. No, nyt kun huomasin että Even juttu on uusimmassa numerossa, niin päätin kokoeilla jos saisin lehdestä jotain irti.
Minulle tulee myös Sport ja Fit, mutta olen pikkuhiljaa kallistumassa peruutuspäätökseen. Lehdet ovat pikkuhiljaa alkaneet toistamaan itseään (joka numerossa keksitään TAAS se sama pyörä uudelleen) ja ne jäävät myös helposti lukematta. Lukeminen kannattaa aina, mutta olen sen verran sivistymätön moukka, että katselen mieluummin boxilta eilisen Iholla-jakson jos ja kun joskus on pieni hetki itselle.
Oikeastaan ainoa lehti jota kaipaan, on amerikkalainen Oxygen-magazine, jota joskus rapakon takaa tilasin. Kyllä tämäkin lehti syyllistyi toistamaan itseään, mutta vastapainona siinä on todella hyviä reseptejä ja laadukkaita kuvia. Lisäksi tykkään lukea englanniksi. Tuossa kuvassa lehden kannessa on kovasti ihailemani Michelle Levesque! Harmi ettei lehteä saa enää suomesta.



Törmäsin muuten eilen ilta-sanomissa tällaiseen lasten lihavuudesta kertovaan juttuun (linkki).
Kuulostaa järkyttävältä, että lähes joka neljäs ylä-asteikäinen on ylipainoinen! Minua aina näissä ylipainojutuissa mietityttää yksi asia; Kun puhutaan ”terveellisestä kotiruoasta”, niin mitäkähän se mahtaa olla useimmissa perheissä? Onko kotiruoka yhtäkuin makaronilaatikko, lihapullat ja nakkikeitto? Moni varmaan tietää, että nykyään kaupasta saatava ruoka on usein tosi ravinneköyhää. Kun makaroniloota tehdään sika-naudasta ja valkoisistä makaroneista ja nakkikeittoon heitetään saarioisten kevet popsit ja pussi pakastevihanneksia, niin enpä tiedä… Kaloreita tosin ei välttämättä ole paljon (ja tottakai lapset tarvitsevat sekä kaloreita, että etenkin hiilihydraatteja), mutta eipä sitten paljon muutakaan. Meillä käytetään kaupan valmislihapullia ja nakkeja ainoastaan koiran koulutusherkkuina! Silti esim.meillä Arcadassa tarjoillaan opiskelijoille joka toinen päivä jotain teollisuussoopaa, joita moni tietenkin syö vähän pakon edessä kun ruoka on edullista.

Tämän viikon sapuskaa: Kuhaa, täysjyväriisiä, paistettu muna ja pari sataa grammaa rehuja


”Kevyellä” pihvillä! Yllättäen ens jaksanut kuin puolet…. Talouspihviä sen olla pitää (ainoa pihvi josta pidän)!


Ruoasta tuli mieleen, että kokkaaminen on kyllä kivaa puuhaa! Jamie Oliverin ”30 minute meals”-sarjasta inspiroituneena tein eilen illalla satay-kanavartaita ja nuudelisalaattia! Tykätään hulluna molemmat hurrin kanssa Aasialaisesta ruoasta ja ruoassa oli käytetty just meidän lempimausteita, eli korianteria, limeä ja valkosipulia! Nuudelisalaatin kruunasi vielä paahdetut cashew-pähkinät ja seesaminsiemenet! Ihan ei kyllä tämä Sopasen Teija taikonut ateriaa valmiiksi puolessa tunnissa, vaikka siinä ohjelmassa Jamie väänsi vielä jälkkärit samassa ajassa. No, hätiköiden ei tule kuin kuspäisiä lapsia ja ruoka oli todella hyvää vaikka itse kehunkin!
Kuvaa ei valitettavasti muistettu ottaa, kun oli niin kiire syömään :)!