Haluaisitko hiukan jeesata…? Tässä yksi vinkki siihen!

*Hyvässä mukana EasyFit Rekola

Millä tavoin te autatte muita? Mun mielestä tää on ihan hyvä ajatus, jota kannattaa herätellä silloin tällöin.  Siis enkä nyt tarkoita että jeesaa kaveria muutossa (toki sekin on tosi ihana ajatus!) vaan niin, että auttaa jotain tuntematonta tavalla tai toisella.
Jos itse joutuisin vaikka onnettomuuteen, niin mulle on ihan sama kuka tulee tilannetta selvittämään. Kunhan vaan joku tulee paikalle ja puuttuu tilanteeseen! Ehkä hieman sama juttu pätee elämässä muutenkin.

 

Miten kuvat liittyvät juttuun? Jatka lukemista!

Oon aina ajatellut, että itsessäni on aika vahvasti sisäänrakennettuna halu auttaa ja olla jotenkin ”hyödyksi” jos niin voi sanoa.  En toki tarkoita, että mä kaikki päivät pyörin jossain vapaaehtoistoiminnassa tai lahjoita puolet rahoistani johonkin Itä-meri hankkeeseen. Vaan sitä, että usein (ehkä vähän liikaakin) murehdin jonkun yksittäisen, tuntemattoman ihmisen tilannetta ja mietin mitä voisin itse tehdä. Toisaalta inhoan sitä, että kalastellaan ihmisten huomio jollain hukkuneiden lasten kuvilla ja herätetään ihmisissä syyllisyys, joka saa heidät omatunnon tuskissa sitten lahjoittamaan. Toki kai sitä herättelyäkin tarvitaan, mutta senkin voi tehdä monella eri tavalla!

Itse oon kiinnostunut enemmän tekemään jotain konkreettista ja mieluiten lähellä. Toki se rahankin lahjoittaminen on helppo tapa, mutta itse ainakin mietin, että kuinka moni prosentti niistä lahjoituksista menee oikeasti kohteeseen ja kuinka monella prosentilla johtoryhmä pitää kosteita saunailtoja?

Siksi oonkin kokenut, että mulle itselle sopivin tapa on auttaa täällä kotimaassa sellaisia ihmisiä, joilla syystä tai toisesta vaikea elämäntilanne. Oon koittanut aina muistuttaa itseäni, että se tilanne voi tulla periaatteessa milloin tahansa omalle kohdalle; Työttyömyys tai vakava sairaus voi yllättää ja viedä taloudellisen tilanteen ihan katastrofiin! Mulla on itsellänikin ollut joskus aika vaikea jakso elämässä ja oon monesti miettinyt, että ilman vanhempieni tukea olisin ollut taloudellisessa suossa! Sen toivottomuuden kokeneena pystyn ymmärtämään, miksi nykyään on niin helppo tukeutua pikavippeihin ja muihin pikalainoihin. Niistä seuraa usein jo niin isoja taloudellsia ongelmia (esim luottotietojen menetys) että seurauksista kärsii vielä kymmeniä vuosia eteenpäin. Oon todella onnellinen, että silloin 10v sitten pikavippejä ei vielä ollut saatavilla.

Tutustuin noin vuosi sitten facebookissa Apua vähävaraisille pääkaupunkseudulla -ryhmään, jossa voi helposti auttaa mm. ruokalahjoituksilla, tavaroilla, lahjakortein tms ihan tavallisia perheitä! Avun tarvitsijoihin ollaan itse yhteydessä ja heidän kanssa sovitaan mitä haluaa antaa ja miten se apu toimitetaan. Kyseessä on siis kertaluontoinen lahjoitus yllättävässä kriisitilanteessa, jolla toivottavasti selviää pahimman yli. Ylläpito antaa myös infopaketin pyydettäessä. Itse oon mm. Tehnyt ruokaa ja vienyt sitä suoraan kotiovelle, käynyt kaupassa, antanut odottavalle äidille vauvanhoitoon tavaraa – eli siis todella konkreettista jeesiä! Ollaan myös naapuruston kanssa kerätty kimpassa lahjakortti isommalle perheelle. Oon myös pitkään miettinyt, että kuinka voisin käyttää blogia ja kohtuullisen isoa näkyvyyttä hyväkseni hyvän asian puolesta ja sitten löytyikin oikea tapa auttaa.

Toiminnallinen puoli

 

Ryhmäliikuntasali

Olin yhteydessä EasyFit Rekolaan ja ehdotin heille blogiyhteistyötä:  Heille saisivat näkyvyyttä blogissani ja korvauksena siitä he tarjoavat treeniaikaa salilla sellaiselle henkilölle, jolla ei taloudellisen tilanteen vuoksi olisi siihen muuten mahdollisuutta. He olivat tosi mielellään mukana ja tarjosivat puolen vuoden salikortin! Eikö olekin ihan superhieno ele EasyFit Rekolan henkilökunnalta?
Itse ainkin tulin niin iloiseksi ja tiedän myös, että tää lämmittää myös kuntosalikortin saajan mieltä! Käytiin viime viikolla Jonnan kanssa ottamassa salilta molemmille kuvia ja treenaamassa. Varustelutaso oli ihan 5/5 ; Löytyi laitteita ja hyvä toiminnallinen puoli. Lisäksi oli aerobisia laitteita, ryhmäliikuntatila, siistit pukuhuoneet ja ilmainen parkkipaikka. Voin siis suositella salia lämpimästi!
Itsellä kun liikunta ja kuntosali on niin iso osa elämää, niin tuntuu hyvältä, että ainakin yksi ihminen voi nyt jatkaa rakasta harrastustaan ja saa siitä toivottavasti voimaa arjen haasteisiin. Jos tää oli teidän mielestä hieno ele EasyFit Rekolan puolelta, niin käyttehän osoittamassa sen tykkäämällä heidän FB-sivuista TÄÄLLÄ 🙂 !

Mä haastan teidät kaikki pääkaupunkiseutulaiset blogilukijat liittymään tuohon Apua vähävaraisille PK-seudulla ryhmään (joka tosin uudelta nimeltään on Apuna Ry avustus) ja toki näitä samanlaisia ryhmiä voi olla muissakin kaupungeissa. Moni on sanonut että ”joo oon ajatellut monesti” eli nyt rohkeasti niitä tekoja pelkkien ajatusten sijaan 🙂 !
Onko teistä joku auttanut tuon tai jonkun muun ryhmän kautta? Vai minkä tavan olette kokeneet käteväksi?

Kasvaa se lapsi ilman hifistelyäkin!

Huomasin iltapäivälehden nettisivuilla jutun, jonka melko raflaava otsikko sai mielenkiinnon heräämään:

”Personal trainer -bloggaaja järkyttyi lapsiperheen ruokakärrystä: ”Kirjaimellisesti voin pahoin”

Lehtijutun perusteella ajattelin ensin, että en jaksa ärsyttää itseäni lukemalla blogipostausta, mutta lopulta klikkasin kuitenkin sisään. Tässä oli selvästi koitettu nyt herättää isosti keskustelua ja näppäimistöä oli hakattu ihan tunteella 😀 !
Blogitekstistä pystyi (ainakin mun mielestä) päättelemään, että kyseessä vielä melko tuore äiti. Tunnistin nimittäin itselläni olleen samanlaisia ajatuksia Benin ollessa pieni – olenhan itsekin samalla alalla ja ravintoasiat lähellä sydäntä! Mä en tahdo vähätellä missään nimessä tän bloggarin mielipiteitä, mutta haluan tuoda esille sen näkökannan, että joskus se omista aatteista kiinnipitäminen voi vaatia ihan kohtuuttomasti energiaa ja lopulta pienimmän pahan periaate on äitinä itselle kaikista stressittömin vaihtoehto. Vaikkei ehkä täydellisin.

Joskus ajattelen, että kunhan vaan söisi JOTAIN! Aina kun ei ihan pääse jyvälle että mikä kausi tässä on taas syömisen suhteen menossa.

Olen julkaissut blogissa hieman samantyyppisiä mielipiteitä kuin blogin kirjoittaja Laura ja ymmärrettävästi saanut niistä myös lokaa niskaani. Olen kyllä kirjoittajan kanssa monesta asiasta samaa mieltä, mutta myönnän, että tässä matkan varrella ja lasten kasvaessa mielipiteet ikäänkuin laimenee ja oon joutunut kyllä kerran jos toisenkin joustamaan niissä alkuaikojen suunnitelmissa! Tulipa tästä ”somekohusta” mieleeni ne ajat kun Ben aloitteli kiinteitä ja tietysti olin etukäteen päättänyt, miten ja millä aion lastani ruokkia. Minähän en mitään kaupan paskaa lapselleni tarjoa! Mun haaveet kaatui viimeistään siinä vaiheessa, kun koitin vääntää sauvasekoitin savuten niitä soseita Benille ja eihän ne uponneet lapselle sitten millään! Hänellä taisi olla tasan kaksi valmisruokavaihtoehtoa, joita hän suostui syömään. Eli se siitä yrityksestä luoda lapsen ravitsemukselle täydellinen alkutaival. Kokeilin bataatit, perunat, porkkanat, lantut… Ja niiden eri kombinaatiot. Lapsi sylki kaiken ulos ja viestitti katseellaan, että sun ruokas on ihan kamalaa. Meillä oli vielä 2v myöhemmin pienissä jääpalamuoteissa niitä kakanvärisiä soseita pakastin täynnä 😀 !
Sittemmin hänestä on kyllä tullut aivan kaikkiruokainen ja tällä tarkoitan siis kaikkea sushista aurajuustoon.

Mm. tällaisia useissa perheissä kiellettyjä ruokia meillä saa jopa lapset.

Oman lapsen ruokailuun voi vaikuttaa silloin kun lapsi on vielä pieni ja kotona, mutta homma vaikeutuu kun lapsi siirtyy hoitoon. PPH:lla ruoka oli vielä ihan peruskotiruokaa, mutta dagiksen ruokalista ei kyllä aiheuta itselläni vieläkään riemunkiljahduksia. Jos kuitenkin haluan pitää lapseni kunnallisessa hoidossa, niin ainoa vaihtoehto on vain antaa ruoasta palautetta. Tai laittaa lapselle omat eväät mukaan dagikseen? Kärrätä hänet joka aamu kaupungin toiselle puolelle ravintotietoiseen luomupäiväkotiin?? Kieltää häneltä hoidossa tarjotut välipalat ja kavereiden synttärikeksit? Tilanne on hieman toivoton.
Olen ajatellut, että panostan sitten parhaani mukaan ruokailuihin kotona ja tärkeintä on, että lapset saavat jotain syödäkseen.  Monelle päiväkotilapselle ja koululaiselle siellä tarjottu ruoka voi olla ainoa kunnollinen ateria koko päivänä!

Sokerin kanssa onkin sitten haastavampaa. Uskon itse siihen, että se mitä eniten kieltää, sitä eniten himoitsee. Ongelmaa ei ole, kun lapsi on ainoa ja vielä pieni. Mutta kun lapsi on toisten lasten seurassa niin vääjäämättä jossain vaiheessa sokerilta suojeleminen käy mahdottomaksi! Toisen lapsen suhteen peli on vielä enemmän ”menetetty”, koska yllättävän hyvin 1-vuotias ymmärtää, että isoveli syö herkkua, vaikka hän ei koskaan olisi saanut sitä vielä maistaa! Niinpä Ben syö karkkipäivänä (kyllä, meillä on pahamaineinen karkkipäivä!) sen tikkarinsa tai ennalta sovitut karkit pikkuveljen uniaikaan. En tiedä teistä, mutta meillä on kymmeniä, ellei satoja kertoja uhattu karkkipäivän peruuntumisella tiukoissa paikoissa!

Ainoa tilanne kun meillä on jouduttu puuttumaan sokerin ja herkkujen syöntiin on isovanhempien luona. Kyllähän ne mummut ja vaarit usein antas mielellään kaikenlaista herkkua lapselle ja siinä joudun joskus viheltämään pilliin! Ajattelen kuitenkin, että koitan olla tämän asian takia kiristämättä välejä. Käymme vanhemmillani noin pari kertaa puolen vuoden aikana, joten suurta vahinkoa muutamasta iltakaakosta ei aiheudu.
Anoppilassa 1v tietää tasan tarkkaan missä on keksihylly ja osaa sinne omatoimisesti parkkeerata itsensä! Toki hänen kanssa oon siinä mielessä tarkka, että keksi tai hieman jätskiä toisinaan on ihan ok, mutta karkeista koitan pitää hänet erossa! Limpparia meillä ei juoda ja pillimehu kuuluu erikoistilanteisiin, kuten matkoille tai saunaan ja tässä pysyn mielelläni tiukkana. Vettä ja maitoa juodaan muuten.

Autenttinen kuva tämän päivän ruokailusta: Äidiltä täydellinen logistinen moka! 1,5v 20 sekuntia valvomatta syömistilanteessa. Lopputulos on kumihanskat, rätti ja eikun hommiin!

Kai se niin menee, että vielä ekan lapsen ollessa pieni sitä jaksaa paremmin pitää ehdottomista periaatteistani kiinni. Toisen lapsen myötä olen ottanut ultraterveellisen ruokavalion sijaan tavoitteeksi pitää lapseni a) kylläisenä ja b) ruokkia heidät kunnollisella ruoalla, eikä esimerkiksi leivällä, vaikka se olisi usein väsyneenä niin sikahelppo ratkaisu. Koitan myös aina tarjota jotain kasviksia!
Usein kun olen yksin lasten kanssa, niin rima kuin huomaamattani hilautuu alas; Tänäänkin meillä syötiin nakkipastaa, eli pastaa, nakkeja ja raakaa porkkanaa 😀 . Itsehän olen elänyt lapsuuteni muistikuvieni mukaan Saarioisten maksalaatikolla ja lihaperunasoselaatikolla!

On tietysti vanhemman tehtävä tarjota lapselle parasta mahdollista ruokaa, mutta haluan myös opettaa lapsille, että herkuttelu on ok kohtuudella. Toivon, että lapset ei ainakaan muistelisi, että mutsi oli aina hullu nipottaja ruoan suhteen, joka toi kaverisynttäreillekin vihersmoothiet mukana.

Mitä mielipiteitä juttu teissä herätti…? Kuinka tarkkoja jaksatte olla lapsenne ruokavaliosta? Mielipiteitä kehiin!

Lue myös:

Miten kasvatan lapsestani kaikkiruokaisen?

Olenko nipottajamutsi?