Kuinka tsempata ystävää, joka on jatkuvasti kipeä?

Nyt kirjoitan aiheesta, joka on varmasti monelle tuttu, mutta tavallaan aika vaikea ja herkkä aihe. Eli kuinka voisi tukea ja tsempata ystävää, joka syystä tai toisesta on koko ajan kipeä tai loukkaantuneena? Itsekin olen joskus joutunut tässä tilanteessa ystävän asemassa ja tuntuu hölmöltä, kun ei keksi mitään järkevää sanottavaa. No onpa harmi? Ikävä kuulla?  Oon pahoillani?
En voi edes kuvitella miten turhauttavaa on, kun ongelmat seuraavat toisiaan. Aina voi toki elää vielä paremmin ja terveellisemmin, mutta väittäisin, että on ihmisiä jotka todella pitävät terveydestään huolta niin hyvin, kuin sen hetkisillä voimavaroillaan voivat. Ja silti aina tulee jotain. Tuntuu ihan kamalan epäreilulta.

Asioita ajattelee usein omasta näkövinkkelistä ja kun itse olen liikunnallinen ja elän todella menevää elämää, niin tällaisen tilanne ajaisi varmasti tosi pahaan turhautumiseen. Etenkin siinä tapauksessa, että itse tekisin kaikkeni ennaltaehkäistäkseni terveyden reistailua. Kysehän voi olla ihan pelkästä flunssakierteestä, josta varmaan useimmilla onkin kokemusta. Muutama viikko menee terveenä ja sitten taas kuume nousee, tai iskee vähintään joku angiina. Ymmärrän täysin, että tällaisessa tilanteessa masentuminen ei ole varmasti kaukana, kun makoilu on suunnilleen ainoa vaihtoehto.

Toki joskus loukkaantumiset voi olla seurausta liiasta rasittumisesta ja alituinen sairastelu tulee todella stressaavan elämäntilanteen bonuksena. Ystävän tehtävä ei ole kuitenkaan mielestäni toimia minään ”totuuden torvena” saati alkaa moralisoimaan tilanteessa. Vaikka olisi hyväkin ystävä, niin toisen kenkiin ei silti koskaan voi 100% asettua, eikä kokea tilannetta samoin kuin toinen ihminen. Jos näkee esimerkiksi että kaveri elää liian kuluttavaa elämää joka aiheuttaa flunssakierteen toisensa perään, niin toki asian voi ottaa puheeksi, mutta se täytyy tehdä todella hienovaraisesti! Asiat näyttäytyvät usein ulkopuolisille paljon mustavalkoisempina ja ratkaisut helpompina, kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Kun itselle on tullut lapsia, niin olen tajunnut, että moni asia ei tapahdu ”noin vain”. Voimia asioiden muuttamiseen ei aina ole, vaikka tietäisi, että se on ainoa vaihtoehto.

Mielestäni tässäkin asiassa ystävän tärkein tehtävä, eli kuunteleminen on paras ratkaisu. Kukaan tuskin haluaa osakseen voivottelua ja jatkuvaa sääliä (”no voi ei taasko, onpa ihan kamalaa…”). Olen myös huomannut, että sellaiselle kaverille joka on ollut pitkään kipeänä ei välttämättä kannata alkaa luettelemaan miten huipusti itsellä menee ja miten on juostu siellä ja täällä. Voin väittää, että ainakin itseäni tuollainen hehkutus saattaisi hieman ärsyttää. Voin toki olla väärässäkin. Tärkeintä on tietysti se, että ei vaikealla hetkelläkään jätä soittamatta tai käymättä.♡

Oletko itse joutunut vastaavaan tilanteeseen? Millaisia tunteita se herätti?