Onko ihan okei, että isä harrastaa enemmän kuin äiti?

Aika usein perheenäitien keskusteluissa puhutaan kiireestä ja siitä ”ettei ehdi oikeesti mitään!”. Omat harrastukset jää, vaikka tekisi mieli harrastaa. Rakas laji on laitettu tauolle ja ”sitten joskus taas”. Kaikki aika menee töiden lisäksi kodinhoitoon, lasten kuskaamiseen harrastuksiin, kaupassa käyntiin ja ruoan laittamiseen. Moni tietäisi saavansa esimerkiksi liikunnasta lisää energiaa, mutta ei vain ole aikaa, eikä oikein intoakaan, kun muu elämä vie kaikki mehut. Kuulostaako tutulta?

Viime päivinä on puhuttu paljon tasa-arvosta ja miten se toteutuu esimerkiksi työelämässä. Mielestäni perheissä tasa-arvo on vähintään yhtä tärkeä asia! Äitien jaksaminen on ollut paljon blogeissakin esillä. Seurasin suurella mielenkiinnolla erästä keskustelua siitä, milloin äidit ehtivät harrastaa tai ehtivätkö ylipäätään? Mun mielestä oli todella surullista huomata, että isän harrastukset ovat monessa kodissa paljon tärkeämpiä, kuin äidin. Isillä on puulaakin jääkiekkotreenejä, sulkisvuoroa, koko viikonlopun kestäviä pelireissuja jne. Yleensä on vielä ihan automaatio, että koko perhe mukautuu miehen harrastuksiin.

Mutta milloin se äiti pääsee sinne viikonlopun kestävälle pelireissulle?

Mun mielestä on hyvin huomattavissa se asia, että naiset vaatii moneen asiaan tasa-arvoa, mutta kuitenkin aika moni äiti pitää omia toiveitaan tai tarpeitaan silti paljon vähempiarvoisina, kuin miehen omaa aikaa. Varmasti on niitäkin isejä, jotka patistavat lastensa äitejä omiin juttuihin tai vaikkapa tapaamaan myös omia kavereita. Oikeasti, iso respect niille isille! Mutta epäilen, että suurin osa isistä on kuitenkin niitä, jotka mielellään pitävät kiinni saavutetuista eduista, eivätkä ole iloiten luopumasta yhdestäkään omasta treenikerrasta sen takia, että perheen toinenkin aikuinen voisi hetkeksi irtautua kodin pyörittämisestä. Koska isähän ei osaa laittaa ruokaa, syöttää lasta, korjata likaisia  vaatteita pyykkikoriin tai laittaa lapsia nukkumaan (tämä oli siis sarkasmia).

Toisaalta, mä ymmärrän hyvin tätä kuviota. Usein on vaan niin paljon helpompi sietää vallitsevaa tilannetta, kuin alkaa taistelemaan jostain omasta ajasta. Tunnin kotoa irtautuminen vaatii pahimmillaan sen, että äiti valmistelee kaiken niin, että isä pääsee omasta lastenhoitovuorostaan mahdollisimman vähällä! Ja isien on siellä turha pyörittää silmiä, koska tämä on aivan yleistä kun keskustelee äitien kanssa. Ihan samalla tavalla kuin se, että jos isä jää lasten kanssa vaikka viikonlopuksi yksin, niin äiti pesee vaatteet valmiiksi, valitsee ne valmiiksi, ruoka on valmiina jääkaapissa ja suunnilleen tekeminenkin keksitty valmiiksi isälle ja lapsille. Eikä se ole isän vika. Kyllä minäkin mielelläni suostuisin sellaiseen järjestelyyn!

Mä en oikeasti jaksa uskoa siihen, että pidemmän päälle kukaan voi nauttia siitä, ettei ole mitään omaa (paitsi oma työ korkeintaan). Vaikka kuinka väittää, että ”en minä tarvitse omia harrastuksia” tai ”kyllä niitä ystäviä ehtii tavata sitten kun lapset on isoja”, niin lisääkö tällä ajattelulla omaa hyvinvointia? Kukaanhan ei ole pelkästään äiti. On usein myös ystävä, puoliso, sisko ja paljon muutakin.
Jos esimerkiksi ajattelee, että huolehtii itsestäni ja omasta kunnostani sitten kymmenen vuoden päästä, niin mitä tässä välissä tapahtuu ja voiko silti olla terve, hyväkuntoinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen? Se kai kuitenkin meidän kaikkien tavoite on, eikö?

Suosittelen pysähtymään ja miettimään oikein perusteellisesti sitä, onko vallitsevaan elämäntilanteeseen tyytyväinen? Kokeeko, että parisuhteessa ”nallekarkit on tasan”, eli molemmat saavat hengähtää tasapuolisesti ja jos ei, niin onko itse antanut tilanteen luisua siihen pisteeseen? Oma henkinen jaksaminen ja hyvinvointi on meillä äideille tärkeään myös perheen takia ja valitettavasti välillä me äidit aliarvioimme itsemme ja omat tarpeemme . Nyt onkin siis hyvä aika tehdä uudenvuodenlupaus ja laittaa itsensä etusijalle ja itselleen mahdollisuus omille harrastuksille. 

Jakautuuko teidän perheessä vapaa-aika tasapuolisesti? Millä lailla olette sopineet molempien harrastuksista?

Kohta kaksi vuotta kotona

…Ja siltä alkaa pikkuhiljaa tuntua!

Tänään on taas uuden aikakauden alku. Theo aloitti nimittäin tänään päiväkodin, tarkemmin sanottuna yksityisen pienpäiväkodin. Tämä on pehmeä lasku siihen, kun hän joku päivä aloittaa sitten saman kunnallisen hoidon kun hänen veljensä. Ensi kuussa olisi tullut täyteen kaksi vuotta kotona olemista, poisluettuna viime kevät kun työskentelin maanantaista keskiviikkoon, tosin en silloinkaan täysiä tunteja. Kevät oli lievästi sanottuna säätöä, koska meillä ei ollut vielä mitään vakituista hoitopaikkaa, mutta thank god tukiverkosto on! Tosin päätin jo aikaa sitten, että en halua ”velvoittaa” kummankaan isovanhempia hoitamaan poikia täyspäiväisesti. Ehkä jos he vaatimalla vaatisivat, mutta heillä on kuitenkin oma elämä ja aika paljon omia menoja  ja harrastuksia.

Ihmettelin, että jaksoin näinkin kauan kotiäitiyttä, vaikka se näin ääneen sanottuna kuulostaakin ehkä vähän kamalalta…? Nykyäänhän on vaikeaa onnistua äitiydessä, eli ei oo hyvä olla kotona, eikä töissä 😀 . Olisi erinomaista olla töissä käyvä äiti, joka kuitenkin hoitaa lapsensa kotona. Hmm.
Theo täyttää kuitenkin vuoden lopussa kaksi ja on mielestäni jo hyvin kehittynyt ja tosi seurallinen lapsi. Nyt voin hyvillä mielin jättää hänet hoitoon ja samalla mullakin jo mieli tekee päästä töihin. Tämä on vain ja ainoastaan oma mielipide, joten turha pillastua, mutta kotona ollessa sitä jollain tasulla vähän ”taantuu”. Toki aika on lapsen kannalta tärkeää, vaikka eihän kaikilla olosuhteet salli näinkään pitkää kotonaoloa. Varmaan mukavin ratkaisu olisi olla vain osa-aikaisesti töissä, eli tehdä vaikka kolme päivää viikosta töitä. Harmi vaan, että monessa työpaikassa se on mahdottomuus.

Tuolla taantumisella tarkoitan siis sitä, että itselleni sosiaaliset suhteet ja työkaverit ovat aina olleet tosi tärkeä asia ja aika yksin sitä kotiäitinä on! En ole harrastanut perhekerhoja, koska ne on täällä meillä niin hiton aikaisin, että ei sinne ehdi erkkikään. Mulla on tasan yksi ”mammakaveri”, jonka kanssa voidaan nähdä päivisin. T:n kanssa emme ole juuri käyneet missään lounailla tai verkostoitumassa, koska hän on niin eläväinen tapaus, että hän ravintolassa verkostoituu hyvin nopeasti vieressä istuvan pöydän alle tai karkaa ovesta ulos. Mihinkään vauvakahviloihin mua ei saa kirveelläkään, koska kuulen huutoa kotonakin tarpeeksi 😀 …
Oon miettinyt näin ”jälkikäteen” että olisihan sitä voinut ehkä enemmänkin liikkua lapsen kanssa, mutta aina mukavuuden halu sisälläni on voittanut. Ei kakkavaippoja ruuhkabussissa, ei raivareita ostoskeskuksissa eikä 10€:n hintaista hotkittua lounasta. Ollaan kyllä oltu jonkun verran maalla mun vanhemmilla poikien kanssa, kuten viime viikolla.

Lapsen kasvussa se aika välillä yhden ja kahden vuoden on vanhemmille usein raskainta aikaa, vaikka se ulkopuolisille (kuten isovanhemmille) näyttäytyy juuri mahtavimpana aikana kun lapsi oppii koko ajan uutta! Meillä on mennyt kyllä onneksi aika hyvin lukuunottamatta kesällä yhtä irronnutta sormenpäätä ja lukuisia läheltä piti -tilanteita. Onhan siinä hoitoonkin viemisessä oma hommansa, etenkin nyt kun viedään kahteen paikkaan. Silti otan tän uuden elämänvaiheen avosylin vastaan! Mies lähtee parin viikon päästä ensin viikoksi kertausharjoituksiin ja sitä seuraavalla viikolla työmatkalle. Normaalitilanteessa olisin ollut edellisen viikon ihan stressissä miten jaksan, mutta ajatus tuntuu todella paljon helpommalta!

Sen verran oon kyllä miettinyt, että jos tulevassa työpaikassani joku tekee jotain näistä seuraavista, niin otan HETI loparit:

  • Ränklää ovenkahvaa ja napsuttelee valokatkaisijaa kun olen pissalla.
  • Hakkaa jollain kovalla muoviesineellä taukoamatta pöytään tai lattiaan
  • Pyyhkii räkänsä mun vaatteisiin TAI
  • Aiheuttaa välitöntä vaaraa itsellleen ja muille löytäessään sakset

Millaisia ajatuksia töihinpaluu herätti teissä kotiäitiyden jälkeen? Kauhua, helpotusta vai ahdistusta?

INSTAGRAM: katrivee
Snapchat: katrivee
sähköposti: [email protected]
Muista: <3