Onko väärin jos äiti huutaa?

Varmaan jokainen äiti tietää miltä tuntu kun hermo kiristyy ja lopulta napsahtaa sitten poikki. Oon nyt itse toista viikkoa lasten kanssa kotona kun heillä on loma hoidosta ja se kieltämättä on välillä raskasta. Nyt on ollut sadepäiviä ja ollaan oltu sisällä aika paljon (lue, liikaa). Meininki menee nopeasti neljän seinän sisällä rauhattomaksi ja ainakaan meidän lapset ei todellakaan leiki ”hiljaa omassa huoneessa”. Samalla mulla on tietysti yrityksen työt hoidettavana ja mun työpäivä alkaakin joka päivä klo.17 kun mies tulee kotiin. Olin koneella viime yönä vielä puolelta öin ja siitä johtuen aamulla äiti ei oo sit ihan pirteimmillään.

Esimerkiksi tällä varustuksella voi katsoa lastenohjelmia.

Yleensähän kaikissa lastenhoito-oppaissa neuvotaan, että kun lapsi tekee jotain tyhmää, niin hänen huomio pitäisi siirtää muualle johonkin järkevämpään ja hänelle pitäisi selittää ”lapsen tasoisesti” miksi vaikka se veljen portaista alas työntäminen on ikävää. Mä voin myöntää ihan avoimesti, etten useinkaan pysty noin aikuismaiseen käyttäytymiseen! Mä väittäisin, että mulla on vielä normaalia pidemmät hermot (kiitos hätäkeskusurani), mutta esimerkiksi inttäminen ja härnääminen ovat asioita joita en jaksa yhtään.

Kaikista typerintä on huutaa lapselle, että älkää huutako 😀 . Joskus tuntuu, että tää on kuin joku iso mölytoosa koko huusholli, kun yks rämistelee jollain lelulla ja toinen kiljuu kurkku suorana kun ei saa samaa lelua. Meillä on nyt vaihe, jossa 2,5 vuotias on keksinyt, että hän saa isoveljen antamaan hänelle tavaran ”sääli-itkulla”. Välillä oon sanonut Benille, että entäs jos vaan annat sen lelun, niin toi huuto loppuu. Eihän se oikein toki ole, mutta joskus ei vaan jaksa kuunnella sitä järkyttävää raivoamista.

Mä en tiedä miten rauhaisaa muilla on, mutta ainakin meillä on kaksi tosi aktiivista poikaa jotka ei oo paikoillaan sekuntiakaan, ellei ne nuku tai ellei edessä ole joku ruutu! Meillä jatkuvasti joku lelu kolisee, miekat viuhuu ja mopo rullaa sellasta vauhtia pitkin kämppää ettei tosikaan! Benillä on ”supersankarivaihe” päällä ja hän vetää hyppypotkuja pitkin kämppää ja hyppii voltteja sohvalle. Siis herramunjee mitä tapahtuu kun tää kaksikko saa skeitit, skuutit ja muut käyttöönsä!? Niillä on varmaan joku raaja koko ajan paketissa!

Mitä tulee tohon otsikkoon, niin mä ainakin inhoan huutamista, mutta miten musta tunuu, että se on välillä ainoa joka tehoaa? Usein mä kyllä pyydän sitten anteeksi sitä että äiti huusi ja kerron, ettei musta ole mukava huutaa. On kuitenkin varmasti aivan normaalia, että jokainen äiti huutaa joskus lapsillensa. Onneksi mun hermot ei oo ollu (vielä) niin riekaleina, että pillahtaisin itkuun! On sekin kyllä ollu väsyneenä TOSI lähellä. Mua vähän lohduttaa, että jopa mun maailman viilipytyin mieheni karjaisee välillä pojille, etenkin silloin kun he satuttavat toisiaan tai meitä. Joskus omaakin sitä huutamista on vaan mahdoton hillitä!

Miten se suhtaudutte lapsille huutamiseen? Pystyttekö olemaan huutamatta ikinä lapsille vai tuleeko kiljuttua jopa kurkku suorana?

Miten tulla äidiksi, kun ei ole tavannut vielä isääkään?

Kun alkaa seurustella ja perustaa sitten jossain vaiheessa perheen, niin jollain tavalla se vaikuttaa myös omaan kaveripiiriin. Etenkin kun lapset tulevat kuvioon, niin se sinkkuystävä saattaa tuntea, ettei niitä yhteisiä puheenaiheita ole yhtä paljon kuin ennen ja toinen muuttuu ihmisenä. Se viilentää helposti välejä ja tottahan se onkin – lapset muuttavat ihmistä. Perheellinen voi myös kokea hieman kateutta siitä, että ne omat kuulumiset eivät niin paljon enää liity ihaniin matkoihin, uusiin kuvioihin töissä tai rakkauselämään. Myönnän itsekin, että välillä oikein janoan jonkun ei-perheellisen kaverin elämän uusia juonenkäänteitä, kun omassa elämässä kaikki on ollut aika ”tylsästi” jo vuosia. Siis toki hyvällä tavalla!
Silti koen olevani super etuoikeutettu, kun olen löytänyt miehen ja saimme vielä kaksi lasta.

Mä ymmärrän, että lapsettomana sinkkuna oman ystävän perhe-elämän vierestä seuraaminen voi olla jopa kivulias kokemus ja olen puhunut siitä myös mun ystävien kanssa. Vaikka toisen puolesta on toki onnellinen, niin silti pintaan puskee toisinaan katkeruus siitä, miksi itse ei saa perhettä. Itsestä riippumaton lapsettomuus on koskettava aihe, johtuipa se mistä syystä tahansa.

Se mistä oon itse kokenut tuskaa on ne omat läheiset kaverit, jotka itsekin niin mieluusti eläisivät sitä perhearkea ja haluaisivat äidiksi. En tiedä saisiko näin sanoa, mutta toisinaan todella suren heidän puolestaan. Ehkä eniten juuri juhlapyhinä, kun kokoonnutaan perheen kanssa.
He ovat juuri siksi olleet mun mielessä tänään, äitienpäivänä. Myös tämän uuden yritykseni tiimoilta olen tutustunut moniin naisiin, jotka haluaisivat perheen, mutta elämässä ei vaan ole tullut mahdollisuutta siihen. Biologinen fakta on kuitenkin se, ettei lapsia voi tehdä kuin tietyn aikaikkunan sisällä ja harvan unelma on olla ensisynnyttäjä yli 40-vuotiaana!

Ihan rehellisesti yksi syy sille, miksi perustin Match by K:n on se, että haluaisin helpottaa sellaisia ihmisiä löytämään toisensa, jotka ihan tosissaan haluavat ainakin jossain vaiheessa perustaa perheen. Jos olisin nyt itse sinkku ja lapseton näin 35-vuotiaana, niin en todellakaan jaksaisi treffailla sellaisia miehiä, jotka eivät tiedä mitä elämältään haluavat. En haluaisi toisin sanoen tuhlata aikaa!

Minulla on myös ystäviä, jotka ovat miettineet ihan lapsen hankkimista yksin, koska sopivaa miestä ei ole tullut kohdalle. Aion tukea ja kannustaa heitä mitä ikinä he aikovatkaan tehdä, koska kukaan ei varmasti tee tuollaista päätöstä hetken huumassa eikä heppoisin perustein. Eikä voikaan, koska yksin lapsettomuushoitoihin hakeutuminen on pitkä prosessi. Jos minulta kysytään näin kahden pienen pojan äitinä, niin sanon kuitenkin, että tekisin ehdottomasti lapsen mieluummin yksin, kuin sellaisen ihmisen kanssa, josta ei ole kantamaan vastuuta. Pienen lapsen kanssa arki on tarpeeksi rankkaa muutenkin, eikä siihen päälle kukaan tarvitse ”ylimääräistä lasta” tai kuluttavaa parisuhdetta. Siksi en voi myöskään tuomita eroavia vanhempia, koska joskus voi oikeasti vain helpompaa olla yksin kuin vetää lasten lisäksi kivirekeä perässään.

Oma rakas äitini, sankarini.

Lähetän virtuaalisen halauksen etenkin teille, jotka unelmoitte siitä omasta perheestä ja ehkä jopa olette haudanneet osin toivon siitä. Uskokaa, että se sopiva ihminen kyllä löytyy vielä! Kotiin ei tietenkään kannata jäädä odottelemaan ja minun mielestäni perhehaaveista saa puhua ihan avoimesti, vaikkei se nyt ehkä ensitreffeillä olekaan kaikista houkuttelevin puheenaihe.
Me haastatellaan jatkuvasti uusia asiakkaita Match by K:hon ja lisää mahtuu! Etsimme asiakkaiksemme naisia ja miehiä PK-alueelta jotka haluavat sitoutua. Haastattelemme jokaisen asiakkaan henkilökohtaisesti ja haluamme tietää, mitä hän oikeasti etsii ja haluaa. Kannattaa kuitenkin olla avoin ja antaa mahdollisuus, koska moni oikeasti potentiaalinen tyyppi saattaa mennä ohi jos pitää laput liian tiukkaan silmillä, eikä ole valmis joustamaan kriteereistä.
Myös Tamperelaiset mimmit huomio, koska nyt haemme myös sieltä suunnalta parille miesasiakkaalle treffikumppaneita. Laittakaa viestiä [email protected] niin katsotaan teille joku oma diili koska emme toimi vielä varsinaisesti Tampereella 😉 .

Lapseton lukijani, koetko että suhteesi on muuttunut perheellisten kavereiden kanssa? Millaisia ajatuksia oman perheen puuttuminen herättää? 
Olisi kiva kuulla teidän kokemuksia tästä aiheesta.