Kauhukuvat vs todellisuus

”Onko niitä lapsia pakko tehdä, jos niiden kanssa eläminen on niin kamalaa?”

Monesti mietin, että olenko syyllistynyt lapsettomien ystävieni pelotteluun. Olenko pelotellut heitä kauhukuvilla lapsiperhearjesta tai antanut ymmärtää, että tämä on väsyttävää, turhauttavaa ja lapset rasittavia. Tulin tulokseen, että mikäli en ole tehnyt sitä tarkoituksella, niin ainakin joskus vahingossa 😀 .

Mieheni tässä hauskasti näyttää miltä mä näytän. Eli heti aamulla tosi pirtsakalta!

 

Ihmisen psykologiaan kuuluu kiinnostus negatiivisia asioita kohtaan. Kun kysyt tuttavaltasi ”Hei, miten menee?” niin sen sijaan, että saisit vastauksen ”No kuule tosi ihanasti, mulla on kyllä hieno elämä!” vastaus on luultavammin ”No muuten ihan hyvin, mutta selkä vihottelee”. Tai ”Kyllä nää helteet alkaa jo ahdistamaan!”.
Me myös muistamme elämässä helpommin negatiiviset asiat, vaikka niiden suhde olisi yksi negatiivinen asia ja 100 positiivista. Vaikka lapsesi  Irma-Kyllikki olisi ollut kuin ihmisen mieli koko päivän, niin iltaraivon aikaan toteat, että vain hullu ihminen haluaa lisääntyä. Niinhän se menee.

Varmaan ne isoimmat kauhuskenaariot, mistä itsekin ahdistelin etukäteen on yleensä valvominen, uhmaikä ja oman ajan(ja parisuhteen) menetys. Kun lapsista aletaan puhumaan niin kaikki tuntuu niin lopulliselta ja helposti ajattelee sitä mitä menettää, eikä niinkään sitä, miten hienoja hetkiä lasten kanssa kokee ja elää.
Ja siis siitähän ei tosiaan pääse mihinkään, että elämä on monella aika seesteistä ennen lapsia. Sitä miettii ehkä ihan syystäkin, että onko valmis uhraamaan romanttiset parisuhdelomat, kavereiden kanssa vietetyt mökkiviikonloput ja lauantai-aamun pitkät unet. Ja jos joku ei ole niin ymmärrän senkin täysin!

Totuus taitaa olla kuitenkin se, että tuskinpa niin moni niitä lapsia haluaisi, elleivät ne toisi elämään jotain erilaista toivottua sisältöä! Niiden kanssa nyt vaan sattuu tulemaan samassa paketissa ikuiselta tuntuva vastuu, huoli ja toive siitä, että lapsi ei ikinä kasva isoksi vaan pysyy pienenä pötkylänä for ever. Eikä niin tietenkään käy, koska minäkin huomaan jo toivovani ettei 5-vuotias kasvaisi niin nopeasti!!! On koomisinta, että samalla toivoo, että millon ”helv…. tää kaaos helpottaa???” ja hetken päästä toivoo, että lapset olisivat aina pieniä. Jotkut sitten sekoaa siinä määrin että alkavat haaveilla uudesta lapsesta. Ja sitten taas uudesta. Ja sitten taas uudesta.

Itse oon aika tyytyväinen siitä, että ehdin paljon touhuta yksikseni ennen perhe-elämää ja miehenkin kanssa kierrettiin maailmaa ja maattiin kokonaisia päiviä sängyssä. En siis koe, että olisin jäänyt jostakin paitsi. Onneksi. Vaikka en ole mikään vuoden äiti, joka kaivaa sormivärit esille heti kun itsetehdyt luomusämpylät ovat sujahtaneet aamulla lasten suihin, niin nautin kyllä valtavasti lapsista ja äitiydestä. Perheen kanssa voi tehdä erilaisia juttuja ja tavallaan lasten ilo lisää omaakin iloa moninkertaisesti. Huomaa nauttivansa enemmän siitä, että lapset nauttii, kuin että itse kaipaisi pelkästään sitä yksin juotua aamulattea. No okei, kaipaan mä kyllä sitäkin välillä.

 

Puhutaanko teidän mielestänne perhe-elämästä liian negatiiviseen sävyyn? Pelotellaanko lapsettomia liikaa yöheräilyillä ja raivareilla?

Onko väärin jos äiti huutaa?

Varmaan jokainen äiti tietää miltä tuntu kun hermo kiristyy ja lopulta napsahtaa sitten poikki. Oon nyt itse toista viikkoa lasten kanssa kotona kun heillä on loma hoidosta ja se kieltämättä on välillä raskasta. Nyt on ollut sadepäiviä ja ollaan oltu sisällä aika paljon (lue, liikaa). Meininki menee nopeasti neljän seinän sisällä rauhattomaksi ja ainakaan meidän lapset ei todellakaan leiki ”hiljaa omassa huoneessa”. Samalla mulla on tietysti yrityksen työt hoidettavana ja mun työpäivä alkaakin joka päivä klo.17 kun mies tulee kotiin. Olin koneella viime yönä vielä puolelta öin ja siitä johtuen aamulla äiti ei oo sit ihan pirteimmillään.

Esimerkiksi tällä varustuksella voi katsoa lastenohjelmia.

Yleensähän kaikissa lastenhoito-oppaissa neuvotaan, että kun lapsi tekee jotain tyhmää, niin hänen huomio pitäisi siirtää muualle johonkin järkevämpään ja hänelle pitäisi selittää ”lapsen tasoisesti” miksi vaikka se veljen portaista alas työntäminen on ikävää. Mä voin myöntää ihan avoimesti, etten useinkaan pysty noin aikuismaiseen käyttäytymiseen! Mä väittäisin, että mulla on vielä normaalia pidemmät hermot (kiitos hätäkeskusurani), mutta esimerkiksi inttäminen ja härnääminen ovat asioita joita en jaksa yhtään.

Kaikista typerintä on huutaa lapselle, että älkää huutako 😀 . Joskus tuntuu, että tää on kuin joku iso mölytoosa koko huusholli, kun yks rämistelee jollain lelulla ja toinen kiljuu kurkku suorana kun ei saa samaa lelua. Meillä on nyt vaihe, jossa 2,5 vuotias on keksinyt, että hän saa isoveljen antamaan hänelle tavaran ”sääli-itkulla”. Välillä oon sanonut Benille, että entäs jos vaan annat sen lelun, niin toi huuto loppuu. Eihän se oikein toki ole, mutta joskus ei vaan jaksa kuunnella sitä järkyttävää raivoamista.

Mä en tiedä miten rauhaisaa muilla on, mutta ainakin meillä on kaksi tosi aktiivista poikaa jotka ei oo paikoillaan sekuntiakaan, ellei ne nuku tai ellei edessä ole joku ruutu! Meillä jatkuvasti joku lelu kolisee, miekat viuhuu ja mopo rullaa sellasta vauhtia pitkin kämppää ettei tosikaan! Benillä on ”supersankarivaihe” päällä ja hän vetää hyppypotkuja pitkin kämppää ja hyppii voltteja sohvalle. Siis herramunjee mitä tapahtuu kun tää kaksikko saa skeitit, skuutit ja muut käyttöönsä!? Niillä on varmaan joku raaja koko ajan paketissa!

Mitä tulee tohon otsikkoon, niin mä ainakin inhoan huutamista, mutta miten musta tunuu, että se on välillä ainoa joka tehoaa? Usein mä kyllä pyydän sitten anteeksi sitä että äiti huusi ja kerron, ettei musta ole mukava huutaa. On kuitenkin varmasti aivan normaalia, että jokainen äiti huutaa joskus lapsillensa. Onneksi mun hermot ei oo ollu (vielä) niin riekaleina, että pillahtaisin itkuun! On sekin kyllä ollu väsyneenä TOSI lähellä. Mua vähän lohduttaa, että jopa mun maailman viilipytyin mieheni karjaisee välillä pojille, etenkin silloin kun he satuttavat toisiaan tai meitä. Joskus omaakin sitä huutamista on vaan mahdoton hillitä!

Miten se suhtaudutte lapsille huutamiseen? Pystyttekö olemaan huutamatta ikinä lapsille vai tuleeko kiljuttua jopa kurkku suorana?