TOIVEPOSTAUS: Miten meillä molemmat vanhemmat ehtivät treenata?

Multa on toivottu useammankin kerran blogiin juttua siitä, miten me olemme perheessä hoitaneet asiat niin, että molemmat ehtivät treenaamaan. Aihe on haastava, koska tuntuu, että heti jos joku asia toimii itsellä, muttei jollain muulla, niin siitä tulee heti palautetta… ”Sulla on niin helppoo jaadajaadajaa”. 
Meitä hurrin kanssa kuitenkin yhdistää tosi pitkälle samat arvot ja liikunta on lähellä molempien sydäntä. Siksi toisen liikunnallisuutta osaa myös arvostaa ja ymmärtää, miksi se on tärkeää.
Tilanne on tietysti nykyään vähän muuttunut, koska liikun työkseni. Kuitenkin se liikunta, joka tulee mulla töissä ei ole mitään oikeaa treeniä, vaan todellakin vain ”liikuntaa” ja keho tottuu nopeasti. Itse koen, että kunnollinen harjoittelu on sitä, että haastaa itsensä rajoille, hengästyy ja hikoilee = kehittyy. Oma treeni on myös omaa aikaa, jolloin ei tarvitse keskittyä muihin kuin itseensä. Fyysisestä kunnosta huolehtiminen ei ole todellakaan itsekästä, mutta usein etenkin meille äideille se on melkein viimeinen asia, johon haluaa raivata aikaa. Mulle on ollut alusta asti selvää, että samalla tavalla kuin lasten hoitaminenkin, niin myös omat harrastukset kuuluu molemmille.

Me käydään molemmat miehen kanssa salilla ja tällä hetkellä hurri kuntouttaa selkäänsä fyssarin ohjauksessa. Itse olen ottanut aina aikaa ”hyvällä omallatunnolla” omiin treeneihin, mutta nyt pidän ensisijaisesti huolta, että hän ehtii treenaamaan riittävästi ja saa selän kuntoon. Toivottavasti hän pääsee vielä palaamaan kotisalilleen Hardknocks Training Centeriin omien treenikavereiden pariin ja selkä vielä kestäisi vapaaottelua.
Itse tykkään eniten ihan perinteisestä kuntosalitreenistä, mutta toki lajeja on paljonkin joita mielelläni harrastaisin ylimääräisen ajan siunaantuessa (ekana tulee mieleen esimerkiksi crossfit, jonka vielä joku päivä saatankin aloittaa!). Nyt mulla ei ole edes voimassa olevaa salikorttia, mutta reissun jälkeen varmaan puhallan siihenkin eloa. Pyrin kuitenkin n.3krt viikossa tekemään oman treenin ja laji valikoituu fiiliksen mukaan. Esimerkiksi huomenna käyn uimassa tunnin töiden jälkeen.

No, sitten se tärkein kysymys: Miten sitä aikaa jaetaan niin, että molemmat ehtii?
Voin puhua vain omasta puolestani, mutta meillä ei ole tehty mitään vuoroja, koska kummallakaan ei ole mitään vakiintuneita treeniaikoja. Yleensä sunnuntaina katsotaan tuleva viikko ja että onko jotain erikoista. Miehen sali on työmatkalla, joten hän käy siellä töistä tullessaan ja viime viikolla näin jopa sellaisen ihmeen, että hurri meni ennen töitä treenaamaan 😀 ! Jos itse menen salille, niin se on yleensä myöhempään, lasten nukkumaanmenon aikaan. Silloin hurri hoitaa nukutuksen (siihen ei yleensä tarvita kahta niin toinen voi hyvin hoitaa omia hommiaan). Nyt olen jonkun verran tehnyt myös youtubesta ihan tässä kotosalla joogaa, johon menee vain n.30min ja teen sen yleensä ennen nukkumaanmenoa.
Viikonloppuna molemmat ehtii sitten hyvin käymään vaikka molempina päivinä liikkumassa ja viikonloppuna käydään myös perheen kanssa yhdessä aina liikkumassa. Yleensä uimassa tai pyöräilemässä kuten viime viikonloppuna. Kesällä tehtiin myös niin, että toinen pyöräili ja veti lapsia kärryssä ja toinen juoksi.

Itse oon kovasti kamppaillut sen tosiasian hyväksymiseksi, että elämä on lasten myötä muuttunut radikaalisti etenkin omien intressien osalta. Jos voisin, niin aivan varmasti treenaisin melkein joka päivä! Enkä nyt sano, etteikö se olisi mahdollista, mutta se aika on aina jostain muusta pois. Mulle on nyt tärkeintä, että pysyn edes ok kunnossa ihan oman hyvinvoinnin takia.
Vuorokaudessa ei vaan yksinkertaisesti ole riittävästi tunteja, jotta siitä voisi jakaa tasaisesti lapsille, parisuhteelle, levolle, työlle ja omalle treenille joka päivä. Se on asia, jonka valitettavasti voi ymmärtää vasta sitten kun sen asian kokee. Jos joku mulle sanoo, että ”joo mulla on kuule 7 alle 5-vuotiasta lasta ja oikein hyvin ehdin joka päivä kahdesti salille”, niin se ei vielä kerro, että a) se on kaikille helppoa ja mahdollista ja b) että se on edes tottakaan 😀 … Voisinhan mäkin joka päivä heittää lapset hoidosta tullessa salin lapsiparkkiin ja mennä vähän treenaileen. Niin helppoa!

Jos perheessä on kaksi ihmistä, jotka haluavat liikkua (tai harrastaa tietysti mitä vain), niin se vaatii aina myönnytyksiä. Enkä pysty edes kuvittelemaan mitä se on,  jos on vain yksi ihminen, joka hoitoo koko shown! Ei ole enää vain minä ja MUN treenit. Ja välillä tulee viikkoja, että on vaan niin paljon kaikkea, että ei vaan enää edes jaksa revetä salille. Mutta se ei maailmaa kaada! Elämää on oikeasti (ehkä) vielä viiden – tai jopa kymmenenkin vuoden päästä! En tiedä yhtään 15-vuotiasta, jolle pitäs vielä pukee aamulla toppapuku ja viedä tarhaan!
Ajan hallnita on pikkulapsiperheessä haastavaa, mutta ei mahdotonta. Kannattaa myös miettiä, että miksi haluaa liikkua: Haluaako liikkua siksi että ”pitää”, vai siksi että oikeasti nauttii siitä ja saa energiaa ja jaksamista? Tiedän myös omasta kokemuksestakin, että siihen ajanpuutteeseen on niin helppo vedota, mutta kummasti sitä aikaa sitten löytyykin telkkarin tölläämiseen, facesen selaamiseen tai muuhun yhtä ”hyödylliseen” 😀 …. Eli karsii mieluummin niistä, kuin vaikka unista.

Liikutko tällä hetkellä niin paljon kuin haluaisit? 
Miten paljon liikkuisit ja miten, jos aikaa olisi ihan rajattomasti käytössä? Kiva kuulla teidän fiilis tästä aiheesta 🙂 !

10-vuotta sitten vs. tänään

On sunnuntai aamu. Tai no, oikeastaan on jo melkein keskipäivä, kun herään Tampereen Jankassa olevasta kaksiostani. Eilen meni taas myöhään ja tulin kotiin 04.10 bussilla. Niinkuin aika lailla joka viikonloppu.
Tällaisina aamuina on aina samanlainen, vähän turhautunut ja yksinäinen olo. Illalla on lähtö taas opiskelupaikkakunnalle Kuopioon, jonne pääsen opiskelukaverini kyydissä. En jaksaisi lähteä, mutta onneksi opiskelua on enää tosi vähän jäljellä ja kohta alkavat näyttökokeet. Viikolla yleensä on ihan kivaa olla koululla, vaikka lähteminen tuntuukin aika kurjalta.
Kaivan kaapista paahtoleipää, voita ja marmeladia. Laitan tekstarin kaverilleni, joka lähti eilen Onnelasta jonkun tumman kundin kanssa jatkoille. Heillä ei ole kuulemma yhteistä tulevaisuutta. Itse en varmaan löydä ikinä ketään, jonka kanssa juttu kestää paria vuotta kauemmin!

Pyydän kavereita käymään, koska en halua olla yksin kotona. Olen eronnut aika juuri ja sinkkuna sunnuntait ovat jotenkin tosi tylsiä. Olin ihan romuna eron jälkeen, mutta onneksi mulla on niin ihanat opiskelukaverit Kuopiossa, joille olen vollottanut pää punaisena.
Tekee mieli jotain hyvää ja haluaisin pyytää kaveria viemään mut mäkkiin. Sunnuntaisin en saa oikein mitään aikaiseksi, en edes käveltyä sinne mäkkäriin, vaikka sinne on vain kaksi bussipysäkin väliä.
Pitäisi varmaan lähteä liikkumaan, mutta tuskinpa saan itseäni houkuteltua mihinkään. Viikolla sentään käyn salilla, koska kämppikseni kanssa sinne on helpompi lähteä. Kotona ollessa jään helpommin vain katselemaan telkkaria. Kuten tänäänkin. Sunnuntai-päivän TV-tarjonta tulee hyvin tutuksi.

 

……………………………………………………………………………………….

 

On sunnuntai aamu. Herään ensimmäisen kerran kuuden maissa. Pienempi poika on kuumeessa ja hän pyytää juomista toistelemalla ”mamma-pappa-mamma-pappa”. Löydän parisängystä yhteensä 8 jalkaa, vaikka sinne jäi illalla vain 4. Mieheni nukkuu pää väärään suuntaan ja tämäkin on aika normaali näky aamuisin. Onneksi menin nukkumaan illalla jo klo.23, joten sain nukkua melko hyvät yöunet. Tein illalla mulle ja miehelle riiripaperirullia ja katsoimme nauhalta miljonäärin. Siitä on nykyään tullut traditio ja on ihanaa tehdä jotain ihan vain kaksin. Arkista, mutta tärkeää.

Nousen itse sängystä vasta kahdeksan jälkeen. Ehdotan neljä veelle, että lähtisimme Liikuntamyllyyn lasten liikuntatapahtumaan ja hän innostuu. Kivaa, ajattelen!
Kaikki menee valmistautumisessa hyvin siihen asti, kunnes mistään ei löydy sopivaa pitkähihaista paitaa. Ehdotan hänelle noin kymmentä erilaista lyhythihaista mallia ja kaivan epätoivon hetkellä jopa pienten vaatteiden laatikosta yhden paidan, jonka survoin sinne eilen. Ainoat kelpaavat paidat ovat kuitenkin joko kuivumassa (eli kosteita), tai likapyykkikorissa ja siitä pidän kiinni, ettei valmiiksi likaisia vaatteita pueta enää päälle. 4-vuotias on myös vahvasti sitä mieltä, että juuri tänä armon päivänä hän ei voi pukea t-paidan päälle esimerkiksi hupparia.

 

Lapsi ilmoittaa paitagaten jälkeen, ettei sitten lähde minnekään, jos märkää tai likaista paitaa ei voi laittaa päälle. Hieno juttu, en olis halunnutkaan! Parempi vain luovuttaa. Taannun hetkeksi ekaluokkalaisen tasolle ja ääneni on kimeä. ”Kerrankin kun äiti koittaa järjestää sulle jotain mukavaa tekemistä vain äidin kanssa. Siellä olis saanut roikkua renkaillakin! Mutta mä en voi nyt tässä muuttua pitkähihaiseksi paidaksi!”

Loikin yläkertaan keittämään kahvia ja ajattelen, että mitäpä tuosta. Kahvia, AAAH. Se on näiden vaihtelevien aamujen pelastus! Lämmitetty punainen maito ja Kulta Katriinan luomukahvi. Joskus jos oikein revittelen, niin laitan vielä joukkoon vaniljasokeria. Elämäni on kyllä täynnä vaaraa ja jännitystä hehe.
Syön aamupalaksi siivun ruis- ja siivun juuresleipää. Laitan päälle sulatejuustoa ja koen melkein huono omaatuntoa näin huonosta aamupalasta. Tällaista ei kehtaisi kertoa edes blogissa! Tänä aamuna en vaan jaksa oikein tsempata puuron kanssa! Ihan sama!
Lopulta lähdetään koko perhe pyöräilemään ja käydään ulkoliikuntapaikalla vähän treenaamassa. Tai no, lapset juo pillimehua ja syö keksiä ja me miehen kanssa vedetään leukoja. Kotona päätän tehdä kasvislasagnea.