Onko väärin jos äiti huutaa?

Varmaan jokainen äiti tietää miltä tuntu kun hermo kiristyy ja lopulta napsahtaa sitten poikki. Oon nyt itse toista viikkoa lasten kanssa kotona kun heillä on loma hoidosta ja se kieltämättä on välillä raskasta. Nyt on ollut sadepäiviä ja ollaan oltu sisällä aika paljon (lue, liikaa). Meininki menee nopeasti neljän seinän sisällä rauhattomaksi ja ainakaan meidän lapset ei todellakaan leiki ”hiljaa omassa huoneessa”. Samalla mulla on tietysti yrityksen työt hoidettavana ja mun työpäivä alkaakin joka päivä klo.17 kun mies tulee kotiin. Olin koneella viime yönä vielä puolelta öin ja siitä johtuen aamulla äiti ei oo sit ihan pirteimmillään.

Esimerkiksi tällä varustuksella voi katsoa lastenohjelmia.

Yleensähän kaikissa lastenhoito-oppaissa neuvotaan, että kun lapsi tekee jotain tyhmää, niin hänen huomio pitäisi siirtää muualle johonkin järkevämpään ja hänelle pitäisi selittää ”lapsen tasoisesti” miksi vaikka se veljen portaista alas työntäminen on ikävää. Mä voin myöntää ihan avoimesti, etten useinkaan pysty noin aikuismaiseen käyttäytymiseen! Mä väittäisin, että mulla on vielä normaalia pidemmät hermot (kiitos hätäkeskusurani), mutta esimerkiksi inttäminen ja härnääminen ovat asioita joita en jaksa yhtään.

Kaikista typerintä on huutaa lapselle, että älkää huutako 😀 . Joskus tuntuu, että tää on kuin joku iso mölytoosa koko huusholli, kun yks rämistelee jollain lelulla ja toinen kiljuu kurkku suorana kun ei saa samaa lelua. Meillä on nyt vaihe, jossa 2,5 vuotias on keksinyt, että hän saa isoveljen antamaan hänelle tavaran ”sääli-itkulla”. Välillä oon sanonut Benille, että entäs jos vaan annat sen lelun, niin toi huuto loppuu. Eihän se oikein toki ole, mutta joskus ei vaan jaksa kuunnella sitä järkyttävää raivoamista.

Mä en tiedä miten rauhaisaa muilla on, mutta ainakin meillä on kaksi tosi aktiivista poikaa jotka ei oo paikoillaan sekuntiakaan, ellei ne nuku tai ellei edessä ole joku ruutu! Meillä jatkuvasti joku lelu kolisee, miekat viuhuu ja mopo rullaa sellasta vauhtia pitkin kämppää ettei tosikaan! Benillä on ”supersankarivaihe” päällä ja hän vetää hyppypotkuja pitkin kämppää ja hyppii voltteja sohvalle. Siis herramunjee mitä tapahtuu kun tää kaksikko saa skeitit, skuutit ja muut käyttöönsä!? Niillä on varmaan joku raaja koko ajan paketissa!

Mitä tulee tohon otsikkoon, niin mä ainakin inhoan huutamista, mutta miten musta tunuu, että se on välillä ainoa joka tehoaa? Usein mä kyllä pyydän sitten anteeksi sitä että äiti huusi ja kerron, ettei musta ole mukava huutaa. On kuitenkin varmasti aivan normaalia, että jokainen äiti huutaa joskus lapsillensa. Onneksi mun hermot ei oo ollu (vielä) niin riekaleina, että pillahtaisin itkuun! On sekin kyllä ollu väsyneenä TOSI lähellä. Mua vähän lohduttaa, että jopa mun maailman viilipytyin mieheni karjaisee välillä pojille, etenkin silloin kun he satuttavat toisiaan tai meitä. Joskus omaakin sitä huutamista on vaan mahdoton hillitä!

Miten se suhtaudutte lapsille huutamiseen? Pystyttekö olemaan huutamatta ikinä lapsille vai tuleeko kiljuttua jopa kurkku suorana?

Näissä asioissa olen tiukkis mutsi!

Minusta on tärkeämpää se, että on jotain periaatteita lastensa kasvatuksessa mieluummin kuin se, ettei ole mitään ohjenuoraa, josta pitää kiinni. Katsoin tässä yksi päivä ihan vahingossa telkkarista dokkarin, jossa kerrottiin perheistä, joissa ei ole mitään sääntöjä. Okei, tämä oli Englannissa, enkä ihan jaksa uskoa, että tuollainen meininki olisi Suomessa edes mahdollista. Lapset tekivät tietysti mitä halusivat ja milloin halusivat. Aikuiset ”opettivat” lapsiaan kotikouluissa, koska oikea koulu oli tietysti liian rajoittava, eikä lasten ollut pakko mennä sinne jos eivät halunneet.

Mä oon itse mielestäni äitinä aika rento, tai no, nyt jos tarkemmin mietin, niin ehkä en olekaan? Mun mielestä lapsilla pitää olla rajat ja selkeät sellaiset! Mulla oli kotona tavallaan paljon vapauksia, mutta toisaalta taas kunnioitin isääni yli kaiken auktoriteettina, enkä halunnut suututtaa häntä. Liekö sitten sekään terve suhtautuminen omaan isään, vaikea sanoa, kun en ole edes keittiöpsykologi. Koin kuitenkin kodin aina hirmu turvalliseksi paikaksi, jossa ei tarvinnut arvailla, miten asiat menevät. Varmaan tästä syystä mulla on itsellänikin muutamien asioiden suhteen kasvatuksessa ainakin lähes nollatoleranssi.

1. Anteeksi pyytäminen ja antaminen

Tiedättekö millaista on olla sellaisen ihmisen kanssa parisuhteessa, joka ei koskaa ole kotona saanut anteeksi pyytämisen ja antamisen mallia? Minä tiedän (en tosin tällä hetkellä). Se on todella raastavaa! Asioiden puinti kiitos heti, anteeksi pyyntö ja etenkin sen antaminen. Eikä niin, että vanhoihin asioihin palataan joskus kuukausien päästä ja niitä puidaan sitten oikein juurta jaksaen kun silloin joskus sanoit näin ja näin. Tää on yksi sellaisista asioista, joka tulee todellakin ihmissuhteisiin sieltä omasta lapsuudesta. Toki sitä voi harjoitella sitten vanhemmallakin iällä.

2. Kiroilu

Äitini tapasi sanoa, että sivistymättömät kiroilee. Meillä ei koskaan, ei ennen eikä nyt kotona kiroiltu vanhempieni kuullen. En saanut myöskään koskaan haukkua vanhempiani tyyliin ***** idiootti. Mielestäni mikään ei oo niin kamalan kuuloista kuin kiroileva lapsi! No, heitä ei voi toki syyttää.. Vaan vanhempia. Kyllä mäkin myönnän, että sitten kun mulla keittää yli ja rajusti, niin saatan kirota ja kappas vaan, heti tulee 5-vuotiaalta välitön kuitti.
Kiroilemiseen liittyy mun mielestä myös toisten kunnioittaminen, eli se tapa miten puhuu toisille ihmisille. Jossain vaiheessa se kiroilu varmaan tulee teini-iässä osaksi coolia puhetyyliä, mutta toivottavasti hyvin nopeasti myös häipyy sieltä pois.

3. Päälle puhuminen ja jatkuva esillä oleminen

Mikään ei oo niin rasittavaa, kun puhua jonkun vanhemman kanssa niin, että hän käytännössä puhuu samaan aikaan lapselleen. ”Niin kulta, kyllä kulta, ihan kohta kulta”. Jokaiseen pieneenkin ihahdukseen reagoidaan heti ja juttu keskeytyy. Mulle tulee sen keskustelun toisena osapuolena sellainen olo, että palataanko asiaan sitten, kun sun lapsi ei enää asu kotona 😀 ?? Mä en juuri tästä syystä halua puhua mitään syvällisiä puheluita just silloin kun oon yksin lasten kanssa, koska en jaksa sitä jatkuvaa keskeyttämistä. Tollanen 5-vuotias jo tajuaa, että nyt ei oo hänen vuoronsa päpättää, mutta 2,5-vuotias ei vielä oikein. Meillä kuullaankin usein seuraava lause; Kun aikuiset puhuvat, niin lapset ovat silloin hetken hiljaa.

4. Rahan arvo

Mä oon ajatellu näin aikuisiällä, että olisin ehkä kaivannut omassa lapsuudessani vähän parempaa ohjausta rahankäyttöön. Oon ollut aina kova ostelemaan ja muistan jo pienenä kun isä sanoi, että ”Katrilla se polttelee taas raha taskuissa”. Ei siis puhettakaan, että olisin osannut säästää. Lisäksi halusin nuoren tytön tavoin aika paljon kaikenlaista ja tiesin kyllä keinot kuinka saada vanhempani suostumaan.
Mun mielestä on outo ajatus, että lapsen ei tarvii käyttää omia rahojaan ikinä. Siksi Ben nykyään ostaa aika usein lauantaikarkkinsa itse ja jakaa niistä vielä pikkuveljelleen osan. Kyllä tuollainen pikku nappulakin jo älyää, ettei 2€ riitä kaikkiin pusseihin ja kannattaako ostaa joku pieni juttu 1,5€:lla vai joku isompi 2€:lla.

5. Kaikkea maistetaan, mistään ei ole pakko pitää!

Palaan taas omaan lapsuuteeni. Muistan aina miten kovasti mua loukkasi se, että jos en pitänyt jostain ruoasta, niin se oli omaa ”tyhmyyttäni”. Inhosin esimerkiksi savukalaa yli kaiken ja meillä oli sitä yleensä ainakin kerran viikossa (isäni kalasti). Koin suoranaista halveksuntaa siitä, etten pitänyt ruoasta koska ”savukala on NIIIIIIIIIIIN ihanaa!”. Ainoa vaan, että se oli ja on edelleenkin pahaa, siis omasta mielestäni.
Koitan selittää pojille, että kaikkea pitää maistaa, mutta toiset ruoat on omaan makuun, toiset ei. Minä en myöskään vanhempana määrittele mikä on hyvää lapseni mielestä ja mikä ei! Siksi ollaan sovittu miehen kanssa, ettei sanota mistään ruoasta, että se on pahaa tai ”hyi”. Antaa heidän itse päättää mitä mieltä ovat. Ja on tietysti paljon ruokia, jotka alkaa maistua vasta aikuisiällä.

Onko teillä omien lastenne kanssa samanlaisia periaatteita?