Kauhukuvat vs todellisuus

”Onko niitä lapsia pakko tehdä, jos niiden kanssa eläminen on niin kamalaa?”

Monesti mietin, että olenko syyllistynyt lapsettomien ystävieni pelotteluun. Olenko pelotellut heitä kauhukuvilla lapsiperhearjesta tai antanut ymmärtää, että tämä on väsyttävää, turhauttavaa ja lapset rasittavia. Tulin tulokseen, että mikäli en ole tehnyt sitä tarkoituksella, niin ainakin joskus vahingossa 😀 .

Mieheni tässä hauskasti näyttää miltä mä näytän. Eli heti aamulla tosi pirtsakalta!

 

Ihmisen psykologiaan kuuluu kiinnostus negatiivisia asioita kohtaan. Kun kysyt tuttavaltasi ”Hei, miten menee?” niin sen sijaan, että saisit vastauksen ”No kuule tosi ihanasti, mulla on kyllä hieno elämä!” vastaus on luultavammin ”No muuten ihan hyvin, mutta selkä vihottelee”. Tai ”Kyllä nää helteet alkaa jo ahdistamaan!”.
Me myös muistamme elämässä helpommin negatiiviset asiat, vaikka niiden suhde olisi yksi negatiivinen asia ja 100 positiivista. Vaikka lapsesi  Irma-Kyllikki olisi ollut kuin ihmisen mieli koko päivän, niin iltaraivon aikaan toteat, että vain hullu ihminen haluaa lisääntyä. Niinhän se menee.

Varmaan ne isoimmat kauhuskenaariot, mistä itsekin ahdistelin etukäteen on yleensä valvominen, uhmaikä ja oman ajan(ja parisuhteen) menetys. Kun lapsista aletaan puhumaan niin kaikki tuntuu niin lopulliselta ja helposti ajattelee sitä mitä menettää, eikä niinkään sitä, miten hienoja hetkiä lasten kanssa kokee ja elää.
Ja siis siitähän ei tosiaan pääse mihinkään, että elämä on monella aika seesteistä ennen lapsia. Sitä miettii ehkä ihan syystäkin, että onko valmis uhraamaan romanttiset parisuhdelomat, kavereiden kanssa vietetyt mökkiviikonloput ja lauantai-aamun pitkät unet. Ja jos joku ei ole niin ymmärrän senkin täysin!

Totuus taitaa olla kuitenkin se, että tuskinpa niin moni niitä lapsia haluaisi, elleivät ne toisi elämään jotain erilaista toivottua sisältöä! Niiden kanssa nyt vaan sattuu tulemaan samassa paketissa ikuiselta tuntuva vastuu, huoli ja toive siitä, että lapsi ei ikinä kasva isoksi vaan pysyy pienenä pötkylänä for ever. Eikä niin tietenkään käy, koska minäkin huomaan jo toivovani ettei 5-vuotias kasvaisi niin nopeasti!!! On koomisinta, että samalla toivoo, että millon ”helv…. tää kaaos helpottaa???” ja hetken päästä toivoo, että lapset olisivat aina pieniä. Jotkut sitten sekoaa siinä määrin että alkavat haaveilla uudesta lapsesta. Ja sitten taas uudesta. Ja sitten taas uudesta.

Itse oon aika tyytyväinen siitä, että ehdin paljon touhuta yksikseni ennen perhe-elämää ja miehenkin kanssa kierrettiin maailmaa ja maattiin kokonaisia päiviä sängyssä. En siis koe, että olisin jäänyt jostakin paitsi. Onneksi. Vaikka en ole mikään vuoden äiti, joka kaivaa sormivärit esille heti kun itsetehdyt luomusämpylät ovat sujahtaneet aamulla lasten suihin, niin nautin kyllä valtavasti lapsista ja äitiydestä. Perheen kanssa voi tehdä erilaisia juttuja ja tavallaan lasten ilo lisää omaakin iloa moninkertaisesti. Huomaa nauttivansa enemmän siitä, että lapset nauttii, kuin että itse kaipaisi pelkästään sitä yksin juotua aamulattea. No okei, kaipaan mä kyllä sitäkin välillä.

 

Puhutaanko teidän mielestänne perhe-elämästä liian negatiiviseen sävyyn? Pelotellaanko lapsettomia liikaa yöheräilyillä ja raivareilla?

Onko väärin toivoa, että lapsilla alkaisi jo hoito?

Meillä lapset jäivät hoidosta lomalle kesäkuun puolesta välistä kun hoitopaikka meni kesäksi remonttiin. Korvaava hoito oli niin kaukana (n.10km meiltä täysin ”väärään” suuntaan”), joten tulimme tulokseen, että koitamme jotenkin luovia kesän ja pojat saavat pitkän loman. Minä olin ensin lasten kanssa pari viikkoa ja sitten mies jäi lomalle. Lapset palaavat hoitoon 6.8.

Minulla ei sinänsä ole mitään virallista kesälomaa, koska olen tuore yrittäjä, eikä lonkanvetoon todellakaan ole saumoja. Olen tehnyt töitä silloin kuin voin ja mies on hoitanut lapsia sovittujen tapaamisten ajan. Läppäri kulkee joka paikkaan mukana ja tätäkin postausta kirjoitan autossa matkalla mökille. Toisaalta on tietysti kätevää, ettei meidän tarvinnut tehdä mitään kovin isoja järjestelyitä kesän ajalle. Tiedän, että lasten pitkät lomat aiheuttavat joissain perheissä päänvaivaa hoidon osalta. Mutta kyllä ne aiheuttavat aika-ajoin myös ihan pinnan kiristymistä 😀 .

En tiedä saako tätä sanoa ääneen, mutta vaikeina hetkinä toivoisin jo lasten hoidon alkavan!
Itse kun ei voi vaan lomailla lötkötellä, niin koko ajan miettii missä voi  (ja kehtaa) kaivaa läppärin esille tai kirjoitella viestejä puhelimella. Välillä olen ollut tosi stressaantunut, koska olen ihminen, joka haluaa hoitaa rästissä olevat hommat heti. Mä tarviin myös rauhallisen paikan, jotta voin keskittyä siihen mitä teen. Meillä on vielä niin pienet lapset (5v ja 2,5v) että heidän läsnä ollessaan on turha koittaa keskittyä mihinkään muuhun.

Huomaan, että isomman poikamme kanssa lomailu on jo hyvin paljon helpompaa verrattuna pienempään veljeensä. Hänen elämä ei ole niin kiinni tiukasta päivärytmistä ja hän jaksaa ”erikoistilanteita” paremmin. Pienen kanssa elämme edelleen vaihetta, jolloin hänen kanssaan vieraassa paikassa ollessa elämä on jatkuvaa vahtimista. Laiturit, kivikot, korkeat paikat, autotiet… You name it. Millon tulee pissa, millon kakka. Päiväunien viivästyessä kaikki on pielessä pikkumiehen elämässä ja nukuttaminen entistä vaikeampaa. Ääninäytteistä ovat päässeet nauttimaan myös ne ystävämme, jotka eivät syystä tai toisesta päivittäin pääse osalliseksi uhmaikäisen elämää.

Reissaaminen kesällä lasten kanssa on ihanaa, mutta siinä on myös yksi huono puoli. Nimittäin nukkuminen vieraassa paikassa on niin lapsille, kuin meille aikuisillekin haastavaa. Nukun kotona kuin tukki ja usein reissussa kaipaankin viileää(!!!) ja pilkkopimeää makuuhuonettamme. Rakastan sitä!! Olimme ystäviemme mökillä viime yön ja heräsin yöllä varmaan 5 kertaa kuumuuteen, hakemaan lapsille vettä ja klo.6 siihen kun Ben halusi nousta jo ylös. Pimennysverhojen keksijälle pitäisi antaa Nobel-palkinto.

Niin ihanaa kuin kesä ja lasten lomailu onkin, niin on siinä se oma säätönsä. Kun lapset ovat isompia sitä voi lähteä vaikka erämaahan telttailemaan. Vieraat yöpaikat, pitkät automatkat ja huonot yöt eivät ole pienten lasten kannalta aina helpoin ratkaisu. Toki sitä itsekin kaipaa maisemanvaihtoa ja kesäisin on ihana kokea uusia paikkoja ja paikkakuntia. Mutta kyllä ainakin itselleni se koti-ikävä iskee sitten yllättävän nopeasti.

Miten teillä muilla perheellisillä on mennyt kesä? Oletteko reissanneet paljon ja onko vanhempien sietokykyä koeteltu??