Kasvaa se lapsi ilman hifistelyäkin!

Huomasin iltapäivälehden nettisivuilla jutun, jonka melko raflaava otsikko sai mielenkiinnon heräämään:

”Personal trainer -bloggaaja järkyttyi lapsiperheen ruokakärrystä: ”Kirjaimellisesti voin pahoin”

Lehtijutun perusteella ajattelin ensin, että en jaksa ärsyttää itseäni lukemalla blogipostausta, mutta lopulta klikkasin kuitenkin sisään. Tässä oli selvästi koitettu nyt herättää isosti keskustelua ja näppäimistöä oli hakattu ihan tunteella 😀 !
Blogitekstistä pystyi (ainakin mun mielestä) päättelemään, että kyseessä vielä melko tuore äiti. Tunnistin nimittäin itselläni olleen samanlaisia ajatuksia Benin ollessa pieni – olenhan itsekin samalla alalla ja ravintoasiat lähellä sydäntä! Mä en tahdo vähätellä missään nimessä tän bloggarin mielipiteitä, mutta haluan tuoda esille sen näkökannan, että joskus se omista aatteista kiinnipitäminen voi vaatia ihan kohtuuttomasti energiaa ja lopulta pienimmän pahan periaate on äitinä itselle kaikista stressittömin vaihtoehto. Vaikkei ehkä täydellisin.

Joskus ajattelen, että kunhan vaan söisi JOTAIN! Aina kun ei ihan pääse jyvälle että mikä kausi tässä on taas syömisen suhteen menossa.

Olen julkaissut blogissa hieman samantyyppisiä mielipiteitä kuin blogin kirjoittaja Laura ja ymmärrettävästi saanut niistä myös lokaa niskaani. Olen kyllä kirjoittajan kanssa monesta asiasta samaa mieltä, mutta myönnän, että tässä matkan varrella ja lasten kasvaessa mielipiteet ikäänkuin laimenee ja oon joutunut kyllä kerran jos toisenkin joustamaan niissä alkuaikojen suunnitelmissa! Tulipa tästä ”somekohusta” mieleeni ne ajat kun Ben aloitteli kiinteitä ja tietysti olin etukäteen päättänyt, miten ja millä aion lastani ruokkia. Minähän en mitään kaupan paskaa lapselleni tarjoa! Mun haaveet kaatui viimeistään siinä vaiheessa, kun koitin vääntää sauvasekoitin savuten niitä soseita Benille ja eihän ne uponneet lapselle sitten millään! Hänellä taisi olla tasan kaksi valmisruokavaihtoehtoa, joita hän suostui syömään. Eli se siitä yrityksestä luoda lapsen ravitsemukselle täydellinen alkutaival. Kokeilin bataatit, perunat, porkkanat, lantut… Ja niiden eri kombinaatiot. Lapsi sylki kaiken ulos ja viestitti katseellaan, että sun ruokas on ihan kamalaa. Meillä oli vielä 2v myöhemmin pienissä jääpalamuoteissa niitä kakanvärisiä soseita pakastin täynnä 😀 !
Sittemmin hänestä on kyllä tullut aivan kaikkiruokainen ja tällä tarkoitan siis kaikkea sushista aurajuustoon.

Mm. tällaisia useissa perheissä kiellettyjä ruokia meillä saa jopa lapset.

Oman lapsen ruokailuun voi vaikuttaa silloin kun lapsi on vielä pieni ja kotona, mutta homma vaikeutuu kun lapsi siirtyy hoitoon. PPH:lla ruoka oli vielä ihan peruskotiruokaa, mutta dagiksen ruokalista ei kyllä aiheuta itselläni vieläkään riemunkiljahduksia. Jos kuitenkin haluan pitää lapseni kunnallisessa hoidossa, niin ainoa vaihtoehto on vain antaa ruoasta palautetta. Tai laittaa lapselle omat eväät mukaan dagikseen? Kärrätä hänet joka aamu kaupungin toiselle puolelle ravintotietoiseen luomupäiväkotiin?? Kieltää häneltä hoidossa tarjotut välipalat ja kavereiden synttärikeksit? Tilanne on hieman toivoton.
Olen ajatellut, että panostan sitten parhaani mukaan ruokailuihin kotona ja tärkeintä on, että lapset saavat jotain syödäkseen.  Monelle päiväkotilapselle ja koululaiselle siellä tarjottu ruoka voi olla ainoa kunnollinen ateria koko päivänä!

Sokerin kanssa onkin sitten haastavampaa. Uskon itse siihen, että se mitä eniten kieltää, sitä eniten himoitsee. Ongelmaa ei ole, kun lapsi on ainoa ja vielä pieni. Mutta kun lapsi on toisten lasten seurassa niin vääjäämättä jossain vaiheessa sokerilta suojeleminen käy mahdottomaksi! Toisen lapsen suhteen peli on vielä enemmän ”menetetty”, koska yllättävän hyvin 1-vuotias ymmärtää, että isoveli syö herkkua, vaikka hän ei koskaan olisi saanut sitä vielä maistaa! Niinpä Ben syö karkkipäivänä (kyllä, meillä on pahamaineinen karkkipäivä!) sen tikkarinsa tai ennalta sovitut karkit pikkuveljen uniaikaan. En tiedä teistä, mutta meillä on kymmeniä, ellei satoja kertoja uhattu karkkipäivän peruuntumisella tiukoissa paikoissa!

Ainoa tilanne kun meillä on jouduttu puuttumaan sokerin ja herkkujen syöntiin on isovanhempien luona. Kyllähän ne mummut ja vaarit usein antas mielellään kaikenlaista herkkua lapselle ja siinä joudun joskus viheltämään pilliin! Ajattelen kuitenkin, että koitan olla tämän asian takia kiristämättä välejä. Käymme vanhemmillani noin pari kertaa puolen vuoden aikana, joten suurta vahinkoa muutamasta iltakaakosta ei aiheudu.
Anoppilassa 1v tietää tasan tarkkaan missä on keksihylly ja osaa sinne omatoimisesti parkkeerata itsensä! Toki hänen kanssa oon siinä mielessä tarkka, että keksi tai hieman jätskiä toisinaan on ihan ok, mutta karkeista koitan pitää hänet erossa! Limpparia meillä ei juoda ja pillimehu kuuluu erikoistilanteisiin, kuten matkoille tai saunaan ja tässä pysyn mielelläni tiukkana. Vettä ja maitoa juodaan muuten.

Autenttinen kuva tämän päivän ruokailusta: Äidiltä täydellinen logistinen moka! 1,5v 20 sekuntia valvomatta syömistilanteessa. Lopputulos on kumihanskat, rätti ja eikun hommiin!

Kai se niin menee, että vielä ekan lapsen ollessa pieni sitä jaksaa paremmin pitää ehdottomista periaatteistani kiinni. Toisen lapsen myötä olen ottanut ultraterveellisen ruokavalion sijaan tavoitteeksi pitää lapseni a) kylläisenä ja b) ruokkia heidät kunnollisella ruoalla, eikä esimerkiksi leivällä, vaikka se olisi usein väsyneenä niin sikahelppo ratkaisu. Koitan myös aina tarjota jotain kasviksia!
Usein kun olen yksin lasten kanssa, niin rima kuin huomaamattani hilautuu alas; Tänäänkin meillä syötiin nakkipastaa, eli pastaa, nakkeja ja raakaa porkkanaa 😀 . Itsehän olen elänyt lapsuuteni muistikuvieni mukaan Saarioisten maksalaatikolla ja lihaperunasoselaatikolla!

On tietysti vanhemman tehtävä tarjota lapselle parasta mahdollista ruokaa, mutta haluan myös opettaa lapsille, että herkuttelu on ok kohtuudella. Toivon, että lapset ei ainakaan muistelisi, että mutsi oli aina hullu nipottaja ruoan suhteen, joka toi kaverisynttäreillekin vihersmoothiet mukana.

Mitä mielipiteitä juttu teissä herätti…? Kuinka tarkkoja jaksatte olla lapsenne ruokavaliosta? Mielipiteitä kehiin!

Lue myös:

Miten kasvatan lapsestani kaikkiruokaisen?

Olenko nipottajamutsi?

 

Nää yöt ei anna armoo.

En tiedä tarkottiko Kaija Koo aivan tätä mun tilannetta tolla biisillä 😀 … Mutta nää meidän perheen yöt ei todellakaan anna armoo!!!

Kun mä kirjoitin marraskuussa blogissa postauksen ”Jaksa vielä muutama tunti” ja kerroin olevani niin epätoivoinen, että itkettää, niin postausta luettiin päivässä tuhansia kertoja. Blogissani monen muun (mielestäni kivan) postauksen kohdalla ei todellakaan käy näin. Kai se vaan kertoo siitä, että ahdinko kiinnostaa aiheena lukijoita ja varmasti moni voi myös samaistua tilanteeseen. Vaikka tämä ei ole perheblogi, niin tiedän, että siellä on muitakin, joiden yöt eivät ole paljon helpompia. Siksi kirjoitan taas. Sä et ole ainoa, muista se!

Nyt Theo on tosiaan lopettanut päivisin itkemisen. Ihan mahtavaa, oikeesti, MAHTAVAA! Päivisin on PALJON kivempaa.
Kyseessä oli siis selvästi joku vaihe, jolloin hän takertui/itsenäistyi/irtaantui/haki turvaa/yms. Ota noista nyt joku tolkku. Nyt sen päivät läpeensä kiljuvan mukulan tilalla on perustyytyväinen pikkumies, joka oppi juuri kävelemään, nauttii isoveljen härnäämisestä (jo yllättävän taitavasti ollakseen vasta reilun 1v!), sekä rakastaa asioiden repimistä hyllyistä ja pikkuautoilla ajelua. Yötkin menee suht koht jees, eli hän herää ehkä kerran tai kahdesti vaatimaan tutin etsintäpartiota paikalle.

Mutta niiden parin kerran rinnalle lisätään vielä pari kertaa lisää heräilyä á la isoveli. Esittelin vilaukselta blogissa ”Ryhmä Hau -yöhaasten”, jonka oli siis tarkoitus saada tämä vanhempi perillinen nukkumaan koko yö omassa sängyssä (6* kokonainen yö omassa sängyssä = uusi lelu). Homma saatiin kunnialla läpi, uusi Ryhmä Hau -figuuri hankittiin ja ehdittiin jo hurrin kanssa tuuletella! Oliko tämä näin helppoa?? No, sitä iloa kesti ehkä viikon. Nyt öisin on taas sellainen ralli, ettei tosikaan! ”En halua nukkua, en jaksa nukkua, onko pakko nukkua, mua pelottaa nukkua, äiti ootko täällä, äiti tule mun huoneeseen.” Ihanan hellyyttävää ja söpöä. Paitsi silloin yöllä, kun herää neljännen kerran täydestä unesta ja toivoo, että voisi nukkua lukitussa, äänieristetyssä laatikossa.

Tiedän kyllä, että tilanne vois olla aina pahempikin. 3-4 kertaa herätys yössä on vielä toisille ihan perussettiä. Mulle se on silti välillä tosi paljon ja tuntuu, että aamulla en pääse mitenkään käyntiin. Nyt vanhempi on kaiken lisäksi alkanut herätä kuudelta ja herättää elämöinnillään tietysti myös vauvan. Pelastan tilannetta aamuisin tukeutumalla kahvinkeittimeen sekä kouralliseen vitamiineja.
Ja koska olen edelleen onnistunut aika surkeasti mun aikomuksessa olla joka ilta sängyssä klo.22, niin usein yöunet jää kuuteen tuntiin höystettynä muutamalla herätyksellä (joista vähintään yhdessä herään ihan täysin, eli joudun nousemaan ylös sängystä ja piristyn liikaa). Jos tiedän, että heti aamulla on töitä, niin saatan oikeesti olla sängyssä jo klo.23. Mutta jokainen pienen lapsen äiti tai isä tietää, miten ihanaa on olla hiljaisessa talossa ja tehdä oikeesti ihan mitä vaan ilman, että kukaan keskeyttää.

Ärsyttävintä väsymyksessä on ehkä se, että pinna on niin lyhyt. Ja vaikka sen tiedostaa, niin silti itseään on vähän vaikeaa välillä hillitä. Kun tähän tilanteeseen yhdistetään se, että meillä käytännössä ”räjähtelee” joku paikka jatkuvasti – siis aina siellä missä lapset milloinkin ovat, niin on vaikea pysyä tyynenä ja ”järkevänä aikuisena”. Inhoan huutamista ja kiljumista, mutta myönnän että välillä äksyiltyä ihan pikkuasiasta.

Voin myöntää aivan suoraan, että meidän pelastus on kyllä tässä vauvavuoden aikana ollut se, että esikoinen on ollut koko ajan hoidossa! Mulle on siis aivan turha laitella jotain linkkejä niihin paasauksiin, kun joku psykologi kertoo lapsen psyykkeen tuhoutuvan ulkopuolisessa hoidossa.
Kun katson aikaa taaksepäin niin ainakin meidän kohdalla laadukas päivähoito on varmasti ollut hyväksi sekä lapselle, että myös muulle perheelle. En voi muuta kuin kehua meidän pojan dagista, jossa on pienet ryhmät ja ammattitaitoiset hoitajat, jotka ymmärtää lapsia ja myös heidän vanhempiaan. Kaikki arvostus ja kunnioitus heille!
Jos Nina ja Mette luette tämän, niin olette aivan uskomattoman upeita tyyppejä!

Toinen juttu on se, että luultavasti lapsi on saanut dagiksessa paljon enemmän mitä hän olisi saanut kotihoidossa ja uskallan tän avoimesti myöntää. On pelailua (dagis on liikuntaan painottunut), jumppaa, tanssia, askartelua lähes päivittäin sekä tietysti rakkaat kaverit. Varmasti tämäkin riippuu ihan sen päivähoidon tasosta missä lapsi ja minkäikäisenä lapsi aloittaa. Ja ihan varmasti siellä on myös äitejä, joilla on voimavaroja ja energiaa järjestää lapsilleen kotona jos jonkinlaista puuhaa! Usein musta tuntuu, että päivisin aikani menee lapsen ja kodin hoitamiseen, ennemmin kuin mukavaan yhdessäoloon. En halua uskoa, että kysymys on siitä, että ”viitsii” hoitaa omaa lastansa. Kyllähän se lapsi pärjää vaikka sillä, että joka päivä ruudussa pyörii lastenohjelmat ja lounaaksi lämmitetään valmisruoka.

Aikamoinen supermutsi saa olla, että jaksaa vauvan kanssa järkätä isommalle/isommille aktiviteettejä, etenkin väsyneenä. Kyllä nää yöheräilyt ainakin takaa sen, että päivällä on saavutus kun saa pidettyä kaaoksen edes jotenkin kasassa! ’
Ja hei, tänään ajoissa nukkumaan, haastan teidät KAIKKI!

PS. Suosittelen katsomaan tämän mielenkiintoisen Prisma Studion jakson liittyen väsymykseen!