Perhepeti ei todellakaan toimi meillä!

Luin tässä taannoin erään artikkelin, jossa perhepedin vankkumaton kannattaja paasasi, että lapsen on paras nukkua vanhempien kanssa samassa sängyssä. Teksti oli perinteiseen tyyliin hieman ”piilosyyllistävä”, eli sanotaan ensin, että jokainen perhe tekee kuten parhaaksi näkee, mutta kyllä se lapsen paikka on silti oman vanhemman vieressä. Mietin, että onko sen lapsen paikka siinä silloinkin, kun vanhempi ei saa nukuttua yöunia kuin lyhyissä pätkissä??

Onko väsynyt vanhempi oikeasti lapsen etu? Ei todellakaan!

Tuntuu, että tämä perhepetijuttukin menee osioon ”Hyvä vanhempi vs. huono vanhempi”. Meillähän ei missään vaiheessa ole perhepeteilty omasta halusta, vaan tää nukkumisrumba on vain kärjistynyt siihen. Niin ihanaa kuin olisikin, että lapset tuhisevat vieressä, niin meillä tilanne on vain aivan sietämätön. 5-vuotiaan kanssa otettiin nyt omassa sängyssä nukkumisen kanssa takapakkia, kun yölamppu rikkoontui. Ja hän kun ei oo enää mikään pikkuinen vauveli vaan 115cm pötkylä, joka levittelee raajojaan joka suuntaan sängyssä! Perhepeti on ideana ihana, mutta edes 180cm leveä sänky ei riitä mitenkään. En vaan ymmärrä, miten kaksi vanhempaa ja kaksi (tai jopa enemmän!) lasta voi nukkua samassa sängyssä niin, että kaikki nukkuvat koko yön putkeen? Normaalisti kyllä itse nukun kuin tukki; Kun illalla nukahdan, niin herään vasta aamulla jos kukaan ei häiriköi.
Minusta on ensisijaisesti tärkeää, että vanhempi nukkuu. Sillä missä lapsi nukkuu, ei ole mielestäni väliä. Toki ihan pieni vauva yleensä menee aika helposti vieressä, tai ”sivuvaunussa” kuten meillä lasten ollessa pieniä.

Toinen tarina on sitten 2,5-vuotias, jonka sänkyyntulon vielä sulatan hänen ollessaan vielä melko pieni. Kun lapset on kipeänä, on tilanne ihan eri ja siitä meidän pienemmälle jäikin varmaan päälle tämä vanhempien sängyssä nukkuminen. Hän tulee väliimme aina siinä kolme maissa ja siitä se show sitten pyörähtää käyntiin, jonka lopussa huomaan nukkuvani sängyn reunimmaisella 15cm:llä ja lapseni pää on tyynylläni. Ei siinä edes vielä mitään…

Mutta tiedättekö miltä tuntuu herätä vähintään se viisi kertaa yössä siihen, kun tollanen pikkuihminen PAUKAUTTAA PÄÄNSÄ omaan päähäni? Se sattuu niin helllllllllll…..tisti, ettei mitään järkeä! Eli vanha kunnon hedari! Hän tietysti jatkaa ihan onnellisena uniaan ja itse lasken otsastani uusia sarvia, joita nää yölliset tilanteet aiheuttaa. Sen lisäksi sain toissapäivänä polvesta leukaani, ja hammas meni kielestä läpi. Mulla on välillä siis kertakaikkiaan murjottu olo 😀 !

Oikeesti, mä oon kuullut että jossain perheissä lapset vain jätetään omaan sänkyyn ja hyvää yötä perään! Mä en voi kuvitella, että meillä koskaan vois olla niin helppoa! Oon koittanut miettiä, että ei ne varmaan enää teini-iässä mamman ja papan väliin tule, mutta aika karmiva ajatus jos mä en saa kymmeneen vuoteen nukkua kunnolla sen takia, kun herään milloin iskuun, milloin monotukseen täydestä unesta.

Nyt olis hyvät neuvot kalliit; Miten saada lapset pysymään omassa sängyssä koko yön??
(Ja siis vielä lisättäköön, että siihen on vielä hyvin hyvin  HYVIN pitkä matka, että saatas ne jopa nukahtamaan sinne omaan sänkyyn…)

TOIVEPOSTAUS: Miten meillä molemmat vanhemmat ehtivät treenata?

Multa on toivottu useammankin kerran blogiin juttua siitä, miten me olemme perheessä hoitaneet asiat niin, että molemmat ehtivät treenaamaan. Aihe on haastava, koska tuntuu, että heti jos joku asia toimii itsellä, muttei jollain muulla, niin siitä tulee heti palautetta… ”Sulla on niin helppoo jaadajaadajaa”. 
Meitä hurrin kanssa kuitenkin yhdistää tosi pitkälle samat arvot ja liikunta on lähellä molempien sydäntä. Siksi toisen liikunnallisuutta osaa myös arvostaa ja ymmärtää, miksi se on tärkeää.
Tilanne on tietysti nykyään vähän muuttunut, koska liikun työkseni. Kuitenkin se liikunta, joka tulee mulla töissä ei ole mitään oikeaa treeniä, vaan todellakin vain ”liikuntaa” ja keho tottuu nopeasti. Itse koen, että kunnollinen harjoittelu on sitä, että haastaa itsensä rajoille, hengästyy ja hikoilee = kehittyy. Oma treeni on myös omaa aikaa, jolloin ei tarvitse keskittyä muihin kuin itseensä. Fyysisestä kunnosta huolehtiminen ei ole todellakaan itsekästä, mutta usein etenkin meille äideille se on melkein viimeinen asia, johon haluaa raivata aikaa. Mulle on ollut alusta asti selvää, että samalla tavalla kuin lasten hoitaminenkin, niin myös omat harrastukset kuuluu molemmille.

Me käydään molemmat miehen kanssa salilla ja tällä hetkellä hurri kuntouttaa selkäänsä fyssarin ohjauksessa. Itse olen ottanut aina aikaa ”hyvällä omallatunnolla” omiin treeneihin, mutta nyt pidän ensisijaisesti huolta, että hän ehtii treenaamaan riittävästi ja saa selän kuntoon. Toivottavasti hän pääsee vielä palaamaan kotisalilleen Hardknocks Training Centeriin omien treenikavereiden pariin ja selkä vielä kestäisi vapaaottelua.
Itse tykkään eniten ihan perinteisestä kuntosalitreenistä, mutta toki lajeja on paljonkin joita mielelläni harrastaisin ylimääräisen ajan siunaantuessa (ekana tulee mieleen esimerkiksi crossfit, jonka vielä joku päivä saatankin aloittaa!). Nyt mulla ei ole edes voimassa olevaa salikorttia, mutta reissun jälkeen varmaan puhallan siihenkin eloa. Pyrin kuitenkin n.3krt viikossa tekemään oman treenin ja laji valikoituu fiiliksen mukaan. Esimerkiksi huomenna käyn uimassa tunnin töiden jälkeen.

No, sitten se tärkein kysymys: Miten sitä aikaa jaetaan niin, että molemmat ehtii?
Voin puhua vain omasta puolestani, mutta meillä ei ole tehty mitään vuoroja, koska kummallakaan ei ole mitään vakiintuneita treeniaikoja. Yleensä sunnuntaina katsotaan tuleva viikko ja että onko jotain erikoista. Miehen sali on työmatkalla, joten hän käy siellä töistä tullessaan ja viime viikolla näin jopa sellaisen ihmeen, että hurri meni ennen töitä treenaamaan 😀 ! Jos itse menen salille, niin se on yleensä myöhempään, lasten nukkumaanmenon aikaan. Silloin hurri hoitaa nukutuksen (siihen ei yleensä tarvita kahta niin toinen voi hyvin hoitaa omia hommiaan). Nyt olen jonkun verran tehnyt myös youtubesta ihan tässä kotosalla joogaa, johon menee vain n.30min ja teen sen yleensä ennen nukkumaanmenoa.
Viikonloppuna molemmat ehtii sitten hyvin käymään vaikka molempina päivinä liikkumassa ja viikonloppuna käydään myös perheen kanssa yhdessä aina liikkumassa. Yleensä uimassa tai pyöräilemässä kuten viime viikonloppuna. Kesällä tehtiin myös niin, että toinen pyöräili ja veti lapsia kärryssä ja toinen juoksi.

Itse oon kovasti kamppaillut sen tosiasian hyväksymiseksi, että elämä on lasten myötä muuttunut radikaalisti etenkin omien intressien osalta. Jos voisin, niin aivan varmasti treenaisin melkein joka päivä! Enkä nyt sano, etteikö se olisi mahdollista, mutta se aika on aina jostain muusta pois. Mulle on nyt tärkeintä, että pysyn edes ok kunnossa ihan oman hyvinvoinnin takia.
Vuorokaudessa ei vaan yksinkertaisesti ole riittävästi tunteja, jotta siitä voisi jakaa tasaisesti lapsille, parisuhteelle, levolle, työlle ja omalle treenille joka päivä. Se on asia, jonka valitettavasti voi ymmärtää vasta sitten kun sen asian kokee. Jos joku mulle sanoo, että ”joo mulla on kuule 7 alle 5-vuotiasta lasta ja oikein hyvin ehdin joka päivä kahdesti salille”, niin se ei vielä kerro, että a) se on kaikille helppoa ja mahdollista ja b) että se on edes tottakaan 😀 … Voisinhan mäkin joka päivä heittää lapset hoidosta tullessa salin lapsiparkkiin ja mennä vähän treenaileen. Niin helppoa!

Jos perheessä on kaksi ihmistä, jotka haluavat liikkua (tai harrastaa tietysti mitä vain), niin se vaatii aina myönnytyksiä. Enkä pysty edes kuvittelemaan mitä se on,  jos on vain yksi ihminen, joka hoitoo koko shown! Ei ole enää vain minä ja MUN treenit. Ja välillä tulee viikkoja, että on vaan niin paljon kaikkea, että ei vaan enää edes jaksa revetä salille. Mutta se ei maailmaa kaada! Elämää on oikeasti (ehkä) vielä viiden – tai jopa kymmenenkin vuoden päästä! En tiedä yhtään 15-vuotiasta, jolle pitäs vielä pukee aamulla toppapuku ja viedä tarhaan!
Ajan hallnita on pikkulapsiperheessä haastavaa, mutta ei mahdotonta. Kannattaa myös miettiä, että miksi haluaa liikkua: Haluaako liikkua siksi että ”pitää”, vai siksi että oikeasti nauttii siitä ja saa energiaa ja jaksamista? Tiedän myös omasta kokemuksestakin, että siihen ajanpuutteeseen on niin helppo vedota, mutta kummasti sitä aikaa sitten löytyykin telkkarin tölläämiseen, facesen selaamiseen tai muuhun yhtä ”hyödylliseen” 😀 …. Eli karsii mieluummin niistä, kuin vaikka unista.

Liikutko tällä hetkellä niin paljon kuin haluaisit? 
Miten paljon liikkuisit ja miten, jos aikaa olisi ihan rajattomasti käytössä? Kiva kuulla teidän fiilis tästä aiheesta 🙂 !