Kauhukuvat vs todellisuus

”Onko niitä lapsia pakko tehdä, jos niiden kanssa eläminen on niin kamalaa?”

Monesti mietin, että olenko syyllistynyt lapsettomien ystävieni pelotteluun. Olenko pelotellut heitä kauhukuvilla lapsiperhearjesta tai antanut ymmärtää, että tämä on väsyttävää, turhauttavaa ja lapset rasittavia. Tulin tulokseen, että mikäli en ole tehnyt sitä tarkoituksella, niin ainakin joskus vahingossa 😀 .

Mieheni tässä hauskasti näyttää miltä mä näytän. Eli heti aamulla tosi pirtsakalta!

 

Ihmisen psykologiaan kuuluu kiinnostus negatiivisia asioita kohtaan. Kun kysyt tuttavaltasi ”Hei, miten menee?” niin sen sijaan, että saisit vastauksen ”No kuule tosi ihanasti, mulla on kyllä hieno elämä!” vastaus on luultavammin ”No muuten ihan hyvin, mutta selkä vihottelee”. Tai ”Kyllä nää helteet alkaa jo ahdistamaan!”.
Me myös muistamme elämässä helpommin negatiiviset asiat, vaikka niiden suhde olisi yksi negatiivinen asia ja 100 positiivista. Vaikka lapsesi  Irma-Kyllikki olisi ollut kuin ihmisen mieli koko päivän, niin iltaraivon aikaan toteat, että vain hullu ihminen haluaa lisääntyä. Niinhän se menee.

Varmaan ne isoimmat kauhuskenaariot, mistä itsekin ahdistelin etukäteen on yleensä valvominen, uhmaikä ja oman ajan(ja parisuhteen) menetys. Kun lapsista aletaan puhumaan niin kaikki tuntuu niin lopulliselta ja helposti ajattelee sitä mitä menettää, eikä niinkään sitä, miten hienoja hetkiä lasten kanssa kokee ja elää.
Ja siis siitähän ei tosiaan pääse mihinkään, että elämä on monella aika seesteistä ennen lapsia. Sitä miettii ehkä ihan syystäkin, että onko valmis uhraamaan romanttiset parisuhdelomat, kavereiden kanssa vietetyt mökkiviikonloput ja lauantai-aamun pitkät unet. Ja jos joku ei ole niin ymmärrän senkin täysin!

Totuus taitaa olla kuitenkin se, että tuskinpa niin moni niitä lapsia haluaisi, elleivät ne toisi elämään jotain erilaista toivottua sisältöä! Niiden kanssa nyt vaan sattuu tulemaan samassa paketissa ikuiselta tuntuva vastuu, huoli ja toive siitä, että lapsi ei ikinä kasva isoksi vaan pysyy pienenä pötkylänä for ever. Eikä niin tietenkään käy, koska minäkin huomaan jo toivovani ettei 5-vuotias kasvaisi niin nopeasti!!! On koomisinta, että samalla toivoo, että millon ”helv…. tää kaaos helpottaa???” ja hetken päästä toivoo, että lapset olisivat aina pieniä. Jotkut sitten sekoaa siinä määrin että alkavat haaveilla uudesta lapsesta. Ja sitten taas uudesta. Ja sitten taas uudesta.

Itse oon aika tyytyväinen siitä, että ehdin paljon touhuta yksikseni ennen perhe-elämää ja miehenkin kanssa kierrettiin maailmaa ja maattiin kokonaisia päiviä sängyssä. En siis koe, että olisin jäänyt jostakin paitsi. Onneksi. Vaikka en ole mikään vuoden äiti, joka kaivaa sormivärit esille heti kun itsetehdyt luomusämpylät ovat sujahtaneet aamulla lasten suihin, niin nautin kyllä valtavasti lapsista ja äitiydestä. Perheen kanssa voi tehdä erilaisia juttuja ja tavallaan lasten ilo lisää omaakin iloa moninkertaisesti. Huomaa nauttivansa enemmän siitä, että lapset nauttii, kuin että itse kaipaisi pelkästään sitä yksin juotua aamulattea. No okei, kaipaan mä kyllä sitäkin välillä.

 

Puhutaanko teidän mielestänne perhe-elämästä liian negatiiviseen sävyyn? Pelotellaanko lapsettomia liikaa yöheräilyillä ja raivareilla?

Apua, tunnit ei riitä!

Kodinhoitohuoneen lattialla viikontakainen matkalaukku odottaa purkamista. Lapsen tennarit samaten pesua. Kuiva-ainekaapin siivousprojekti on siirtynyt jo ainakin kuukaudella. Matot on tuotu vintiltä alas kuvattavaksi ja myyntiin pistettäväksi, mutta toistaiseksi ostajaa ei ole löytynyt… Eikä myynti-ilmoitusta. Liikaa tehtävää, liian vähän aikaa!

Tuntuuko jostain muusta, että päivistä loppuu aika kesken, jotta kaiken tarpeellisen saisi tehtyä? Tai en edes tiedä onko kyse ajan loppumisesta vaan siitä, että liian iso osa päivästä menee sellaiseen turhanpäiväiseen härväämiseen ja asioita on vaikea saattaa päätökseen tai edes edetä loogisesti! Olen suuri listojen ja logiikan rakastaja, mutta logiikka tuntuu nykyään aika usein puuttuvan omasta toiminnastani kotiaskareiden suhteen. En tiedä käytänkö kaikki varastot kuiviin jo työpäivän aikana, mutta illalla meininki on jokseenkin sekavaa. Usein mietin iltaisin, että miten voisi tehostaa ajankäyttöäni niin, että olisi ehtisin sinne lenkille ennen aamukuutta tai iltakymmenen jälkeen! Miksi en osaa tehdä hienoja lukujärjestyksiä edetä niiden mukaan?

Mulla on sellainen keskittymishäiriö, että silloin kun mun pitäisi keskittyä isoihin kokonaisuuksiin kotiaskareissa, niin alan helposti ähräämään jonkun pikkujutun kanssa! Jos siis alan vaikka siivoamaan kodinhoitohuonetta, niin mun tekee mieli lajitella parittomia sukkia. En tunnu pääsevän tästä tavasta eroon. Rakastan turhia yksityiskohtia!
Yksi juttu on se, että kun tekisi koko ajan jotain pientä, niin kerralla ei tarvitsisi tehdä niin suurta. Tässä olenkin kyllä petrannut! Siivoan joka päivä meillä edes sen verran, että jos joku tulee yllätysvisiitille, niin en häpeä silmiä päästäni. Sen lisäksi en pysty tekemään keittiössä ruokaa tai edes välipalaa, jos siellä on sotkuista.

En tiedä onko olemassakaan sitä lapsiperheen kotia, jossa ei ole yhtäkään ikuisuusprojektia kesken ja aikaa liian vähän. Oon joskus miettinyt, että jos nyt saisin rauhassa täällä touhuta niin kuinkahan monta päivää menisi, ennen kuin joka ikinen paikka olisi tiptip: Ullakonkin hyllyt olisi tyhejnnetty turhasta rojusta ja kaikki lasten vaatteet lajiteltu ja järjestelty. Kyllä siinä varmaan usemapi päivä vierähtäisi 😀 .
Joskus mietin myös, olisiko vaan helpompi aikatauluttaa asioita tietyille päiville. Se vähentäisi ainakin sitä, että alottaisi vähän samaan aikaan sitä sun tätä, joka tuntuu olevan nykyinen tyylini. Yhtenä päivänä ruoat, yhtenä päivänä viikkosiivous, yhtenä päivänä pyykkikorit tyhjäksi, yhtenä päivänä kierrätys jne. Äh. Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta!

Arovostan niitä superorganisoituja ihmisiä, mutta toisaalta on hyvä osata elää pienessä kaaoksessa. Jos kaikki aika menisi rätti kädessä juoksemiseen, niin en voisi edes työskennellä kotona! Miten voisin keskittyä työhöni, kun mun pitäs olla koko ajan täyttämässä tiskikonetta tai tekemässä muuta. Tiedän myös ihmisiä, jotka korjaavat HETI sohvatyynyn asennon, kun se liikahtaa. No, musta sellaista ihmistä ei saa kyllä tekemälläkään.

Onko teillä hallittu kaaos, vai pidättekö mieluummin kodin tiptop? Oletteko joutuneet joustamaan siisteysperiaatteessanne lasten tultua kuvioihin vai pidättekö järjestyksestä kiinni vaikka väkisin?