Liian itsekäs haluamaan kolmatta

Luitte varmaan eilen iltapäivälehdistä, kuinka Suomessa on syntynyt vähiten lapsia sitten sotavuosien. Se sai mut itsenikin pohtimaan sitä, olisinko vielä valmis kolmanteen lapseen. Aina välillä leikittelen idealla ja kiusaan sillä hurria. Eikö olisi ihana vielä yksi vauvvvvva…? Ehkä se kolmas olisi sitten tyttö?? 
Ei varmasti tule minään yllärinä, että nimikin on jo valmiina!

Mä toivon, etten nosta liian monen lukijan verenpainetta tällä postauksella, mutta aion olla aivan suora ajatuksissani. Ja ennen kuin kukaan ennättää sanomaan, että lapsia ”ei tehdä”, niin ymmärrän täysin, että lapsi ei ole koskaan itsestäänselvyys. Beniä aloin odottaa yllättäen (minulla ei ollut fitnessdieetin takia puoleen vuoteen kuukautisia, mutta tulin silti raskaaksi), mutta Theon tekeminen olikin sitten pidempi prosessi, yli puoli vuotta. Mietin jo, ettei häntä välttämättä koskaan tulekaan.

Mietin monesti, miksi haikailen kolmatta lasta, kun meillä on kuitenkin kaikki tällä hetkellä niin balanssissa, kun ikinä pikkulapsiarjessa voi olla 😀 . Perheessä on kaksi suht täysjärkistä vanhempaa, jotka kestää satunnaiset yörumbat vielä melko hyvin. Toki huonojakin jaksoja öiden suhteen on ollut, mutta omat voimavarat ovat vielä toistaiseksi riittäneet hyvin. Iso kiitos siitä kuuluu myös meidän tukiverkolle, eli lähinnä mieheni vanhemmille ja toki myös omilleni. Ihana tuki on ollut myös mieheni maailman ihanin täti, sekä oma siskoni, joka rientää apuun Maija Poppasen lailla aina kun mieheni on viikonloppureissussa. Hänen omat lapset ovat jo niin isoja, että hänellä löytyy taas virtaa herätä aamulla kukonpierun aikaan!

En tiedä onko se kolmannen lapsen kaipuu kuitenkin enemmän se ajatus siitä pienestä vauvasta, jota olisi ihana nuuskutella. Vai onko se ajatus siitä pienestä tytöstä, joka kuitenkin olisi varmaan poika, koska suvussamme tyttöjä ei ole ihan hetkeen näkynyt 😀 . Jollain (sairaalla) tavalla kaipaan myös raskaana oloa ja vähän suren sitä, etten voi enää koskaan synnyttää! Okei, tässä kohdassa ehkä aika kultaa muistoja ja varmaan miettisin kolmannella kerralla, että miten %€#”*& ikinä olen voinut toivoa tätä tapahtuvaksi TAAS!

Eilen kun tulin poikien kanssa kotiin niin he halusivat molemmat jäädä meidän omalle pihalle leikkimään. He siis leikkivät siellä ilman, että jonkun aikuisen piti olla jatkuvasti vieressä. Musta tuntui NIIN vapauttavalta!!! Siis onko oikeasti niin, että vielä joku päivä nää lapset ei vaadi jomman kumman aikuisen läsnäoloa 24/7???
Ehkä se on se syy miksi kolmas lapsi vaan tuntuu loppujen lopuksi niin mahdottomalta ajatukselta: Nyt kun vihdoinkin alkaa helpottaa, niin haluan nauttia siitä! Meillä on vielä pienemmän kanssa kuitenkin esimerkiksi vaipparumba+yöheräily aivan akuutisti päällä, joten kyllä tässä hetki menee, että meillä on kaksi kundia jotka voitelee omat leipänsä ja solmii kenkänsä. Välillä, siis niinä tiukkoina hetkinä ajattelen, että kuinka monta vuotta vielä…. Mutta koko ajan mennään pikku hiljaa eteenpäin! Mä unelmoin jo salaa niistä hetkistä, kun lapset pärjäävät muutaman tunnin yksin kotona.

Onko muilla samanlaisia mietteitä lapsiluvun suhteen…? 

PS. Käy lukemassa Match by K:n sivuilta millä kriteereillä niitä potentiaalisia isejä ja äitejä etsitään!

A-luokan viikonloppu sekä isälle, että äidille!

 

Kuinka usein te perheelliset vanhemmat viettävät ns. A-luokan viikonloppuja?

Meillä on miehen kanssa tällainen humoristinen ilmaisu viikonlopusta, joka vietetään omien kavereiden kanssa – eli ei siis pariskuntana 😀 . Toki yhteinenkin aika vanhempien kesken on ihanaa ja täytyy myöntää, että meillä sellaista ei kyllä liiemmin ole. Jossain Hesarin jutussa joku psykologi/tutkija tms. sanoi, että pikkulapsien vanhemmilla pitäisi olla JOKA viikko ainakin 5h yhteistä aikaa ilman lapsia…. Ööö…. Ei meillä ainakaan!

Mulla ja hurrilla on molemmilla aika tiiviit kaveriporukat ja molemmilla se porukka on ollut koossa lähes lapsuudesta saakka. Hurri on parhaillaan kaverinsa mökillä, jonne he kokoontuvat noin kymmenen körilään voimin ja tekeminen (käsittääkseni) koostuu kohtuullisen yksinkertaisista asioista 😀 . Tiedän, että mieheni on odottanut tätä häppeninkiä pitkään ja hartaasti ja se arjen nollaus tapahtuu parhaiten kavereiden kanssa, jotka tuntee parhaiten.

Itse oon ollut aina aika tarkka omasta ajasta ja siitä, että ehdin antaa sitä myös ystävilleni. He on kuitenkin ne ihmiset, joiden haluan pysyvän mun elämässä ikuisesti. Siis perheen lisäksi!

 

Könsikäs <3

Ens viikonloppuna on sitten oma vuoroni, kun suuntaan siskoni ja parhaan ystäväni kanssa kohti Tahkon ExtremeRunia! 

Viimeiset viikot on paahdettu meneen tukka tötteröllä ja tuntuu todella hyvältä päästä oikein kunnolla nollaamaan pää! Enkä nyt tarkoita ehkä sillä tavalla, mitä moni heti ajatteli. Eli kyllä me meinataan ihan oikeasti sinne juoksuunkin asti päästä – tosin ennätyksiä tuskin menee rikki tänä vuonna 😀 ! Toki asiaan kuuluu varmasti myös bile-puoli, mutta mä kyllä odotan ihan kaikkea; Pakkaamista, yhteistä matkaa junalla Kuopioon, majoittumista meidän mökkiin, höpöttelyä, maailman parantamista, arjen puimista ja tietysti itse tapahtumaa, josta on kovat odotukset! Ne jotka tuntee mut tietää myös, että olen erittäin kova Jaajo-fani, joten toivottavasti hänen punertavasta pehkostaankin saan nähdä edes pikaisen vilauksen…
Onko joku teistä tulossa viikonloppuna Tahkolle??

Mulla on todella tärkeää, että meillä molemmilla hurrin kanssa olisi tasapuolisesti aikaa omien ystävien kanssa. Arjessa illat on tosi kiireisiä ja mä itse rentoudun parhaiten lähtemällä kotiympyröistä pois! Ja pakko myöntää, että parit kunnon yöunet eivät todellakaan ole pahitteeksi, etenkin kun meidän kaksivuotias on alkanut saamaan keskellä yötä oikein kunnon raivareita. Varmaan taas yksi (väsyttävä) vaihe tämäkin…

Milloin sä olet viimeksi viettänyt laatuaikaa ystäviesi kanssa pitkän kaavan mukaan???