Tulevaisuuteni taksikuskina!

Kuuntelin eilen radiosta kun juontajat puhuivat lehtijutussa esiintyneestä perheestä, jonka elämä pyörii lasten harrastusten ympärillä. Ilmeisesti tämä juttu oli ollut Hesarissa, mutta valitettavasti en päässyt näkemään itse juttua. Mikäli muistan oikein, niin perheen lapset olivat 18, 16 ja 9-vuotiaat ja heille kertyi treenit ja pelit huomioon ottaen yli 20 tuntia viikossa lasten harrastuksia, jonne aikuiset kuskasivat heitä. Meillä aihe ei ole vielä ajankohtainen, koska vanhempikin poika täyttää vasta 6-vuotta. Tai no, Laura Lepistö treenasi kuulemma sen ikäisenä jo lähes päivittäin. Eli periaatteessa ollaan jo joidenkin lajien suhteen auttamattomasti myöhässä!

Mä en todellakaan halua sanoa, että aikuisten käyttämä aika lasten harrastuksen tukemiseen on jotenkin huono juttu, päin vastoin! Toivon itsekin, että jossain vaiheessa meidän pojat innostuu jostain harrastuksesta, joka toisi heidän elämään mukavaa sisältöä, sosiaalisia suhteita ja tietysti liikuntaa. Itse harrastin pienempänä useampaakin lajia, eli taitoluistelua, hetken kilpatanssia ja lopulta sitten uinti tuli ja jäi ykkösharrastukseksi. Nyt kun omat lapset kasvaa, niin mietin mistä he mahtaa kiinnostua tulevaisuudessa?

Tässä lasten harrastusasiassa on niin paljon mielipiteitä, kuin on vanhempia. Oma lukunsa on tietysti se, kuinka paljon ja millaisia harrastuksia on ylipäätään mahdollista harrastaa, koska on selvä, että pikkukylässä on ihan eri tarjonta kuin isossa kaupungissa. Lisäksi harrastusmaksut vaihtelevat ilmaisesta jopa kymppitonniin vuodessa. Ja tietysti, mitä useampi lapsi niin sitä useammat maksut maksettavana. Vaikeaa siinä on vanhempana sanoa, että Kake saa harrastaa jääkiekkoa seurassa, mutta Maken pitää tyytyä höntsäilemään takapihalla. Tai että Marja saa käydä voimistelutreeneissä kaksi kertaa päivässä kaksi tuntia kerrallaan, mutta Merja voi tehdä kärrynpyöriä omassa huoneessa. Ainakin itse näkisin vanhempana, että jonkunlainen tasapuolinen kohtelu tässä täytyy olla (vaikka toinen olisikin huippulahjakas urheilija ja toinen ei).

Mä mietin silti kovasti, että onko nykyään lasten harrastaminenkin mennyt liian pitkälle? Vanhemmat vie ja tuo, pesee kamat, tekee ruoat, pitää huolta aikatauluista, levosta ja leipoo mokkapalat turnauksiin. Mun on vaikea ehkä ymmärtää tätä siksi, että mua ei oo koskaan vanhemmat vieneet yhteenkään harrastukseen (jos muskaria ei lasketa) ja itse piti selvitä ajoissa hallille, kun lähdettiin kisamatkoille. Toki meiltä pääsi hyvin pyörällä tai hyvällä säällä kävellenkin hallille. En silti osaa olla katkera, ettei äiti aina ollut kahviossa odottamassa kun tulin treeneistä.

Oon ajattelut, että tulevaisuudessa olisi ihan kiva, jos pojat pääsisi ainakin osittain treeneihin kimppakyydeillä tai pyörällä. Jotenkin se ajatus, että mä lähden työpäivän jälkeen kuskaamaan lastani jonnekin Espoon perälle treeneihin tuntuu kauhean työläältä. Ja että siihen päällle odotan autossa 2h. Voihan se olla, että kun pojat kasvaa ja omaa aikaa (ja energiaa) on enemmän, niin sitä ihan mielellään toimiikin taksikuskina. Mulla on kyllä paljon kavereita jotka tätä harrastaa, mutta esimerkiksi eräs ystäväni muutti lähelle lasten kouluja ja harrastuspaikkoja siitä syystä, että ajoa tuli aivan älyttömästi!

Oma juttunsa on sitten se haluaisinko, että esimerkiksi ala-asteikäinen treenaa jo monta kertaa viikossa. Tämä on varmaan asia, johon osaa suhtautua paremmin sitten kun lapset ovat isompia.

Olisi kiva kuulla kokemuksia harrastavien lasten vanhemmilta. Onko taksina oleminen raskasta, vai oletteko järjestäneet kyydityksen jollain muulla keinolla? Meneekö jonkun lapsi omatoimisesti treeneihin? 

 

Ovatko lapset tulleet meidän parisuhteen väliin?

Varmaan aika moni muistaa oman seurustelusuhteen alkuajat, kun toisessa on kiinni tosi tiukasti henkisesti ja etenkin fyysisesti. Ainakin itse muistan sellaisia päiviä, että ei suunnilleen poistuttu puolta metriä kauemmas toisistamme. Okei, meillä kyllä vaikutti se että olimme Hurrin kanssa etäsuhteessa ekat 1,5-vuotta, mutta olihan se alkuhuuma ja rakkaus tosi intensiivistä. Toista se on nykyään. Vai onko…?

Koitettiin kerrankin ottaa jotain järkeviä kuvia lasten kanssa…Joopa joo!

Meillä on parisuhdetta takana ensi tammikuussa 9-vuotta, joka on nykymittarilla jo ihan hyvä saavutus! Parisuhde ja sen ”ylläpito” oli aika erilaista, kun ei ollut vielä lapsia kuvioissa, koska aikaa on paljon itselleen ja myös toiselle. Moni ajattelee, että ei lapset mitään muuta, mutta kyllä se toisen olemus saattaa herättää ihan uusia tunteita kun puskee pari vesimelonia alapäästään pihalle.
Kyllä mä oon itsekin varmasti muuttunut ihmisenä, tai ainakin Hurri sanoo etten oo kuulemma nykyään enää niin temperamenttinen, kuin mitä meidän suhteen alkuaikoina. Silloin mulla oli vielä voimia alkaa puimaan jotain draamoja… Nykyään välttelen niitä!

”Voisitteko katsoa kameraan?”

Jos parisuhteessa asiat ei oo kunnossa ennen lapsia, niin lapsen tuleminen siihen tilanteeseen ei yleensä sitä tilannetta paranna (tai ainakaan niiden kokemusten perusteella, mitä itsellä on lähipiirissä). Me oltiin Hurrin kanssa oltu yhdessä kolme vuotta ennen kuin Ben syntyi, niin tavallaan siinä oli ehditty jo elää se vaaleanpunainen rakastumisvaihe läpi ja toisesta oli jo melko pitävää faktaa tiedossa (esim.kuinka hän voisi soveltua isäksi).
Pikkuvauva-arki Benin kanssa oli melko helppo, joten itseään ei tarvinnut vetää aivan äärirajoille. Välillä olin tosin turhautunut kotona olemiseen ja varmaan en ainoat riidat tulikin mun kiukuttelusta. Kun mies ”sai” käydä töissä. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin varmaan aika yksinäinen.

Meillä tärkeä juttu pikkulapsiarjessa on läheisyys ja toisen huomioiminen. Ei meillä todellakaan ole niitä yhteisiä hetkiä sen enempää kuin muillakaan ja hyvä jos kerran kuussa tehdään jotain ihan kaksin. Aika usein iltaisin se parisuhdeaika (tai kun sitä pitäisi olla) on sitä, että jompi kumpi tekee töitä, tai on muuten vain eri kerroksessa. Silti luulen, että molemmat on aika tyytyväisiä, koska me halutaan myös kumpikin omaa aikaa. Aina kuitenkin kysytään kuulumiset töiden jälkeen ja ylipäätään on tärkeää olla kiinnostunut mitä toiselle kuuluu.
Yksi syy minkä takia kaksi lasta riittää meille on se, että nyt kun lapset on jo vähän omatoimisia, niin koko ajan jää enemmän aikaa myös kahdenkeskiselle ajalle. Kolme lasta on myös paljon vaikeampaa saada hoitoon, kun meilläkin alkaa isovanhemmat ikääntyä.

Se mikä MUN mielestä on ollut tärkeää (ja tämä on todellakin vain oma mielipiteeni) on se, että osaa kaksi asiaa: Osaa olla nostamatta pienistä asioista metakkaa (vaikka kuinka ärsyttäisi) ja toinen on se, että hoitaa parisuhdetta olemalla toisen lähellä. Mulle itselleni on vieras ajatus, ettei esimerkiksi nukuttaisi yhdessä! Se voi toimia toki muilla, mutta itse tarviin paljon läheisyyttä. Sellainen sanonta, että ”se mitä ruokit, kasvaa” pätee kyllä parisuhteeseenkin! Mä itse joskus koitin sitäkin taktiikkaa, että jäin vähän marttyyrinä odottamaan, että toinen järjestää jotain ihanaa yhteistä tekemistä. Ja se taktiikka ei ainakaan meillä toimi 😀 ! Kun itse menee lähelle, sanoo kauniita asioita, kehuu ja koittaa arjessa aina silloin tällöin jotain pientä järjestää, niin yleensä siitä tulee myös itselle hyvä mieli. Ja ihan hirveästi vaikuttaa se, että tunteeko olevansa yksin vastuussa kaikesta eli kantaako molemmat perheessä oman kortensa kekoon. Mua ei ainakaan hirveästi kiinnostaisi sellainen ukko, joka päivät olis töissä ja illat makais sohvalla.

Jos sulla on tunne, että lasten myötä se oma parisuhde on alkanut menemään huonoon suuntaan, niin mulla on yksi neuvo: Älä ainakaan ajattele, että ”ehkä 10 vuoden päästä on helpompaa”. Asioista kannattaa puhua ihan suoraan HETI ja koittaa olla LOUKKAANTUMATTA toisen rehellisyydestä. Tosin ehkä kannattaa valita ajankohta kun itse ei oo aivan poikki ja tyyliin puolen vuoden univelat alla. Sekin on hyvä sanoa toiselle, että nyt tässä elämässä on vaihe, että oon todella väsynyt ja energia riittää juuri ja juuri siihen, että selviää arjesta. Siinä kun oon tarpeeksi pitkään herännyt tunnin välein öisin, niin ihan ekana ei tuu mieleen että laitanpa jotain seksikästä pitsiä päälle ja pistän pienet eroottiset tanssit pystyyn olohuoneessa lasten mentyä nukkumaan (vaikka toinen sitä odottaisi).
Yhdessä kumppanin kanssa voisi miettiä, miten molempien jaksamista voisi parantaa, koska se mieskin voi olla väsynyt (vaikka saisikin käydä töissä). Omaa jaksamista ei toki voi aina vierittää toisen harteille. Olisi hyvä itsekin miettiä, onko joku taho, josta voisi tulla apua ja sitä kautta oma jaksaminen lisääntyisi.

Onko teillä lasten tuleminen vaikuttanut parisuhteeseen ja jos on niin miten?