Olen muuttunut ja tässä on syy.

Mulla on sellainen olo, että olen muuttunut ja kasvanut ihmisenä tänä vuonna todella paljon. Oon myös uskaltanut olla jotenkin enemmän oma itseni ja oppinut arvostamaan omaa persoonallisuuttani. Lisäksi sellaisesta turhasta itsensä jatkuvasta arvioinnista on todella tärkeää päästä irti, koska tässä elämässä ei jatkuvasti jaeta pisteitä eri rasteilla.

Mulla on yksi todella läheinen ystävä joka on itseasiassa mun aivan ensimmäinen ystävä. Hän on ollut meistä aina se ”henkisempi” ihminen, siis heti sen jälkeen kun lakattiin käyttämästä MicMacin reisitaskujousuja. Hän on kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, elämän tutkimisesta itsensä löytämisestä. Joskus parikymppisenä jopa mietin, että onko meillä enää mitään yhteistä? Se oli kuitenkin vain joku vaihe.
Seuratessani ystäväni edesottamuksia olen ymmärtänyt, että hän on oikeasti yksi niitä harvoja tuntemiani ihmisiä, joka uskaltaa unelmoida ja heittäytyä elämässä seikkailuihin! Itsestäni tuntui, että omat päiväni olivat usein vaan sitä samaa, eikä niistä löytynyt kovin kummoisia seikkailuita. Ehkä en vaan osannut ottaa päivistä irti niiden kaikkea potentiaalia?
Välillä huomasin myös jääväni jotenkin liian kiinni negatiivisuuteen ja jopa nautin siitä. Tai ehkä mulla oli vain tapana valittaa aika usein ja aika turhista jutuista. Mä väitän, että aika moni tunnistaa omasta elämästään ton. Kun puhuu paljon negatiivisista asioista, niin niitä tuntuu tulevan koko ajan lisää.

Koska mä olin vuoden alussa hyppäämässä aivan tuntemattomaan, niin aloin hakemaan jonkinlaista henkistä rauhaa meditoinnista ja mielikuvaharjoituksista – ja tästä samasta ystävästäni. Ystävän, henkisen mentorin, psykologin ja lifecoachin raja on aika häilyvä 🙂 .
Oon opetellut tämän vuoden aikana erilaisia tekniikoita, joilla voin hallita mun päänsisäistä kaaosta. Harrastan myös lähes päivittäin sellaista tietoista itsensä ääneen psyykkausta ja se on kuulkaa todella tehokasta! Erityisesti meditaatioon jää koukkuun, vaikken mä oikeasti edes tiedä miten meditoidaan ”oikein”. Kun itselläkin on pieniä lapsia, niin ihan hirveästi ei oo niitä hiljaisia hetkiä, mutta mulla on toiminut parhaiten nukkumaan mennessä meditaatiovideoiden kuuntelu, aamulla ”pääntyhjennys” harjoitus ja pari viikkoa sitten aloin käymään Studio Loftilla ilmajoogassa, joka on hiton maagista! Mä pääsen siellä tunnilla niin rentoon tilaan, että se on varmasti mahdotonta missään muualla.
Jos haluaisitte blogiin jotain aktiivisen perheenäidin meditointivinkkejä, niin huikatkaa kommettiboxissa!

Olen huomannut, että etenkin tuo pään tyhjentäminen on mulle todella tärkeää. Kun vien lapset hoitoon, niin heti sen jälkeen, ennen kuin aloitan työt istun lattialle hyvään asentoon ja laitan silmät kiinni. Keskityn hengittämiseen ja heti jos mun mieleen tulee joku ajatus, päästän sen menemään. Se on alussa TODELLA vaikeaa, mutta päivä päivältä oppii tulemaan tietoisemmaksi siitä hetkestä. On yllättävän vaikeaa olla ajattelematta mitään, mutta siinä voi kehittyä.
Mä yleensä istun n.10min lattialla ja sitten mulla on tiettyjä mantroja, jotka toista itselleni. Jos mulla on vaikka todella kiireinen päivä tulossa, niin mä kerron itselleni, miten saan kaikki tarvittavat asiat hoidettua, aikaa jää ylikin, ehdin hyvin töihin, mulla on rauhallinen olo, mun ei tarvi hätääntyä ym. Näitä toistelen sitten rauhalliseen ääneen itselleni niin kauan, kuin mun sisällä tuntuu tarpeelliselta. Tän saman voin tehdä vaikka autossa.

Varmaan joillakin meditoiminen ja muut henkimaailman jutut voi mennä vähän yli hilseen, mutta omaan elämääni niillä on ollut iso vaikutus. Pienestä uteliaisuudesta on enemmän hyötyä, kuin siitä, että teilaa kaiken heti suoralta kädeltä! En mäkään nyt ole tässä karkaamassa vielä mihinkään Tiibetiin hiljaisuuden retriitille, mutta toivon, että nää olohuone-meditaatiot on pysyvä osa mun arkea.

Olisi kiva kuulla onko siellä muita meditaatioon hurahtaneita? Miten pitkälle olette ”päässeet” harjoituksissa?

Koitin meditoida… Kunnes maito kaatui lattialle!

Jostain syystä mun sosiaalisessa mediassa on taas aktivoituneet kaikenmaailman ”dream big”, ”kohti ääretöntä ja yli” ja ”make your dreams happen!” -hashtagejä viljelevät ihmiset! Joskus nuo voimaannuttavat lauseet ja rohkaisut mennä unelmia kohti tulevat ihan hyvään saumaan, mutta myönnän, että välillä tunnen itseni vähän voimattomaksi kaikken ”megaupeuden” edessä. Aina joskus oikeasti mietin, että millä helvetin ajalla mä ehdin maadoittaa itseni tähän maailmankaikkeuteen ja kuunnella sen tarjoamaa sähköistä ja energisöivää viestiä…? Ja mistä kaikesta hienosta jään nyt paitsi? Arki rullaa, megaupeus jää kokematta. Ehkä.
Ja hei – olen yrittänyt; Aina joskus lasten mentyä nukkumaan mä koitan sängyssä (joskus jopa lattialla istuen!) tehdä rentouttavia hengitysharjoituksia ja kuunnella, josko universumilla olisi mulle joku mieletön sanoma (koska mulle on sanottu, että sillä on jos vain viitsin kuunnella). Mutta yleensä herään vasta seuraavana aamuna, joten harjoituksen voidaan sanoa epäonnistuneen 😀 !sotku2 (1 of 1)

Ja sitten toinen juttu. Aina kun mä koitan pysähtyä ”hetkeen”, niin jonkun maito kaatuu lattialle tai ties mikä uusi palo on sammutettavana.

Myönnän, tunnen hieman myös kateutta. Aamu viiden pulahdus hyiseen järveen auringon noustessa on jotain, jonka haluaisin kokea, mutta tällä hetkellä tuntuu kaukaiselta. Monesti tulee mieleen, että olenko itse omien ”unelmieni esteenä”, eli olenko jotenkin jäänyt arjen ja kiireen vangiksi? Estänkö sitä luovuuden flowta vain itse virtaamasta??? Asennekysymys? Juu, ja ympäristökysymyskin osin. Siitä olen ihan sata varma, että jossain luonnon keskellä mun shakrat olisi todella paljon enemmän avoinna.

Mietin, että mistä nää mietelauseihmiset ammentavat sen kaiken energian ja luovuuden? Vai onko se vaan jotain jota halutaan näyttää ulospäin? Kai oikeasti heitäkin välillä napurin kyttäävä mummo tai veromätkyt harmittaa?
Tai ehkä se luovuus mullakin kytee jossain, mutta tällä hetkellä vain stand-by -tilassa? Olisi ihana tehdä energisöiviä metsälenkkejä keskellä korpea tai nauttia viikonlopun joogaretriitistä. Olen oikeasti hieman ”hihhuli”-luonne, vaikkei se välttämättä näin blogin kautta välitykkään. Haluaisin tutustua mediaatioon, kokea värähtelyä ja ties mitä. Saattaisin ehkä olla parempi ja hyvinvoivampi äitikin,  kuka tietää. Se vaatisi vain syvähengittelyn sijaan joskus syväkeskittymistä… Enkä tarkoita sitä tilannetta, kun 3v saa kilarit siitä kun ei saa ottaa sänkyyn parkkipaikalta löytämäänsä likaista jäätelötikkua. En oo vielä toistaiseksi saanut mun lasta kiinnostumaan siinä määrin itsetutkiskelusta.sotku1 (1 of 1)
Itse kyllä ihan uteliaana seurailen näiden ihmisten unelmien jahtausta omassa arjessa, vaikka heidän elämä tuntuukin usein aika erilaiselta omaan arkeen verrattuna. Siksi en tiedä, voinko aivan täysin kuvitella itseäni samaan tilanteeseen. Mutta olkoon se mulla jonkinlainen kaukainen #lifegoal.  Ainakin mä voin 100% samaistua kaikkiin niihin muihin äiteihin, jotka kokee, että se viikonlopun joogaretriitti iiden käkkärässä ei välttämättä ole mikään ihan pieni järjestelykysymys. Asenne on toki asia jonka voi itse valita, useinmiten. Ainakin silloin, kun on saanut nukuttua, syötyä, käytyä suihkussa ja vessassa (yksin).  Heh.

Samaa mieltä? Paina ”kommentoi” ja anna unelmiesi lentää!