Miten tapasin hurrin (+ensitreffit, kaukosuhde ja ennakkoluulot)?

Multa pyydettiin toivepostausta siitä miten olemme tavanneet hurrin kanssa. Jos joku ihmettelee miksi kutsun miestäni hurriksi, niin tämä on ollut hänen lempinimensä ihan meidän seurustelun alusta asti, jonka syy selviää myöhemmin postauksessa.

Tutustuin hurriin tammikuussa 2011. Asuin tuolloin itse Tampereella ja hän Helsingissä. Tapasimme itseasiassa facebookin kautta, mutta silloin oli (mielestäni) jotenkin noloa sanoa, että ollaan tavattu siellä. Aika jännä miten maailma muuttuu, koska nykyään melkein kaikki tapaa Tinderissä. Mä katsoin jo hurrin profiilikuvasta, että onpas siinä tosi komea mies! Kirjoittelimme aluksi sähköpostin välityksellä melkein kuukauden, mutta emme mitenkään päivittäin. Mulla oli jo tuolloin Tyson koirani ja hurri oli allerginen koirille (siedättyi tosin myöhemmin). Se oli molemmille vähän turn off kun tiesi, ettei toinen pystyisi olemaan koirani kanssa samassa tilassa.

Mun sisko asui tuolloin Helsingissä ja kävin aika usein hänen luonaan. Ehdotin hurrille, että voisin tulla käymään Helsingissä ja voisimme tavata. Treffit lyötiin lukkoon 30.1.2010. Tapasin hurrin ekan kerran Kampin kauppakeskuksen Arnoldsin edessä ja tiesin noin sadasosasekunnissa että toi on mun mies! Tunne vaan voimistui ja ekat treffit kestivät muistaakseni kolme tuntia. Menimme syömään sushia, jota en ollut koskaan aiemmin maistanut (saati syönyt puikoilla). Olin ihan käsi niiden puikkojen kanssa ja makirullani hajoilivat soijakuppiin, enkä ollut saada palaakaan suuhuni! En silti osannut olla nolona ja meitä molempia nauratti. Kuulemma se yritteliäisyyteni teki heti vaikutuksen.

Olin tietysti korviani myöten ihastunut. Hurrissa tuntui olevan kaikki kohdallaan ja hän oli todella keskustelutaitoinen ja kohtelias. Asuin toki Tampereella ja mulla oli siellä vakkarityö, joten reissasimme suuntaan ja toiseen aina kuin mahdollista. Meillä oli tosi tiivis työporukka hätäkeskuksessa ja tiesimme paljon toistemme yksityiselämistä. Jouduin aikamoisen kyselyryöpyn kohteeksi kun työkaverini kuulivat, että seurustelen suomenruotsalaisen kanssa. Sehän oli tosi eksoottista Tampereella 😀 ! Kyllä siellä mainittiin purkehduskengät aika monta kertaa ja laulettiin Kummelia. Ihmiset ajatteli automaattisesti, että kaikki suomenruotsalaiset on hemmetin rikkaita ja miehet pukeutuvat marjapuuron värisiin, tiukkoihin housuihin.
Hurri lempinimi on itseasiassa alunperin työkavereideni keksimä.

Etäsuhteen ylläpitäminen oli tietysti välillä tosi raskasta, etenkin kun hurri sai koirastani aluksi aika kovat allergiaoireet. Olin myös vuorotyössä ja usein hän oli luonani niin, että olin töissä (ja toisinpäin). Toisaalta ajattelen, että kun toiseen ihastuu niin kyllä sitä aikamoisia temppuja on valmis tekemään, että suhde voisi jatkua. Meille oli yhteistä kiinnostus liikuntaan ja matkusteluun.
On tässä joutunut kyllä itsekin hiomaan omia kulmiaan. Olin aika tempperamenttinen vielä tuolloin ja välillä turhautuminen välimatkaan aiheutti meidän välille riitoja. Ne saatiin kuitenkin aina sovittua, onneksi. Ehdimme olla 1,5 vuotta etäsuhteessa ennen kuin muutin Helsinkiin ja ostimme yhdessä asunnon.

Sellainen tarina oli meidän tutustumisen taustalla! Oletteko te olleet kaukosuhteessa ja menikö lopulta kaikki hyvin, eli kestikö suhde?

Kauhukuvat vs todellisuus

”Onko niitä lapsia pakko tehdä, jos niiden kanssa eläminen on niin kamalaa?”

Monesti mietin, että olenko syyllistynyt lapsettomien ystävieni pelotteluun. Olenko pelotellut heitä kauhukuvilla lapsiperhearjesta tai antanut ymmärtää, että tämä on väsyttävää, turhauttavaa ja lapset rasittavia. Tulin tulokseen, että mikäli en ole tehnyt sitä tarkoituksella, niin ainakin joskus vahingossa 😀 .

Mieheni tässä hauskasti näyttää miltä mä näytän. Eli heti aamulla tosi pirtsakalta!

 

Ihmisen psykologiaan kuuluu kiinnostus negatiivisia asioita kohtaan. Kun kysyt tuttavaltasi ”Hei, miten menee?” niin sen sijaan, että saisit vastauksen ”No kuule tosi ihanasti, mulla on kyllä hieno elämä!” vastaus on luultavammin ”No muuten ihan hyvin, mutta selkä vihottelee”. Tai ”Kyllä nää helteet alkaa jo ahdistamaan!”.
Me myös muistamme elämässä helpommin negatiiviset asiat, vaikka niiden suhde olisi yksi negatiivinen asia ja 100 positiivista. Vaikka lapsesi  Irma-Kyllikki olisi ollut kuin ihmisen mieli koko päivän, niin iltaraivon aikaan toteat, että vain hullu ihminen haluaa lisääntyä. Niinhän se menee.

Varmaan ne isoimmat kauhuskenaariot, mistä itsekin ahdistelin etukäteen on yleensä valvominen, uhmaikä ja oman ajan(ja parisuhteen) menetys. Kun lapsista aletaan puhumaan niin kaikki tuntuu niin lopulliselta ja helposti ajattelee sitä mitä menettää, eikä niinkään sitä, miten hienoja hetkiä lasten kanssa kokee ja elää.
Ja siis siitähän ei tosiaan pääse mihinkään, että elämä on monella aika seesteistä ennen lapsia. Sitä miettii ehkä ihan syystäkin, että onko valmis uhraamaan romanttiset parisuhdelomat, kavereiden kanssa vietetyt mökkiviikonloput ja lauantai-aamun pitkät unet. Ja jos joku ei ole niin ymmärrän senkin täysin!

Totuus taitaa olla kuitenkin se, että tuskinpa niin moni niitä lapsia haluaisi, elleivät ne toisi elämään jotain erilaista toivottua sisältöä! Niiden kanssa nyt vaan sattuu tulemaan samassa paketissa ikuiselta tuntuva vastuu, huoli ja toive siitä, että lapsi ei ikinä kasva isoksi vaan pysyy pienenä pötkylänä for ever. Eikä niin tietenkään käy, koska minäkin huomaan jo toivovani ettei 5-vuotias kasvaisi niin nopeasti!!! On koomisinta, että samalla toivoo, että millon ”helv…. tää kaaos helpottaa???” ja hetken päästä toivoo, että lapset olisivat aina pieniä. Jotkut sitten sekoaa siinä määrin että alkavat haaveilla uudesta lapsesta. Ja sitten taas uudesta. Ja sitten taas uudesta.

Itse oon aika tyytyväinen siitä, että ehdin paljon touhuta yksikseni ennen perhe-elämää ja miehenkin kanssa kierrettiin maailmaa ja maattiin kokonaisia päiviä sängyssä. En siis koe, että olisin jäänyt jostakin paitsi. Onneksi. Vaikka en ole mikään vuoden äiti, joka kaivaa sormivärit esille heti kun itsetehdyt luomusämpylät ovat sujahtaneet aamulla lasten suihin, niin nautin kyllä valtavasti lapsista ja äitiydestä. Perheen kanssa voi tehdä erilaisia juttuja ja tavallaan lasten ilo lisää omaakin iloa moninkertaisesti. Huomaa nauttivansa enemmän siitä, että lapset nauttii, kuin että itse kaipaisi pelkästään sitä yksin juotua aamulattea. No okei, kaipaan mä kyllä sitäkin välillä.

 

Puhutaanko teidän mielestänne perhe-elämästä liian negatiiviseen sävyyn? Pelotellaanko lapsettomia liikaa yöheräilyillä ja raivareilla?