Onko väärin jos äiti huutaa?

Varmaan jokainen äiti tietää miltä tuntu kun hermo kiristyy ja lopulta napsahtaa sitten poikki. Oon nyt itse toista viikkoa lasten kanssa kotona kun heillä on loma hoidosta ja se kieltämättä on välillä raskasta. Nyt on ollut sadepäiviä ja ollaan oltu sisällä aika paljon (lue, liikaa). Meininki menee nopeasti neljän seinän sisällä rauhattomaksi ja ainakaan meidän lapset ei todellakaan leiki ”hiljaa omassa huoneessa”. Samalla mulla on tietysti yrityksen työt hoidettavana ja mun työpäivä alkaakin joka päivä klo.17 kun mies tulee kotiin. Olin koneella viime yönä vielä puolelta öin ja siitä johtuen aamulla äiti ei oo sit ihan pirteimmillään.

Esimerkiksi tällä varustuksella voi katsoa lastenohjelmia.

Yleensähän kaikissa lastenhoito-oppaissa neuvotaan, että kun lapsi tekee jotain tyhmää, niin hänen huomio pitäisi siirtää muualle johonkin järkevämpään ja hänelle pitäisi selittää ”lapsen tasoisesti” miksi vaikka se veljen portaista alas työntäminen on ikävää. Mä voin myöntää ihan avoimesti, etten useinkaan pysty noin aikuismaiseen käyttäytymiseen! Mä väittäisin, että mulla on vielä normaalia pidemmät hermot (kiitos hätäkeskusurani), mutta esimerkiksi inttäminen ja härnääminen ovat asioita joita en jaksa yhtään.

Kaikista typerintä on huutaa lapselle, että älkää huutako 😀 . Joskus tuntuu, että tää on kuin joku iso mölytoosa koko huusholli, kun yks rämistelee jollain lelulla ja toinen kiljuu kurkku suorana kun ei saa samaa lelua. Meillä on nyt vaihe, jossa 2,5 vuotias on keksinyt, että hän saa isoveljen antamaan hänelle tavaran ”sääli-itkulla”. Välillä oon sanonut Benille, että entäs jos vaan annat sen lelun, niin toi huuto loppuu. Eihän se oikein toki ole, mutta joskus ei vaan jaksa kuunnella sitä järkyttävää raivoamista.

Mä en tiedä miten rauhaisaa muilla on, mutta ainakin meillä on kaksi tosi aktiivista poikaa jotka ei oo paikoillaan sekuntiakaan, ellei ne nuku tai ellei edessä ole joku ruutu! Meillä jatkuvasti joku lelu kolisee, miekat viuhuu ja mopo rullaa sellasta vauhtia pitkin kämppää ettei tosikaan! Benillä on ”supersankarivaihe” päällä ja hän vetää hyppypotkuja pitkin kämppää ja hyppii voltteja sohvalle. Siis herramunjee mitä tapahtuu kun tää kaksikko saa skeitit, skuutit ja muut käyttöönsä!? Niillä on varmaan joku raaja koko ajan paketissa!

Mitä tulee tohon otsikkoon, niin mä ainakin inhoan huutamista, mutta miten musta tunuu, että se on välillä ainoa joka tehoaa? Usein mä kyllä pyydän sitten anteeksi sitä että äiti huusi ja kerron, ettei musta ole mukava huutaa. On kuitenkin varmasti aivan normaalia, että jokainen äiti huutaa joskus lapsillensa. Onneksi mun hermot ei oo ollu (vielä) niin riekaleina, että pillahtaisin itkuun! On sekin kyllä ollu väsyneenä TOSI lähellä. Mua vähän lohduttaa, että jopa mun maailman viilipytyin mieheni karjaisee välillä pojille, etenkin silloin kun he satuttavat toisiaan tai meitä. Joskus omaakin sitä huutamista on vaan mahdoton hillitä!

Miten se suhtaudutte lapsille huutamiseen? Pystyttekö olemaan huutamatta ikinä lapsille vai tuleeko kiljuttua jopa kurkku suorana?

Miten parisuhde säilyy hengissä kun lapset ovat pieniä?

No, ei kai oikein mitenkään.

Ei vaan, tämä oli ihan vitsi 😀 !

Meillä tuli hurrin kanssa 7-vuotta tammikuussa täyteen tätä yhteistä eloa. Koska olemme molemmat yliromanttisia, joka päivä yllätyslahjoilla toisiamme hemmottelevia rakastavaisia, niin emme muistaneet juhlia vuosipäivää oikein mitenkään. Heh. Sitähän sanotaan, että seitsemäs vuosi on parisuhteessa ja yrityksen toiminnassa kaikista kriittisin vuosi! En kyllä voi ymmärtää miksi?

Seitsemän vuotta tuntuu jotenkin pitkältä ajalta, mutta samalla se on mennyt todella nopeasti. Vuodet vaan jotenkin rullaa ja tässä on tullut pari lastakin pyöräytettyä. Lapsia emme sen kummemmin suunnitelleet, tai no, ehkä tuossa toisen kohdalla oli jo vähän ”yrityksen makua”. En oikein tiedä olinko (tai olenko?) mitään äiti-tyyppiä, mutta sen tiedän, että mun mies on ehdottomasti isä-tyyppiä ja muutenkin perhekeskeisempi ihminen kuin minä. Toki minustakin on tullut nykyään aikamoinen kotirotta ja vaikka manaan välillä, että ammun itseni seuraavalla sukkulalla maata kiertävälle radalle, niin alan ikävöimään noita miekkosia muutaman tunnin jälkeen. Aika lyhyeen jäisi siis se vierailu planeettojen väliin.

Meillä on siitä ihmeellinen parisuhde, että vaikka olemme hyvin erilaisia (minä aika impulsiivinen ja välillä myös ”vähän” hätähousu ja mieheni tosi rauhallinen ja harkitseva) niin riitelemme tooooooosi harvoin. Tätä tapahtuu siis ehkä kerran puolessa vuodessa…? Toki hän ärsyttää minua ja minä (tuskin koskaan, heh) häntä, mutta tavallaan siitä ei nosteta sen enempää mökää. Etenkin nyt kun arki on tosi hektistä ja kiireistä on aivan hemmetin hyvä, että ihan jokaisen pikku kinan kipinään ei ala heittämään bensaa. On oikeasti erittäin suuri taito parisuhteessa pitää välillä turpansa kiinni!
Kaikkia tiskirätin jättämisiä ei tarvitse myöskään alkaa yli-analysoimaan nukkumaan mennessä.

Toinen juttu, joka meillä vaan toimii todella hyvin on se, että kumpikaan ei lusmuile arjen pyörittämisessä. Molemmat tekee ja molemmat myös arvostaa toisen tekemistä. En missän nimessä jaksaisi hoitaa täällä kotona enää kolmatta lasta, en ikinä!!! Usein me naiset vaan helposti tehdään itse kaikki ja sitten on aika helppo heittäytyä marttyyriksi… ”kun minä teen kuitenkin aina kaiken täällä”. Mieheni siivoaa siinä missä minäkin, hän hoitaa lapsia, laittaa ruokaa. Hän ei ole kuin pikkulapsi, jota täytyy erikseen käskeä tai pyytää tekemään niitä asioita. Oletan, että kun joku sitoutuu toimimaan perheessä ja vanhempana, niin hän sitoutuu puhaltamaan yhteen hiileen ja laittamaan oman panoksensa asioihin.
Jos näin ei olisi, niin olisi ehkä ammattiavun paikka. Itse voin sanoa suoraan, että en selviäisi henkisesti hengissä.

Se mikä ainakin meitä kantaa pariskuntana tämän välillä melko kaoottisen ja vähintäänkin intensiivisen elämänvaiheen läpi on tietysti järjettömän iso rakkaus ja halu elää toisen kanssa joka ikinen päivä! Suhdetta on pakko hoitaa, muuten se kuolla kupsahtaa (kuten yleensä käy kaikille mun viherkasveille). Ei kysymys ole siitä kuinka paljon pitkiä viikonloppuja ulkomailla tai romanttisia kynttiläillallisia järjestää, vaan siitä onko toisen lähellä sopivasti. Hellyyttä pitää kyllä pitää yllä ja nähdä vaivaa!
Meillä on yhteistä aikaa tällä hetkellä harmillisen vähän, mutta se ei ole muodostunut ongelmaksi (kysyin, en keksinyt tätä siis omasta päästä). Joku toinen pariskunta varmasti voi tarvita paljon enemmänkin. Lisäksi minusta meillä toimii tosi hienosti se, ettei tarvitse kysellä lupaa viettää aikaa omien kavereiden kanssa tai mennä jonnekin omaan juttuun. Tämä parisuhde kun ei voi olla loma-anomusten varassa.

Loppujen lopuksi oon kuitenkin sitä mieltä, että jos se kumppani kenen kanssa ne lapset on pyöräyttänyt ei olisi alunperinkään itselle sopiva, niin en tiedä… Aika haastavaa se varmaan olisi olla onnellinen, kun muutenkin jaksaminen on välillä kovilla. Itsellä on vahva tunne siitä, että ollaan yhdessä elämäni loppuun saakka. Toinen vaan on niin ihana, ettei voi elää ilman. Sille se koko homma perustuu. <3

Miksi oma parisuhteesi toimii tai on toimimatta ruuhkavuosien aikana? Olisi kiva kuulla mielipiteitä!