Kun vapunvietto meni persiilleen heti aamusta!

Mä oon aika vahvojen tunnetilojen ihminen ja se näkyy ilossa ja surussa ja mun on vaikea peitellä tunteita sillon kun ottaa päähän. Mulla saattaa tulla sen kokoluokan ”elin ottaan” että mut kannattas tilata jollekin purkutyömaalle ja antaa leka käteen… Tulis nimittäin nopeesti sileetä! Oonkin monesti miettinyt, että miten me voidaan olla niin erilaisia mun miehen kanssa ja silti yhdesssä; Mä oon se nitroglyseriini ja hän on piimä 😀 .

Tänään oli taas sellainen aamu, että mun käyrät oli aivan kaakossa. Menin turhaan töihin vain kuullakseni, että ”huhtikuun loppu” oli ollut jo viime viikolla eli olen turhaan töissä. Ei siinäkään mitään… Sinänsä parin tunnin turha kierros keskustaan ei vielä maailmaa kaada. Mutta se, että tein tämän päivän työt silmällä pitäen reissusuunnitelmat – se kyllä hetkellisesti kaatoi!!! Me ollaan siis Theon kanssa menossa tänään Tampereelle vapun viettoon ja jos olisin tiennyt tämän työkuvion, niin oltas voitu oikein hyvin lähteä jo vaikka eilen.

On niin paljon helpompaa, jos sössii itse omat suunnitelmansa kun silloin voi syyttää vaan omaa tyhmyyttään. Nyt tuntuu, että koko vappu on pilalla vaikka eihän asia niin ole. Mulle on henkilökohtaisesti aina vaikeaa lähteä nostamaan sitä spirittiä, jos jostain syystä olen menettänyt malttini syystä tai toisesta. Mun on vaikeaa ajatella, että ”ei tää nyt niin paha juttu ollut” vaan jotenkin jään vellomaan siihen pyhään ketutukseen. Luojan kiitos mä en oo enää sellainen draamailija mitä joskus… Ikä on kyllä tuonut siihen asiaan ihan kaivatun muutoksen.
Yleensä mä soitan mun miehelle silloin kun oon aivan raivona ja hän kiltisti kuuntelee sitä mun kiroilua puhelimen toisessa päässä aikansa ja kysyy että helpottiko 😀 . Ja yleensä se sit onneksi vähän helpottaakin!

Hymy pyllyyn!

Myös yksi asia mikä olisi todella tärkeää muistaa silloin kun ottaa aivoon on se, että antas hengityksen tasaantua pari päivää, tai ainakin tutia ennen kuin reagoi. Kun asioihin saa vähän etäisyyttä, niin osaa ehkä ne kiperimmät kommentit jättää sanomatta tai kirjoittamatta. Tän varmaan moni teistä allekirjoittaa myös parisuhteessa. Kaikkea EI kannata sanoa ääneen  – ainakaan silloin kun tilanne on akuutisti päällä (jos koskaan). Moni raivopäissään jätetty asiakaspalaute, toiminta liikenteessä tai vaikka kommentti omalle lapselle saattaa tuntua hieman liioitellulta sen jälkeen, kun oma pulssi on tasaantunut normaalilukemiin. Tässäkin asiassa on helpompaa niillä piimä-ihmisillä, joiden tunteet ei heitä niin helposti nollasta sataan.

Milloin viimeksi sulla on ollut aivan raivokas ***tutus päällä ja miksi???

Mitä sanoa silloin, kun ei voi sanoa mitään?

Viime keskiviikkona sain taas muistutuksen elämän hauraudesta.

En muista milloin olisin itkenyt niin paljon kuin sinä päivänä. Itkin töissä, kahvilassa, ratikassa, puhelimessa, uudelleen töissä ja vielä kotona. Tapasin nimittäin erään kaverini, joka oli kokenut hiljattain aivan hirvittävän menetyksen. Kun ajattelen sitä tapaamista, niin se saa taas kyyneleet silmiin.

On todella vaikeaa tavata sellainen ihminen, jolle on tapahtunut jotakin todella raskasta, peruuttamatonta. Mitä sanoa? Haittaako jos itken? Haittaako jos itken koko ajan? Mitä jos en saa sanaa suustani? Enhän vain sano jotain typerää?
Sanonko ”otan osaa”, ”pahoittelen”, ”oon pahoillani”, vai mitä?
Ei ole mitään, mikä kuulostaisi hyvältä, tai edes riittävältä. Tyydyin halaamaan ja sain jotain soperrettua ulos. Ajattelin, että ainakin voin olla läsnä ja kuunnella.

Hävetti jälkeenpäin, että itkin koko ajan. Hävetti, etten voinut hillitä itseäni vaikka itse olin tässä vain sivusta seuraajana.

Mietin ensin, että eipä tässä tapahtumasta kannata mitään kirjoittaa, koska se ei liity blogini teemaan. Mutta sitten tulin toisin ajatuksiin. Nimittäin mun mielestä myös elämän varjopuolista pitää kirjoittaa, siis myös ikävistä asioista. Haluan pitää oman blogini tunnelman iloisena ja energisenä, mutta toisaalta haluan tuoda esille myös sen, että on myös paljon kaikenlaista mikä ei näy tänne blogiin. On vastoinkäymisiä ja raskaita päiviä. Ei ole pelkää ihanaa ja täydellistä ja hienosti aseteltuja smoothiekuvia tämä elämä. Mun mielestä on hienoa, että moni meidänkin bloggari on jakanut todella kipeitä aiheita lukijoiden kanssa. Silloin joku voi kokea, että hei, tuo tietää mistä puhun.
On tärkeää näyttää tunteensa hyvässä ja pahassa, vaikka me suomalaiset ollaankin sellaisia, että jos joku nauraa ääneen on outo ja jos joku itkee avoimesti on varmasti avohoitopotilas. Elämään kuuluu myös vaikeudet ja ihan kaikkien elämään. Kaikkia tunteita saa tuntea.

Millaista tukea tai sanoja te olisitte toivoneet vaikeina aikoina?