Kaikkia ei himourheilu kiinnosta!

Mun ystävä oli meillä viikonlopun kylässä ja hän ehdotti jos mentäis kävelemään. Mä tietysti siinä sitten, että okei, mut käyn vaihtamassa urheilukamat päälle. Ystäväni sanoi, että hän kyllä ajatteli lähteä ihan näillä vaatteilla, että jos ei mentäs hirveetä vauhtia. Siis hetkinen… Voiko kävelylle lähteä ilman, että painaa peräsuoli pitkällä sportstrackerin raksuttaessa taskussa??? Kyllä voi, koska kaikki eivät halua liikkua vain himourheillakseen. Vaan ihan muuten vaan.
Btw, jos olisimme juosseet, emme olisi löytäneet luultavasti tätä ihanaa kuvauspaikkaa.

Mun kanssa on varmasti kohtuu rasittavaa edes kävellä, koska kävelen niin nopeasti. En vaan OSAA kävellä hitaasti ja saan usein kuulla tästä. Multa puuttuu se vaihde, jolla vain rennosti madellaan.
Okei, mun kanssa voi olla vähän raskasta tehdä muutakin liikuntaa, koska oon pirun kilpailuhenkinen. Se nostaa nopeasti päätään ja innostun. Kaikki peliin nyt! Mutta entäs jos ne muut ei haluakaan kilpailla??
Mulla on tasan yksi ystävä, jonka kanssa käydään perinteisellä ”juorukävelyllä” eli jutellaan ja kävellään. Tosin silloinkin ripeästi 😀 . Hän sanoo suoraan, että ”nyt ei sit juosta onko selvä?”

Mä mietin usein omaa suhdettani liikuntaan. Onko siitä tullut suorittamista? Miksi tavoitteeni on usein oikein KUNNON hiki??
Tänään lähdin lenkille, vaikka olin TOSI väsynyt ja makasin puolikuolleena sohvalla. Oltiin kuitenkin hurrin kanssa sovittu, että mennään ja vähän pitkin hampain lähdin (koska en halunnut olla mielessäni luovuttaja).  Ajattelin, että jos jaksan edes 5km juosta tällä koomakropallani, niin ihan ok. No, juoksin lopulta 8,5km… Ja arvatkaa mitä! Ärsytti NIIN paljon, että ei tullut kymppi täyteen! Mieheni sanoi, että olen toivon tapaus. Mutta minkä voin itselleni?

Mä monesti mietin, millaista olisi elää sellaista elämää, ettei liikunta näyttele juuri minkäänlaista roolia siinä? Olisi vain satunnaisia kävelylenkkejä, ehkä joskus jotain muuta liikkumista. Ei tavoitteita, ei suunnitelmia mitä minäkin päivänä, ei treenipäivityksiä. Liikunta olisi ikäänkuin samantekevää ja sitä keskittyisi muihin asioihin ja harrastuksiin.
Ehkä sellainen elämä olisikin ihanan rentoa ja vapauttavaa, mutta tuskin silti jaksaisin kauaa. Olen kuitenkin ihminen, joka on lähes koko ajan liikkeessä ja nauttii siitä, että saa asioita aikaan. Teen täysillä ja se on mun tyylini.
Ja kyllä se vaan on niin, että alkaisin kaivata sitä treeniä, jossa hiki lentää ja lihaksia polttaa.

On kuitenkin tosi tärkeää koittaa ymmärtää niitäkin, joilla ei ole elämässä samat intressit kuin itsellä. Joku muu pitää paahtamistani varmasti aivan naurettavana touhuna ja ajan tuhlaamisena. Tärkeintä on silti elää omannäköistään elämää ja tehdä asioita, joista nauttii!

Lisää aiheesta instastoryssä! Laita nimimerkkini katrivee seurantaan!

 

Onko väärin inhota ulkoilua?

On olemassa kaksi asiaa, josta kaikki muut tuntuu tykkäävän, paitsi minä; Auringon ottaminen ja ulkoilu (muussa kuin treenimielessä)! asics_kamat2

Postauksen aihe tuli mulle mieleen, koska olen menossa pääsiäisenä mökille ja mökkeily ja ulkoilu liittyy aika erottamattomasti aina toisiinsa. Mies kysyi, onko mun mielestä mukavaa lähteä maalle (vanhempani toinen koti on siis todellakin keskellä ei mitään!)..? Mulle jotenkin tulee jo etukäteen paineet, koska tiedän, että mökillä KUULUU olla ulkona. ”Siellä on niin ihana ilma, että nyt on päästävä ULKOILEMAAN”. Meillä on ollut joskus jopa riitaa mun vanhempieni kanssa, koska olen heidän makuunsa liian kaupunkilainen.
Ehkä ”inhota” on hieman liian vahva sana kuvaamaan mun tunnetilaa, mutta sanotaan, että en kovin piittaa ulkolusta. Se on mulle mökilläkin sitä, että mä vedän ne kerrastot päälle, käyn jäällä kävelemässä ja palaan mielelläni sisälle – ja tunnen pikkuisen huonoa omaatuntoa. Mä en vaan osaa nauttia siitä! Oonko jotenkin huono suomalainen?? Onhan ”kävely jäällä auringonpaisteessa” varmasti 99% suomalaisen lempipuuhaa (ja siitä on pakko laittaa kuva someen).

On hieman outoa, ettei luonnossa reippailu ole mun kuppini teetä ottaen huomioon, että olen mm. ollut vuoden intissä! Perheeni kanssa olemme myös mökkeilleet aina (tosin inhosin mökille menemistä teininä yli kaiken). Mutta oikeasti mun nuoruuteni tuskallisin muisto on se, kun me mentiin koulussa lumikenkäilemään liikuntatunnilla. Oli kyllä maailman pitkäveteisin laji! Selkä märkänä talsit menemään tennismailat jalassa. Hiihto vielä joten kuten meni, mutta se lumikenkäily… Se oli kyllä ihan vajaaälyistä hommaa!
Ei tää nyt tarkoita sitä, että haluan olla aina sisällä, eli ulkona kyllä viihdyn – tietyin ehdoin 😀 . Esimerkiksi ulkona treenaamisesta tykkään ja silloin yleensä liikahdan suht ripeästi, eli pois alta risut ja männynkävyt! En tosin ole mikään joka sään urheilija, eli mua ei saa lenkkeilemään kaatosateessa tai -25 pakkasessa. Myöskään pilkkopimeä ei ole mun juttuni!asics3

Lasten takia sitä joutuu tietysti venymään aina moneen suuntaan, eikä ulkoilu tee poikkeusta! Mä on äitinä vähän maanantaikappale, koska inhoan hiekkalaatikon reunalla istuskelua ja toi leikkipuistokulttuuri on mun mielestä ahdistavaa. Eli jos saan valita niin mennään pojan kanssa vaikka pyöräilemään! Paljon sitä tietysti lapsen takia koittaa innostua asioista, mutta kyllä se on meillä tuo iskä, joka vie lapsen lähimetsään etsimään aarretta.

Luin sattumalta tänään Ainon blogia ja hän oli kirjoittanut tosi hyvän postauksen siitä, miten helposti asioista tulee suorittamista. Siksi ehkä muakin nuo reissut maalle ahdistaa, koska siellä siitä pirun reippailusta tulee suorittamista ja mietin koko ajan olenko ollut tarpeeksi ulkona! Mä suoritan ne jääkävelyt ja pulkanvedot pois alta ja nautin illalla takan edessä, sisällä, lämpimässä. Joku olikin kommentoinut postaukseen täysin mun ajatukset:
”Jotain pitäis tehdä koko ajan vaan siksi ettei se hyvä sää mene hukkaan! Nautin sateisista päivistä kun sai vaan huilata ja ladata akkuja, leipoa vaikka kakku ja nauttia siitä kirjaa lukien.”

Onko siellä muita, jotka jakaa mun ajatukset?