Onko väärin toivoa, että lapsilla alkaisi jo hoito?

Meillä lapset jäivät hoidosta lomalle kesäkuun puolesta välistä kun hoitopaikka meni kesäksi remonttiin. Korvaava hoito oli niin kaukana (n.10km meiltä täysin ”väärään” suuntaan”), joten tulimme tulokseen, että koitamme jotenkin luovia kesän ja pojat saavat pitkän loman. Minä olin ensin lasten kanssa pari viikkoa ja sitten mies jäi lomalle. Lapset palaavat hoitoon 6.8.

Minulla ei sinänsä ole mitään virallista kesälomaa, koska olen tuore yrittäjä, eikä lonkanvetoon todellakaan ole saumoja. Olen tehnyt töitä silloin kuin voin ja mies on hoitanut lapsia sovittujen tapaamisten ajan. Läppäri kulkee joka paikkaan mukana ja tätäkin postausta kirjoitan autossa matkalla mökille. Toisaalta on tietysti kätevää, ettei meidän tarvinnut tehdä mitään kovin isoja järjestelyitä kesän ajalle. Tiedän, että lasten pitkät lomat aiheuttavat joissain perheissä päänvaivaa hoidon osalta. Mutta kyllä ne aiheuttavat aika-ajoin myös ihan pinnan kiristymistä 😀 .

En tiedä saako tätä sanoa ääneen, mutta vaikeina hetkinä toivoisin jo lasten hoidon alkavan!
Itse kun ei voi vaan lomailla lötkötellä, niin koko ajan miettii missä voi  (ja kehtaa) kaivaa läppärin esille tai kirjoitella viestejä puhelimella. Välillä olen ollut tosi stressaantunut, koska olen ihminen, joka haluaa hoitaa rästissä olevat hommat heti. Mä tarviin myös rauhallisen paikan, jotta voin keskittyä siihen mitä teen. Meillä on vielä niin pienet lapset (5v ja 2,5v) että heidän läsnä ollessaan on turha koittaa keskittyä mihinkään muuhun.

Huomaan, että isomman poikamme kanssa lomailu on jo hyvin paljon helpompaa verrattuna pienempään veljeensä. Hänen elämä ei ole niin kiinni tiukasta päivärytmistä ja hän jaksaa ”erikoistilanteita” paremmin. Pienen kanssa elämme edelleen vaihetta, jolloin hänen kanssaan vieraassa paikassa ollessa elämä on jatkuvaa vahtimista. Laiturit, kivikot, korkeat paikat, autotiet… You name it. Millon tulee pissa, millon kakka. Päiväunien viivästyessä kaikki on pielessä pikkumiehen elämässä ja nukuttaminen entistä vaikeampaa. Ääninäytteistä ovat päässeet nauttimaan myös ne ystävämme, jotka eivät syystä tai toisesta päivittäin pääse osalliseksi uhmaikäisen elämää.

Reissaaminen kesällä lasten kanssa on ihanaa, mutta siinä on myös yksi huono puoli. Nimittäin nukkuminen vieraassa paikassa on niin lapsille, kuin meille aikuisillekin haastavaa. Nukun kotona kuin tukki ja usein reissussa kaipaankin viileää(!!!) ja pilkkopimeää makuuhuonettamme. Rakastan sitä!! Olimme ystäviemme mökillä viime yön ja heräsin yöllä varmaan 5 kertaa kuumuuteen, hakemaan lapsille vettä ja klo.6 siihen kun Ben halusi nousta jo ylös. Pimennysverhojen keksijälle pitäisi antaa Nobel-palkinto.

Niin ihanaa kuin kesä ja lasten lomailu onkin, niin on siinä se oma säätönsä. Kun lapset ovat isompia sitä voi lähteä vaikka erämaahan telttailemaan. Vieraat yöpaikat, pitkät automatkat ja huonot yöt eivät ole pienten lasten kannalta aina helpoin ratkaisu. Toki sitä itsekin kaipaa maisemanvaihtoa ja kesäisin on ihana kokea uusia paikkoja ja paikkakuntia. Mutta kyllä ainakin itselleni se koti-ikävä iskee sitten yllättävän nopeasti.

Miten teillä muilla perheellisillä on mennyt kesä? Oletteko reissanneet paljon ja onko vanhempien sietokykyä koeteltu??

 

Näissä asioissa olen tiukkis mutsi!

Minusta on tärkeämpää se, että on jotain periaatteita lastensa kasvatuksessa mieluummin kuin se, ettei ole mitään ohjenuoraa, josta pitää kiinni. Katsoin tässä yksi päivä ihan vahingossa telkkarista dokkarin, jossa kerrottiin perheistä, joissa ei ole mitään sääntöjä. Okei, tämä oli Englannissa, enkä ihan jaksa uskoa, että tuollainen meininki olisi Suomessa edes mahdollista. Lapset tekivät tietysti mitä halusivat ja milloin halusivat. Aikuiset ”opettivat” lapsiaan kotikouluissa, koska oikea koulu oli tietysti liian rajoittava, eikä lasten ollut pakko mennä sinne jos eivät halunneet.

Mä oon itse mielestäni äitinä aika rento, tai no, nyt jos tarkemmin mietin, niin ehkä en olekaan? Mun mielestä lapsilla pitää olla rajat ja selkeät sellaiset! Mulla oli kotona tavallaan paljon vapauksia, mutta toisaalta taas kunnioitin isääni yli kaiken auktoriteettina, enkä halunnut suututtaa häntä. Liekö sitten sekään terve suhtautuminen omaan isään, vaikea sanoa, kun en ole edes keittiöpsykologi. Koin kuitenkin kodin aina hirmu turvalliseksi paikaksi, jossa ei tarvinnut arvailla, miten asiat menevät. Varmaan tästä syystä mulla on itsellänikin muutamien asioiden suhteen kasvatuksessa ainakin lähes nollatoleranssi.

1. Anteeksi pyytäminen ja antaminen

Tiedättekö millaista on olla sellaisen ihmisen kanssa parisuhteessa, joka ei koskaa ole kotona saanut anteeksi pyytämisen ja antamisen mallia? Minä tiedän (en tosin tällä hetkellä). Se on todella raastavaa! Asioiden puinti kiitos heti, anteeksi pyyntö ja etenkin sen antaminen. Eikä niin, että vanhoihin asioihin palataan joskus kuukausien päästä ja niitä puidaan sitten oikein juurta jaksaen kun silloin joskus sanoit näin ja näin. Tää on yksi sellaisista asioista, joka tulee todellakin ihmissuhteisiin sieltä omasta lapsuudesta. Toki sitä voi harjoitella sitten vanhemmallakin iällä.

2. Kiroilu

Äitini tapasi sanoa, että sivistymättömät kiroilee. Meillä ei koskaan, ei ennen eikä nyt kotona kiroiltu vanhempieni kuullen. En saanut myöskään koskaan haukkua vanhempiani tyyliin ***** idiootti. Mielestäni mikään ei oo niin kamalan kuuloista kuin kiroileva lapsi! No, heitä ei voi toki syyttää.. Vaan vanhempia. Kyllä mäkin myönnän, että sitten kun mulla keittää yli ja rajusti, niin saatan kirota ja kappas vaan, heti tulee 5-vuotiaalta välitön kuitti.
Kiroilemiseen liittyy mun mielestä myös toisten kunnioittaminen, eli se tapa miten puhuu toisille ihmisille. Jossain vaiheessa se kiroilu varmaan tulee teini-iässä osaksi coolia puhetyyliä, mutta toivottavasti hyvin nopeasti myös häipyy sieltä pois.

3. Päälle puhuminen ja jatkuva esillä oleminen

Mikään ei oo niin rasittavaa, kun puhua jonkun vanhemman kanssa niin, että hän käytännössä puhuu samaan aikaan lapselleen. ”Niin kulta, kyllä kulta, ihan kohta kulta”. Jokaiseen pieneenkin ihahdukseen reagoidaan heti ja juttu keskeytyy. Mulle tulee sen keskustelun toisena osapuolena sellainen olo, että palataanko asiaan sitten, kun sun lapsi ei enää asu kotona 😀 ?? Mä en juuri tästä syystä halua puhua mitään syvällisiä puheluita just silloin kun oon yksin lasten kanssa, koska en jaksa sitä jatkuvaa keskeyttämistä. Tollanen 5-vuotias jo tajuaa, että nyt ei oo hänen vuoronsa päpättää, mutta 2,5-vuotias ei vielä oikein. Meillä kuullaankin usein seuraava lause; Kun aikuiset puhuvat, niin lapset ovat silloin hetken hiljaa.

4. Rahan arvo

Mä oon ajatellu näin aikuisiällä, että olisin ehkä kaivannut omassa lapsuudessani vähän parempaa ohjausta rahankäyttöön. Oon ollut aina kova ostelemaan ja muistan jo pienenä kun isä sanoi, että ”Katrilla se polttelee taas raha taskuissa”. Ei siis puhettakaan, että olisin osannut säästää. Lisäksi halusin nuoren tytön tavoin aika paljon kaikenlaista ja tiesin kyllä keinot kuinka saada vanhempani suostumaan.
Mun mielestä on outo ajatus, että lapsen ei tarvii käyttää omia rahojaan ikinä. Siksi Ben nykyään ostaa aika usein lauantaikarkkinsa itse ja jakaa niistä vielä pikkuveljelleen osan. Kyllä tuollainen pikku nappulakin jo älyää, ettei 2€ riitä kaikkiin pusseihin ja kannattaako ostaa joku pieni juttu 1,5€:lla vai joku isompi 2€:lla.

5. Kaikkea maistetaan, mistään ei ole pakko pitää!

Palaan taas omaan lapsuuteeni. Muistan aina miten kovasti mua loukkasi se, että jos en pitänyt jostain ruoasta, niin se oli omaa ”tyhmyyttäni”. Inhosin esimerkiksi savukalaa yli kaiken ja meillä oli sitä yleensä ainakin kerran viikossa (isäni kalasti). Koin suoranaista halveksuntaa siitä, etten pitänyt ruoasta koska ”savukala on NIIIIIIIIIIIN ihanaa!”. Ainoa vaan, että se oli ja on edelleenkin pahaa, siis omasta mielestäni.
Koitan selittää pojille, että kaikkea pitää maistaa, mutta toiset ruoat on omaan makuun, toiset ei. Minä en myöskään vanhempana määrittele mikä on hyvää lapseni mielestä ja mikä ei! Siksi ollaan sovittu miehen kanssa, ettei sanota mistään ruoasta, että se on pahaa tai ”hyi”. Antaa heidän itse päättää mitä mieltä ovat. Ja on tietysti paljon ruokia, jotka alkaa maistua vasta aikuisiällä.

Onko teillä omien lastenne kanssa samanlaisia periaatteita?