Eihän nähdä enää salilla?

Tapaamme salilla. Taas. Taisit olla täällä viimeksikin? Ja sitä edellisellä kerralla?

Tiedän, että olet aamuisinkin täällä treenaamassa. Tuntuu aika hurjalta ajatukselta, että olet täällä kaksi kertaa päivässä. Kenelle tahansa se on paljon. Ja vaatii hurjasti energiaa. Jota sinulla ilmiselvästi ei ole.

En haluaisi tuijottaa, mutta en voi muuta – anna anteeksi! Pyydän anteeksi myös muiden salilla olijoiden puolesta, koska huomaan, että lähes koko ajan huomaan jonkun katsovan sinua järkyttyneenä. Toisaalta yritä ymmärtää, että se lienee aivan ihmisten luonnollinen reaktio. Kun nään sinut, tulee minullekin paha mieli ja huoli. En edes pysty keskittymään treeniin, koska huomaan vilkuilevani mitä teet ja toivon, että lähtisit jo kotiin.
Uskon, että muutkin ovat huolissaan. Eivät he sinua ilkeyttään katso. Varmasti moni on huolissaan.

Vaatteesi ovat varmaan kokoa XS, mutta roikkuvat päälläsi. Haluaisin tietää, että kuinka jaksat enää treenata, kun näytät niin väsyneeltä? Sotket ensin hikihatussa crosstraineria, sitten teet lihaskuntopiiriä ja taas crosstraineria. Arvaanko oikein, että treenaat vielä muutakin salin lisäksi?
Mietin myös, että jos tulisit joskus jumppaani, niin olisiko moraalisesti oikein antaa sinun jäädä? Se olisi tosi haastava tilanne. Jos joku uimahallissa koittaisi hukuttautua jatkuvasti, niin ei hänenkään annettaisi jäädä. Hänetkin ohjattaisiin hoitoon.

Onko sulla läheisiä, ystäviä? Eivätkö he puuttu tilanteeseen? Tarvitset apua, siis ihan todella! En tiedä ymmärrätkö itse kuinka vakava tilanteesi onkaan. Tuntuu hölmöltä tuntemattomana ihmisenä puuttua asiaan. Mutta entäs, jos kukaan muukaan ei puutu?
Liikkua sinun ei tietenkään enää pitäisi. Mutta toisaalta ymmärrän, ettet voi lopettaa. Et ehkä osaa muutakaan. Varmasti pääset jumppaan ja salille taas sitten, kun parantunut. Ei kukaan halua olla sulle ilkeä. Ja meitähän mahtuu salille vaikka minkäkokoisia, mutta sinun, sinun ei pitäisi enää urheilla! Olet niin väärässä paikassa kun olla voi, vaikka tuntuu pahalta sanoa näin.

Toivon, että kun seuraavan kerran nähdään, joskus pitkän ajan päästä, olet tervehtynyt.

 

 

 

Onko jollain läheiselläsi mahdollisesti syömishäiriö?

Syömishäiriöliitto-Syli RY

 

fityoutoo

29 vastausta artikkeliin “Eihän nähdä enää salilla?”

  1. Tosi hyvä, herättelevä kirjoitus. Mä olin aika vasta sellaisessa tilanteessa, jossa mun teki mieli puuttua (ja lopulta puutuinkin) erään nuoren tytön tilanteeseen.. Mä en vaan voinut katsoa sivusta, en niin millään. Onneksi (vai harmiksi?) en käy enää samassa paikassa treenaamassa, joten en tiedä auttoiko mun väliintulo asiaan millään tapaa, mutta ainakin toivon sen herätelleen jotakin ajatuksia – vaikka uskon, että ensimmäisenä onnistuin vain suututtamaan kyseisen henkilön. Ehkä hän joku päivä tajuaa, että oikeasti vaan välitin 🙂

    • Mun mielestä se riski, että suuttuu on (kai) aika pieni – siis jos on mahdollisuus siihen, että saa ihmisen heräämään tilanteeseen. Kauheen hankalaa se on, etenkin kun suomessa ei oikein haluta sotkeentua toisten elämiin…

  2. Joku sairastunut voisi tulla kertomaan auttaako ulkopuolisen puuttuminen tilanteeseen. Itse sivusta samanlaista seuranneena kylmää katsoa arviolta 35-kiloista aikuista ihmistä näännyttämässä itseään kuoliaaksi kuntosalilla 🙁 Mitään en ole sanonut kun se tuntuu vähän samalta kun menisi sanomaan todella lihavalle, että btw oot tosi lihava, onko kaikki hyvin? Kaikkihan riippuu toki siitä, miten asian sanoo..

    • Niin, olet ihan oikeassa että olisi ehkä hyvä kuulla jonkun sellaisen mielipide asiaan, joka on kokenut sairauden itse tai läheisen kautta. Olin töissä itse joskus uimahallissa ja siellä henkilökunnan toimesta puututtiin. On vaan niin ikävää sanoa ihmiselle, että et ole enää tervetullut tänne. Sehän ei sitä ihmistä yhtään terveemmäksi saa.

    • Itse olen syömishäiriön sairastanut ja se joka tilanteeseen puuttui oli tosin kaverini, mutta emme olleet silloin väleissä. Suutuin silloin, mutta asiaan puuttuminen avasi vasta ne omatkin silmät. Pikkuhiljaa opin käsittelemään ja hyväksymään asian sekä puhumaan siitä, nyt 10 vuotta myöhemmin elän jo normaalia elämää 🙂 Toki syömishäiriöisiä niinkuin ihmisiäkin on erilaisia, mutta itse olen ikuisesti kiitollinen että asiaan puututtiin ja koen että ystäväni pelasti minun elämäni.

  3. Hyvä kirjoitus, Katri.
    Kyllä laittaa miettimään ”mitä, jos kukaan ei puutu”. Usein ollaan huolissamme toisistamne ja murehdimme omissa oloissamme. Vaatii todella paljon rohkeutta puuttua asiaan. Kukaan ei haluaisi nostaa kissaa pöydälle vaan helpompi on odottaa, että joku muu tekisisi sen ensin.
    Nostan hattua näille rohkeille ihanille ihmisille, ketkä välittävät.
    Toivottavasti tämä henkilö on jonkun hoidon piirissä.

    • Oon kans sitä mieltä, että ajattelutapa ”no kyllä joku joskus varmaan puuttuu, mutta se joku en ole minä” on monessakin asiassa väärin. Vaatii vaan hiveästi rohkeutta, etenkin jos kyseessä ei ole läheinen ihminen! Ja vaatii toki rohkeutta, vaikka olisi läheinenkin kyseessä…

  4. Meidänkin salilla käy joskus semmoinen anorektikkotyttö, jolla on tapana veivata crosstraineria tuntikaupalla. Olen yrittänyt miettiä, miten ottaisin hänen kanssaan puheeksi asian ja että miten siihen pystyisi ilman, että toinen kokee tulleensa jotenkin julkisesti loukatuksi.

    • Entäs jos juttelette jossain rauhallisessa paikassa? Vaikka pukukopissa tai hetkellä, jolloin salilla ei ole paljon ihmisiä? Sanoisit, että hei ollaan aika usein samaan aikaan salilla ja olen miettinyt, että onko kaikki ok…? Että et halua tungetella tai olla tökerö, mutta oot kiinnittänyt huomiota että hän liikkuu tosi paljon ja on todella hoikassa kunnossa. Mielestäni se on ihan nätisti sanottu.

  5. Tosi paljon tunteita herättävä teksti! Itse pari vuotta takaperin kärsin vakavasta anoreksiasta ja silloin vakavasti alipainosena treenasin salilla ja keräsin kyllä katseita aika paljon. Itse en tajunnut tilannetta ollenkaan ja yksi kerran sanoi asiasta ja minä ilosena vakuutin että kaikki on hyvin ja painoni on normaali, olen vain luonnostaan hoikka. (Ei siis todellakaan pitänyt paikkaansa vaan syömättömyydellä olin kuihduttanut itseni 39kg/170cm mittoihin)
    Puuttukaa ihmiset jos huolestutte! Siinä ei menetä mitään vaikka vastaanotto ei välttämättä ole suopea. Mutta jokainen puuttuminen asiaan, saa sairastuneen pohtimaan.

    • Kiitos kommentista! Toivottavasti olet jo päässyt pahimman yli?
      Hyvä myös kuulla, että ainakin sä koit puuttumisen tärkeänä asiana. Koska kuten sanoit, niin ainakin se antaa ajateltavaa! Mikä sulle oli sellainen asia sitten joka aloitti paranemisprosessin, jos saan kysyä (ymmärrän kyllä jos et halua vastata.)

    • Olen päässyt pahimman yli ja nyt lukeudun jo terveen kirjoihin fyysisesti, onneksi!
      Tottakai saa kysyä, mulla ehkä suurin asia oli just se, että ihmiset alkoivat puuttua asiaan ja lukion opettaja laittoi minut lopulta psykologin juttusille. Kun psykologi alkoi puhumaan, että osasto on kohta ihan pakollinen, sain jostain tahdonvoimaa alkaa taistella sairautta vastaan. Paranemismotivaatiota lisäsi, kun huomasin kuinka paljon fyysisisä oireita aliravitsemus aiheutti(hormonitoiminta sekaisin, verenpaineet ja hemoglobiini päin seiniä, kylmä kokoajan, jatkuvat lihaskrampit, huimaus,sydänongelmat ym). Itse koen, että asiaan puuttuminen on äärimmäisen tärkeää, mulla ihmisten rohkeus puuttua pelasti hengen ja siitä olen kiitollinen!♡
      Useat voivat ajatella, että kyllä läheiset jo huolehtivat sairastuneesta, mutta voin sanoa syvällä kokemuksen äänellä, että syömishäiriöinen on paras valehtelija ja peittelijä. Itsellä oli lukemattomia keinoja joilla sain näytettyä perheelleni että syön ja peitin laihtumiseni pukeutumalla kerroksittain löysiin vaatteisiin, lihaskuntotreeniä jatkoin yöllä muiden nukkuessa yms. Eli ihmiset muistakaa, läheiset eivät välttämättä ensimmäisenä huomaa, puuttukaa ja välittäkää toisistanne! Lyhytkin keskustelu voi muuttaa sairastuneen elämän edes hieman parempaan!

    • Mahtavaa kuulla, että olet päässyt hyvin paranemisessa vauhtiin! Tsemppiä hirmuisesti <3.

  6. Hei Katri! Todella hyvä kirjoitus ja tärkeä aihe. Kiitos että siihen tartuit <3

    Itse sairastin kymmenisen vuotta syömishäiriötä. Mieli suojelee muistelemasta pahimpia aikoja liikaa, mutta sen muistan, että sairaus sai janoamaan huomiota. Tavallaan sitä käänsi kauhistelevatkin kommentit positiiviseksi, niin sairaalta kuin se kuulostaakin. Syömishäiriössä hyvin usein on kyse kontrollista ja sitä jotenkin koki "onnistuneensa" jos tultiin kauhistelemaan vointia tai kuntoa. 🙁 Niin surullista kun sitä näin terveelllä mielellä miettii! Vaikka sairastunut mieli saattaa kääntää ulkopuolisen huolenkin "voitoksi", tarttuisin silti asiaan. Siinä vaiheessa, kun olin aikanaan itse jo todella huonossa kunnossa, muistan yhden pysäyttävän tapaamisen. Silloinen opettajani pysäytti koulun käytävällä ja kysyi suoraan "onko sinulla M kaikki ihan hyvin". Toki valehtelin ja sairas mieleni pyrki tuolloinkin kysymyksen vääntämään onnistumiseksi itsetuhotehtävässäni, mutta sillä kertaa jotain oli toisin ja koin aivan valtavaa helpotusta, että joku oli huolissaan. Vaikka vielä silloinkin valehtelin tieni ulos tilanteesta, sillä kertaa minussa heräsi jo jonkinlainen toivonkipinä sisällä, se jokin, joka halusi nähdä terveitäkin päiviä. Se, joka kävi jo lähellä hypätä opettajan syliin ja itkien myöntää etten jaksakaan enää. Koskaan ei voi tietää, millä kohtaamisella potentiaalisesti voisi olla se auttava efekti, joten kyllä kuvailemaasi tilanteeseen kannattaa tarttua. (Jos ei muusta syystä niin jo siitä, että varmasti salilla ei annettaisi keuhkokuumeisenkaan repiä crossarilla. Molemmat hengenvaarallisia tilanteita.)

    Sinulla on Katri todella hyvä blogi, olen lukenut sitä jo pitkään 🙂 Oikein hyvää syksyn jatkoa!

    • Kiitos kovasti kommentista, kiva kuulla että tykkäät 🙂 ! On ihan totta, että vaikka sillä puuttumisen hetkellä reaktio ei olisikaan toivotunlainen, niin se voi aina herättää sen pienen ajatuksen sisällä, että joku on huolissaan ja tilanteeseen tulisi puuttua. Ja sehän voi olla jo todella käänteentekevää!

  7. Hei! Kauniisti ajateltu ja kirjoitettu, mutta ikävä kyllä ventovieraan väliintulolla ei todennäköisesti olisi mitään vaikutusta syömishäiriöisen käyttäytymiseen, jos hän ei itse miellä olevansa millään muotoa sairas.

    • Voi toki olla, mutta ainakin se antaa ajattelemisen aihetta. Mielestäni sekin on hyvä, vaikkei itse paranemisprosessi siitä lähtisikään vielä käyntiin.

  8. Muutama vuosi sitten olin juurikin tuo henkilö. Treenasin useita tunteja päivässä ja painoin 40kg. Lopulta hoitoon hakeuduttuani mietin monesti miksei kukaan puuttunut? Miksi mulle myytiin salijäsenyys, vaikka selkeästi olin alipainoinen.
    Äitini yritti useaan otteeseen sanoa että kaikki ei ole hyvin ja olen sairas, mutta hän oli liian lähellä jotta olisin kuunnellut. Ehkä tuntemattoman sanat olisi ollut helpompi uskoa?

    Nykyään itse menen lempeästi kysymään vointia heti jos nään huolestuttavan laihan himotreenarin. Kerron olevani huolissani ja olleeni itse joskus pahasti syömishäiriöinen. En tiedä olenko kertaakaan saanut ketään heräämään tilanteeseensa, mutta ainakin tiedän yrittäneeni.

    • Kiitos kommentista ja kokemuksen jakamisesta. Toi on tosiaan hirveän vaikea kysymys pitäisikö esimerkiksi salijäsenyys jättää myymättä. Salin on periaatteessa pakko (käsittääkseni) tai en tiedä miten se ihan käytännössä menisi. Pahimmassa tapauksessa asiakas voi nostaa siitä ison jutun vaikka kysymyksessä olisikin asiakkaan oma paras.

  9. Hei!
    Minä sairastin myös anoreksiaa ja bulimiaa yläaste- ja lukioikäisenä. Lopulta tervehdyin taistelemalla ja nykyään olen täysin terve lähes 30v ja esikoista odottelen maailmaan (rv 20) ❤

    Kukaan ei puuttunut minun touhuihini pitkään aikaan. Vasta tavatessani nykyisen mieheni teini-ikäisenä, hän ”laittoi minut aisoihin” ja tuki minua tervehtymisen tiellä. Kukaan muu ei uskaltanut puuttua, ja ymmärrän kyllä, että tällaiseen asiaan on äärimmäisen vaikea puuttua! Kyllä minäkin sen tunnustan, että jos se puuttuminen olisi tullut vanhempieni tai koulun puolelta, se olisi vain ärsyttänyt teini-ikäistä.

    Itseni kohdalla nimenomaan koin tärkeäksi, että asiaan puuttui poikaystäväni, kenen kommentteja on kokenut ärsyttäväksi. Myös jonkun täysin ulkopuolisen kommentit olisi varmasti ollut helpompi ottaa vastaan, kuin esim vanhempieni. Uskaltakaa siis puuttua. Puuttuminen on tottakai fiksuinta hoitaa pehmeästi ”onko sulla kaikki ok, haluaisitko jutella, olen huolestunut”-tyyliin, eikä vain antamalla porttikiellon salille. Aina uuden salin pystyy löytämään tai lenkkipolut. Vaikka kyseinen ihminen vain suuttuisi, väitän silti, että hänen päähänsä on jäänyt kytemään ajatus siitä, että kaikki ei ole okei ja joku välittää!

    Itse en ole törmännyt koskaan tällaiseen tilanteeseen, mutta uskoisin, että omien kokemusteni takia, uskaltaisin puuttua tilanteeseen.

    • Hei ihanaa odotusaikaa <3 ! Varmasti etenkin nuorempana omien vanhempien kommentit vain ärsyttää ja ärsyttä ne välillä näin vanhempanakin 🙂 . Sinänsä ymmärrän, että on parempi, jos joku muu puuttuu. Ihana kuulla, että paranit ja poikaystävällesi siitä kiitos!

  10. Herättelevä ja koskettava teksti. Itse voin sanoa sen verran, kun joskus (3 vuotta sitten) hypittyä ja heiluttua hikihatussa kuntosalilla päivästä toiseen ja tunnista toiseen ja… tunsin kyllä että joskus mua katsottiin. Kukaan ulkopuolinen (läheiset kyllä) ei kyllä ikinä tullut sanomaan mitään. En ollut kai niin sairas, että en olisi tajunnut tilannetta, mutta kuitenkin liian ”sairas” lopettamaan. Häpesin itseäni niin paljon, ja kamppailu pään sisällä oli niin kovaa. Välillä puin monta paitaa päällekkäin että näyttäisin isommalta kuin oikeasti olin, mutta sitten taas yksin ollessani saatoin puristella ”olemattomia” vatsamakkaroitani. Myös läheisten kommentit satuttivat, vaikka tiesin jo silloin että he olivat vain huolissaan. Silti tuli jotenkin semmoinen olo että eivätkö ne arvosta kuinka paljon jaksan tehdä päivässä, kuinka nopeasti pystyn juosta, kuinka paljon pystyn mitäkin tehdä jne… Välillä itkin koska näytin niin laihalta, ja aloin syödä enemmän, mutta sitten kun söin enemmän niin en voinutkaan sietää sitä oloa, mikä siitä tuli.
    Parasta mitä mulle tässä välissä tapahtui, oli varmaan ihastuminen, jolloin muutuin kertaheitolla rennommaksi, ja aloin käydä ulkona syömässä, aloin nähdä taas kavereita useammin jne jne..

    Nykyään olen onneksi normaalipainoinen (ja hyvin onnellinen!), mutta silti, koen vieläkin vähän haastavaksi jos joku kommentoi ulkonäköäni jollakin lailla. Varsinkaan jos se liittyy painooni. Tai jos joku muistuttaa niistä ajoista.
    En tiedä mikä pointti tällä kommentoinnilla oli, mutta ehkä se, että kyllä, asioihin kannattaa puuttua, vaikka ”vaarana” on se että henkilö ottaa asian huonosti –> tilanne voi pahentua.
    Mutta jos henkilö vain suostuu kuuntelemaan, olisi hänen kanssa hyvä jutella vähän enemmänkin, kuin vain huomauttaa hänen painostansa ja siitä, että hänen ei ehkä kannattaisi täällä rehkiä ennen kuin on saanut lihaa luittensa päälle.

    Sulla on hyvä sydän Katri. <3

    • Oi kiitos, ihanasti sanottu <3. Ihan varmasti tuolla taustalla kaikenlaiset ulkonäköön liittyviin kommentteihin voi olla vaikea suhtautua ilman suurempia tunteita, koska painoon liittyvät asiat on vielä mielessä arka aihe. Ihmiset kun ei välttämättä tiedä taustoja ja heidänkään tarkoitus ei ole saada sulle pahaa mieltä aikaiseksi. Mutta ymmärrän täysin, että mieluummin olisi kuulematta kommentteja (olipa ne miten "imartelevia" tahansa) .

  11. Mielestäni asiaan kannattaa puuttua, mutta sisäänpääsyn evääminen tai liikunnan kieltäminen ei asiaa auta! Miten kyseisen henkilön tulisi myöhemminkään osata liikkua kohtuudella, jos vain niitä ääripäitä on kokeiltu? Itsekin olen liikkunut ja tarkkaillut syömisiäni liikaa, jolloin koin ”kyllä sä nyt välillä voit relaa, pitääkö sun nyt tänäänkin mennä” kommentit todella ärsyttävinä.. Eli edellisten tavoin kertoisin huomanneeni henkilön x käyvän usein treenaamassa ja muistuttaisin terveyden rakentuvan muustakin kuin vain fyysisestä rasituksesta (ravinto,lepo). Tai työntekijänä mahdollisesti ohjaisin hoitoon ja tarjoisin apua. Kuumepotilas vertaus oli hyvä ja havainnollistava!

    • Se ei välttämättä auta, mutta periaatteessa esimerkiksi kuntosalilla on velvollisuus puuttua jos joku asiakas ei voi silminnähden hyvin. En tiedä voiko salijäsenyyttä olla myymättä, mutta harjoittelun voi keskeyttää. Vaikka toki aina löytyy uusia paikkoja treenata, viimeisenä vaikka omassa kodissa niin, ettei kukaan voi puuttua…

  12. Mä aloitin salilla käymisen 16-vuotiaana, vähän pulleana. Muutin silloin myös omilleni ja siitä se kaikki lähti. Pari vuotta se meni lähinnä niin että ennen salia hain karkkipussin, vedin salin vessassa ne karkit jotta saisin energiaa, sit juoksin matolla tai sotkin crossia niin kauan että juoksin vessaan oksentaan, koska, tietenkin, pussillisesta karkkia tuli todella paha olo. Sellasta se oli..en edes muista katsoiko kukaan mua, miettikö mitään? Olispa miettinyt. Olispa tullut sanomaan tai kysymään jotain. Sillon ei kaikki ollut hyvin.

    Jossain vaiheessa parannuin. Tai ehkä siirsin ongelmien ”hoitamisen” toisenlaiseen tapaan..koska muutama vuosi tän paranemisen jälkeen se alkoi taas. Mä muistan sen kesän edelleen. Juoksin joka päivä pitkiä lenkkejä. Aamulla ennen töitä, töiden jälkeen..paastosin. Välttelin tiettyjä ruoka-aineita, lopulta ruokaa ylipäätään. Oli työpaikan bileet, kaverit kutsu terassille, ihan mitä vaan, mun oli pakko päästä juoksemaan ennen sitä. En antanut itselleni lupaa tehdä mitään ”ylimääräistä” jos en ollut hikoillut tarpeeksi. Syksyn ja talven myötä siirryin sit myös kuntosalille, tai lähinnä just ryhmäliikuntatunneille. Pumppia ja steppiä. Monta tuntia peräkkäin. Lähes päivittäin. Tuijotin koko treenin peilistä vaan mun reisiä ja vyötäröä että onko ne kaventuneet.. Kukaan ei kysynyt mitään. Lopulta se meni siihen pyörtyilyyn ja oksentamiseen vaikken juuri mitään olisi syönytkään. Kerran törmäsin entiseen esimieheeni jumpan jälkeen ja hän kysyi että onko kaikki kunnossa, on huomannut että mun reidet on kaventuneet ihan älyttömästi tosi lyhyessä ajassa. En muista mitä vastasin, tuskin avauduin, vaikka mieli olisi ehkä tehnyt. En tiedä olisiko se auttanut että joku olisi puuttunut, sanonut jotain. Kysynyt. Ehkä jopa halannut?

    Vaikka tällä hetkellä kaikki onkin hyvin, tätä kirjoittaessa ja muistellessa tunnen piston sydämessä. Miten sillä nuorella nätillä ihmisellä on voinut olla niin paha olo? Ja miksi kukaan ei välittänyt?

  13. Tietenkin jos ihminen on päässyt sairaalloisen laihaan ja hengenvaaralliseen kuntoon, syömishäiriö on paljon helpompi tunnistaa. Anoreksia ei kuitenkaan ole synonyymi laihuudelle. Jos huolestuneena lähtee kommentoimaan tuntemattomalle ihmiselle, pitää muistaa että ei tunne kyseistä henkilöä ollenkaan ja kyseinen aihe on todella henkilökohtainen. Toisen reaktio on siis mitä oletettavimmin hämmentynyt, kun tuntematon ihminen tunkee omalle reviirille. Ei kannata lähteä ojentamaan auttavaa kättä pelkästä sympatiasta. Sitä kiistämättä, että puuttuminen tilanteeseen voi pelastaa toisen hengen. Ihmiset ovat niin erilaisia, joten ikinä ei voi tietää minkälaisen reaktion saa.

  14. Minä itse olin tuollainen tyttö vielä pari vuotta sitten. Oikein tunsin kuinka salilla minua katsottiin,muttei kukaan ikinä puuttunut asiaan millään tavalla. Tuskin siitä olisi ollut hyötyäkään,olisin varmasti vain vaihtanut salia tms. Nyt olen kuitenkin jo terve ja täysin elävien kirjoissa. Olen kuitenkin miettinyt, että jos näen omalla salillani joskus jonkun tytön joka sairastaa selvästi,niin uskaltaako siihen puuttua. Koen kuitenkin,että se olisi velvollisuuteni. Meidän kaikkien velvollisuus auttaa kun näkee jonkun kärsivän. Olen jo suunnitellut,miten kyseisessä tilanteessa toimisin.

    Todella hyvä ja ajankohtainen kirjoitus! Hyvää syksyä sinulle 🙂

  15. Hei, hyvä kirjoitus ja koskettaa itseäni. Olen ollut samassa tilanteessa ja muistan kuinka salille oli pakko mennä, en kuitenkaan ollut väsynyt tai uupunut, sain jostain kumman syystä energiaa liikkua. Ihmisen mieli on joskus kyllä erikoinen.. Mutta sain onneksi itseni ponnistamaan parempaan elämään ja halusin parantua, sain muutamia kiloja kerrytettyä mutta uskokaa tai älkää-liikunta sai minut parantumaan. Aloitin rennosti ja löysin liikunnan ilon, en tehnyt sitä vain suorittamisen tai kaloreiden polton takia vaan nautinnon. Nautin kun sain liikkua ja jaksoin enemmän arjessa, en ollut enää vain haamu. Kun kiloja kertyi niin halusin todellakin itseni jaloilleni, halusin saada lisää painoa ja kerryttää lihasmassaa. Hankin salikortin ja kävin siellä salilla, toki ihmiset varmasti katsoivat ja ihmettelivät mutta eivät tietäneet että tarkoitus oli parantaa itseni. Kerran menin kyseiselle salille kahvakuulatunnille, ohjatulle. Tosin matka tyssäsi jo alussa, ohjaaja tuli luokseni ja kielsi minua osallistumasta tunnille koska olin lian laiha ja heikko heidän mielestään. Olin todella ihmeissäni ja hämmästynyt, yritin selittää että olen parantamassa elämääni enkä tuhoamassa eenmpää. He silti eivät päästäneet tunnille ja lopuksi heidän huolensa oli niin suuri, että eivät enää antaneet treenata salilla. Eli jäsenyyteni irtisanottiin, en siis saanut enää treenata heillä. Toki maksoivat kyseisen kuukauden jäljellä olevan kuukausimaksun takaisin, mutta eivät halunneet ymmärtää että halusin parantua Olin hämmilläni, raivoissani ja todella surullinen. Itkin lähtiessäni salilta. Nyt olen muutamaa kiloa vaille ”normaalipainoinen” ja voisin sanoa lähes parantunut SH:sta. Mutta vieläkin ihmettelen tapahtumaa, ja haluaisin sinulta mielipiteen salin toimintatapaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta