En sitten tänään(kään) ehtinyt lenkille…

Kello on 22.00. Nyt olisi tällä äidillä aikaa liikkua. Uunista tuli kuitenkin juuri ulos lohi (päivällinen, kyllä) ja antauduin sudennälkäisenä sille. Lapsi on taistelun jälkeen untenmailla ja nyt alkaa se niinsanottu ”oma aika”. Nyt olisi aikaa reippailulle, salille, käsitöille, lukemiselle tai mitä ikinä haluaisi tehdäkään.  Tai sitten voisi siivota keittiön, joka on aivan hirveässä sotkussa…

kahvilla (1 of 1)

Välillä mä teen oikein hienoja treenipäiväkirjoja ja merkkaan kalenteriin milloin ja miten liikun. Näinhän mä neuvon myös mun asiakkaita tekemään; Tee suunnitelma, niin siinä on helpompi pysyä. Liian usein kuitenkin huomaan, että treeni jää välistä tai havahdun, että ”jaa nyt pääsenkin liikkumaan, kun kello on miljoona”. Onnneksi mun työ on liikunnallista ja jos en mitään muuta tällä viikolla ehtisi tekemään, niin ainakin ne työn puolesta tulevat neljä tuntia jumppaa (tai 2*spinning ja 2*jumppa). Sinänsä mitään ihan nollaviikkoja ei siis pääse tulemaan, mutta hieman toki stressaa lähestyvä HCR… Eli juosta pitäisi.
Tänään salilla ohjatessa mun asiakkaita teki mieleni jatkuvasti tarttua tankoon kiinni ja ruveta itse bodaamaan! Huomaan, että usein ilmapiiri vaikuttaa muhun Eastbodylla innostavasti, eli todellakin tekee mieli heti itsekin treenaamaan! Salilla treenaa myös paljon tyttöjä, joiden katsominen saa pienen kateuden sisälläni heräämään… Ollapa tuossa kunnossa ja löytääpä aikaa treenille samalla tavalla!

ilmajooga7 (1 of 1)

Ennen lasta ajattelin usein, että tekosyitä löytyy aina sille, ettei saa persettään penkistä ylös! Nykyään päivät vie mehut itsestä totaalisesti ja tietysti on molempien vanhempien oikeus päästä liikkumaan; En mä vain voi sanoa mun miehelle, että kuule jumppaa kotona, mä tästä lähden. Varsinkin kun olen välillä iltaisin töissä kuten tänään, seitsemään, niin tulee huono omatunto vähemmästäkin. Pystyn siis todella hyvin ymmärtämään kaikkia pienten lasten vanhempia ja toki väsynyt voi olla ilman lapsiakin. Miten sitä oppisi olemaan vaan itselleen armollinen ja ymmärtämään, että tämä on vain vaihe ja tässä on vielä koko loppuelämä aikaa treenata. Ja syödä voi kuitenkin aina terveellisesti, oli lapseton tai suurperheen äiti!

thaimaa14_3 (1 of 1)

No, kello on 22. NYT on sitä aikaa lähteä lenkille tai salille! Alas tyttö jo laputtaa!
Tässä vaiheessa annan kuitenkin periksi, enkä vaan jaksa ja hiljaa mielessäni siirrän itseni luuserikategoriaan. Mollaan itseäni surkeasta ajankäytön hallinnasta ja myös siitä, miksi asetan itselleni niin tiukkoja tavoitteita liikunnan suhteen?
Vielä viime viikolla suunnittelin 100km:n kuukausitavoitetta juosten ennen HCR:ää mutta epäilen, että 80km olisi jäänyt viimeiselle viikolle juostavaksi 😀 . Mun mies saattoi ihan muutaman sanasen taas sanoa näistä mun erittäin realistisista tavoitteista…
Unelmoin myös aamulenkeistä, mutta toistaiseksi ne erittäin harvoin ovat mahdollisia, koska lapsi herää myös herätyskellon soittoon tai muuten vain siihen, että nousen ylös (nukutaan samassa huoneessa). Eli silloin myös mieheni on vääntäydyttävä pojan kanssa ylös samalla, kun mä nautin aamulenkkiäni. Tuntuu hieman kohtuuttomalta häntä kohtaan. Ja parisuhdettamme, koska hän ei TODELLAKAAN ole aamuihminen…

vatsat12 (1 of 1)

 

Onko teillä ollut kausi elämässä, että treenaaminen on ollut haastava järjestää? Jaksatteko herätä aamulla ennen lasten heräämistä treenaamaan tai vieläkö sali maistuu silloin, kun muut menevät jo nukkumaan?

fityoutoo

22 vastausta artikkeliin “En sitten tänään(kään) ehtinyt lenkille…”

  1. Mää oon pidemmän aikaa yrittänyt opetella armoa itteä kohtaan. Monesti on tosissaan hyvä, että vääntäytyy lenkille ja salille vaikkei siltä tuntuskaan ja vääntää ne viimesetki mehut irti – vaikka se olis sitte ennen kuutta aamulla tai kympin jälkeen. Mutta sitten tulee myös niitä viikkoja, että on henkisesti tosi rankasta työstä ihan poikki (kuvittelisin, että siinä on paljon samaa kuin vanhemmuudessa, tai ainakin tunnistan noita riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteita, kun teen töitä, jossa kaiken antaminen ei ole tarpeeksi) ja lenkillä puolen kilsan juoksemisen jälkeen tulee hillitsemätön itku – ei siksi, että se lenkki tuntus kropassa erityisen pahalta, vaan lähinnä jotenkin siksi, ettei mieli jotenkin oo ehtinyt touhuun mukaan.

    Kai se lopullinen haaste on oppia millon antaa siimaa jäädä sängyn pohjalle ja millon kaivaa raippa esille, että tulee raahauduttua salille.

    • Juuri niin… Itsekin aika usein joutuu oikein tosissaan miettimään, että laiskottaako mua vaan nyt, vai olenko oikeasti vain aivan liian väsynyt päivän jälkeen.

  2. Feel you! Itellä just hirvee kriisi kun mies reissuhommissa ja 3 lasta, työt itellä hoidettavana sillä välin eikä pääse liikkumaan kun haluaa… Yritän ajatella kanssa että loppuelämä aikaa liikkua kun lapset kasvaa isommaksi. Terveellinen syöminen kuntoon nyt! 🙂

    Mukavaa kevättä.

    • Kiitos ja sinne samaten 🙂 !

      Sulla on kans varmaan sata liikkuvaa osaa… meillä sentään toistaiseksi vain yksi lapsi ja työni joustaa aika hyvin. Mutta kuten sanoit, niin sen syömisen kuntoon saaminen on erittäin tärkeää ja siihen on vaikea keksiä tekosyitä (ainakaan työkiireet ja lapset ovat aika huonoja syitä syödä epäterveellisesti…).

  3. Viimeinen kuukausi on ollut minulla todella huono liikunnan suhteen. Olen treenamnnut huomattavasti vähemmän mitä aikaisemmin! Lapset sairastivat kk sitten vatsataudin ja siitä parannuttuaan kiersi perinteinen kuumeflunssa koko perheemme läpi. Lapsien sairastaessa univelka kertyi, kun pienimmäinen ei sitten tukkoisuuden vuoksi nukkunut ollenkaan. Ei siinä yksinkertaisesti ollut voimia muuhun kuin yrittää levätä silloin, kun suinkin pystyi. Esim. heti miehen tullessa töistä, mikä on yleensä ollut minun aikaani treenille. 🙁 Nyt ollaan onneksi kaikki terveitä, joten eiköhän arki pian palaudu takaisin uomiinsa. Ainakin toivon niin! 🙂

    • Voi ei Ellu, teillä ei ookaan kaikki menny sit niinkuin Strömsöössä. No lasten kanssa muutenkaan harvoin :D. Ja vielä univelka päälle, niin voin kuvitella, että siinä on ihan viimeisenä lenkille lähtö mielessä!
      Tsemppiä superpaljon!

  4. Tän takia mä haluaisin joko pt:n, joka tuntee mut niin hyvin että TIETÄÄ, että mä en keksi tekosyitä (ja että perhe on mulle etusijalla) tai pt:n, joka on äiti. Tuntuu siltä, että on hirveen vaikee yrittää selittää suurelle osaa ihmisisitä, että kun sanon että aikaa ei ole, sitä ei ole. Nyt, kun poika on pian kaksi, sitä on ollut jo jonkun aikaa – mutta toisaalta, kun työt alkaa niin en mä vaan voi olla monena iltana viikosta treenaamassa. Tai voisin, mutta en halua. Haluan olla mun lapsen kanssa.

    Mutta vastatakseni kysymykseen, pojan ekana vuonna en suunnilleen ees ajatellu treenaamista. Kunnes sain kahvakuulat kotiin ja poika alko nukkumaan päiväunnia :).

    • Mulla on kaksi lasta, joista isompi on kolmena aamupäivänä viikossa kerhossa. Sinä aikana teen vaunulenkkejä. Lisäksi treenaan kotona pienemmän päiväunien aikaan. Isommalle laitan siksi ajaksi lastenohjelmat pyörimään, että saan treenata rauhassa. Univelka on yöheräilyjen takia edelleen kova ja vatsalihakset ei oo vielä täysin palautuneet, joten kovaa ei vielä pysty eikä jaksa treenaamaan. Siksi nämä kotitreenit sopivat minulle oikein hyvin. Salille en edes haaveile vielä. Mutta kyllä sitä aikaa edes lyhyelle treenille saa järjestettyä niin halutessaan. 🙂 Lapsenkin kanssa voi treenailla, jos ei päiväuniaikaa pysty hyödyntämään. Mutta aina ei todellakaan tartte päästä treenaamaan, välillä voi vaan olla!

    • Well, tiedän tasan mistä puhut. Olin itsekin ennen lasta paljon armottomampi sekä itselleni, että muille. On vaan jotenkin koitettava luovia perhe-elämän ja omien tarpeiden ristiaallokossa… Perhe toki tärkein, mutta ei itseäänkään saisi unohtaa!!

  5. Niin tuttua! Ennen lasta treenasin 6-7 krt viikko, raskausaikana myös ainakin neljästi viikossa. Nyt poika 11kk ja olen tosi huonosti päässyt koko aikana treenaamaan. Oma selkä meni tosi huonoon kuntoon synnytyksessä eikä imetys ainakaan edistä asiaa kun nivelet on niin löysällä. Mies käy kaukana töissä ja välillä yöpyy siellä. Lapsen allergioiden takia meillä ei ole nukuttu koko 11kuukauden aikana yhtään kokonaista yötä, välillä siis pyöritän arkea yksin univelkaisena. Nyt jos olen kolmesti viikossa käynyt treenaamassa, on se saavutus! Armollisuutta on joutunut todella opettelemaan. Niin se vaan oma arvomaailma muuttuu lapsen myötä.

    • Oothan itsellesi oikeasti armollinen? Kuulostaa, että teilläkin aika paljon haasteita arjessa ja mulla on myös hyvä tuttu, jolla todella allerginen lapsi, joten olen kuullut miten haastavaa kaikki voi olla. Toivotaan että allergiat helpottaisivat ennen pitkää ja yöunet alkaisivat luistaa paremmin. Sitten jaksaa keskittyä paremmin urheiluunkin 🙂 ! Tsemppiä!

  6. Minä olen äitiyslomalla ja neljä pientä lasta. Lapset sairastavat onneksi harvoin ja nukkuvat hyvin. Hyötyliikuntaa tulee ihan mukavasti viikkotasolla. Lisäksi ehdin treenata kolme kertaa viikossa ja se saa nyt riittää. Onneksi tykkään tehokkaista treeneistä, joten silloin kun treenaan teen sen kans kunnolla!:) Kauheita lihaksia ei pääse kasvattamaan, mutta pysyy terveenä, pirteenä ja normaalipainossa. Ja välillä tuntuu että mielenterveydelle ne treenit vasta tarpeen ovatkin! 😀 Maaliskuussa oli parin viikon jakso, jolloin en päässyt ollenkaan urheilemaan ja olin heti kauhean väsynyt ja pahantuulinen.
    Joskus käy mielessä, että sittenku lapset on isoja, treenaan kyllä paljon enemmän. Mutta tuskin niin tulee käymään, sittenhän pitää käydä myös töissä (ja ”taistella” niiden murrosikäisten kanssa :O).

    • Hei tykkään sun positiivisesta asenteesta 🙂 !!
      Ja totta, että kyllä se treeni on paras lääke masennukseen ja ahdistukseen! Mulla ainakin alkaa panta päässä kiristää, jos monta päivää kökkii putkeen tekemättä mitään hikoiluttavaa! Ja wau, neljä lasta… Sanonpahan vaan, että ei mulla ollukaan mitään valitettavaa 😀 !

  7. Juokse aikaisin aamulla:) Mä olen ottanut juoksun aamuun koska haluan töiden jälkeen mennä salille ja juostakin pitäisi.
    Vaatii tietty paljon herätä 05.15 mutta on sen arvoista. Tulee ihan huippufiilis!
    Siihen aikaan se treeni ei ole keneltäkään pois. Lapset ja mies saavat jatkaa unia kun lähtee hiljaa:)

    • Hanne, tuota olenkin kokeillut. Meillä on vaan se ongelma, että poika nukkuu meidän huoneessa. Yleensä hän herää neljän maissa ja pyytää päästä sänkyyn. Sen jälkeen hän on tosi herkkäuninen, eli herää yleensä siihen kun joku nousee sängystä.
      Välillä hän kyllä nukkuu hieman myöhempäänkin omassa sängyssä, joten silloin pitäisi vain käyttää tilanne hyväksi ja lähteä samoilla silmillä…

  8. Moi Katri,

    Rupesin seuraamaan siun kirjoituksia sen jälkeen kun liityin takas Facebookiin. Mielenkiintoisesti kirjoitat, ei liian tiukkapipoista menoa =)

    Kun meidän tytöt oli pieniä niin käytiin eri variaatioilla lenkillä. Meillä oli se pyörän perässä vedettävä kärry minkä sai myös rattaiksi kun laittoi vaan etupyörän paikoilleen. Sen avulla käytiin koko perhe juoksemassa. Mies yleensä oli se joka työnsi rattaita ja juoksi, mie juoksin sit vieressä. Tai vaihdettiin kesken lenkkiä työntäjää.

    Heti kun lapset oppi pyöräilemään niin niistä sai lenkkiseuraa. Pyörää ennen meillä oli sellainen ilmakumirenkainen potkulauta, millä on kevyempi mennä kuin tavallisella, pienellä potkulaudalla. Sillä lapset jaksoi tulla mukaan. Suunnittelin myös oman lenkin niin että matkalla oli paljon portaita tai mäkiä. Mie kävin vetäisemässä spurtin ylös ja lapsi sai levätä sen aikaa alhaalla.

    Työmatkoja olen hyödyntänyt. Välillä mies vie ja hakee lapset ja mie voin esim. kävellä töihin ja juosta takas kotiin.

    Nyt tytöt on jo sen verran isoja (7 ja 9) jotta ne pärjää keskenään ja voin liikkua vaikka joka päivä mihin aikaan haluan. Itse olen hyvin iltauninen joten en enää klo 19 jälkeen juurikaan lähde enää treenailemaan. Viikonloppuaamuina lähden heti aamupalan jälkeen salille tai juoksemaan. Yleensä kun tulen kotiin niin mies siinä vaiheessa vasta heräilee =)

    • Huh, onks teidän tytöt jo NIIN isoja???
      Miten aika voi kulua näin nopeasti???

      Tuon ikäiset on jo tosiaan siinä mielessä varmasti helppoja, etteivät tarvitse kaitsijaa ihan joka sekunti ja toki osaavat olla vähän aikaa yksinkin kotona (tai siis näin mä muistelen siskon likkojen kanssa ollessa, kun olivat nuorempia). Tuntuu tällä hetkellä aivan absurdilta ajatukselta, ettei muka tarvis valvoa lasta koko ajan??? Tällä hetkellä olen tottunut siihen, että lapsen voi jättää näkökentästä maksimissaan puoleksi minuutiksi ja silloinkin on mahdollisuus laajamittaiseen katastrofiin (puhelin pöntössä yms) 😀 ….

    • Juuri noin 2-vuotiaan kanssa =) Nyt kun käy kavereiden luona kyläilemässä missä on pienempiä lapsia niin väsyttää jo pelkkä touhun katsominen. En enää voisi kuvitella että jaksaisin palata alkuun. Nautin ihan täysillä siitä että tytöt on jo isoja ja saan omia vapauksia.

  9. Mulla siintää kisasuunnitelmat jossain tulevaisuudessa, joten treenimotivaatio on vähän erilainen ja treenaamiselle on vaan pakko löytää aikaa, kun kerta isoja haaveita ja tavoitteitakin on.
    Joka tapauksessa, mä herään pari kertaa viikossa juoksemaan 5-vuotiaan tytön ja miehen vielä nukkuessa. Onneksi mä oon jo aikalailla tottunut siihen ja oon tehnyt sitä tosi paljon ennenkin. Lisäksi meillä on iso koira, joka pitäis lenkittää joka tapauksessa eli sekin on jo hyvä syy lähteä kunnon lenkille muiden vielä nukkuessa.
    Muuten ollaan saatu miehen kanssa mun treenit ja miehen salibandytreenit ihan hyvin kulkemaan arjessa. Kun toisella on säännöstellyt, tarkat treeniajat joukkueen kanssa, on mun helppo ottaa aikaa sitten omalle treenille muina iltoina.
    Joskus meen myös illalla, kun tyttö on saatu nukkumaan, mutta eipä sitäkään malta aina tehdä, kun se on sitä ainutta aikaa parisuhteelle.
    Onhan nuo vanhempien treenaamiset välillä vaikea saada sopimaan arkeen, se on aina pois joko lapselta, parisuhteelta tai vaikka sitten niistä omista yöunista. Aina joutuu jostain tinkiä. Mutta toisaalta sen ajan voi huolettaa otta välillä lapselta tai parisuhteeltakin, kun silloin jaksaa antaa itsestään taas tuplaten enemmän muille, kun on saanut välillä aikaa myös itselleen. 🙂

    http://annikanunelma.blogspot.fi/

    • Mutta tiätkö, kyllä se on vaan ihan eri juttu reenata, kun on selvä tavoite jota kohti edetä. Muistan sen, mikä draivi mulla oli kun treenasin kisoihin. Jo silloin kun mulla ei ollut vielä valmennusta vaan treenasin omin voimin, oli jotenkin aivan eri motivaatio, kun kisapäätöstä koko ajan kypsytteli päässä!
      Tsemppiä älyttömästi urakkaan :).

  10. Ihanaa kun joku sanoo sen ääneen mikä on oikeesti realismia lapsiperheissä. Jotenkin tää koko fitnessbuumi ja muut lieveilmiöt saanut mun mielestä aikaan sen, et joka tuutista toitotetaan kuinka ”se on itsestä kiinni ja ajanhallinnasta ja jos oikeesti haluaa niin pystyy ja jos ei pysty niin oot sit se luuseri suurinpiirtein jne.” Ja valitettavasti usein kovaäänisestä arvostelijoita on ne kenellä ei ole kokemusta siitä arjesta lasten kanssa (yleistys, sorry!)

    Mäkin oikeesti haluan liikkua, mut se vaan on ihan fakta et jokapaikkaan ei vaan repeä ja vaikka sitä aikaa olis niin kertakaikkiaan aika ei vaan jaksa… Meillä lapset 3 ja 5, mies reissuhommissa, ite kokopäivätyössä, joka on hemmetin kuluttavaa(siis työ on suhteellisen nopeatempoista ja haastavaa) niin kyllä sitä ite miettii kans 21 jälkeen kun lapset nukkuu ja se oma aika alkaa et kiinnostaako oikeesti ruveta heilumaan sen kahvakuulan kanssa taivai tehdä ne tekemättömät kotityöt vai ihan vaan mennä nukkumaan, et jaksaa aamulla 05.30 herätä… Huoh. Huomaa ärtyneisyys 😉 Tavallaan ärsyttää se, et kun ei vaan pysty vaikka haluaisi, mut toisaalta se et helposti just vaan sut laitetaan sinne luuserilokeroon koska et pysty. Huoh…

    Mut positiivista on se, et kumpikin lapsi polkee jo hienosti ilman apupyöriä ja vauhti on huima, et kyllä me pystytään pieniä lenkkejä lasten ehdoilla tekemään kolmistaan aina viikolla. Niin ja useissa leikkipuistoissa on penkkejä joille voi hyppiä ja kyykätä voi missä vaan. Painopakkana tahtia lyö joko 14 kg tai 22 kg harteilla 😉

  11. Kiitos hyvästä kirjoituksesta Katri! Kolmen pienen lapsen (4v, 2v, 6kk) kanssa on ollut pakko opetella juurikin sitä ettei kaikkeen pysty! Silti liikunta on se minkä voimalla jaksaa arkea pyörittää, ja siitä omasta hyvinvoinnista ei kannata tinkiä jotta jaksaa. Välillä sitä lähtee jumppaan haukottelemaan ihan väkisin, ja sen jälkeen ei maltakaan mennä ajoissa nukkumaan… Odottelen sitä aikaa kun yöt eivät enää ole katkonaisia…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta