Fobianpoistoviikot!

Nyt ajattelin kirjoittaa teille asiasta, joka on rajoittanut mun elämää jollain tavalla jo vuosia. Olen varmaan joskus blogissakin kertonut, että mulla on autolla ajamiseen liityviä pelkotiloja, eli suoraan sanottuna autoilufobia! Kaikki on alunperin saanut alkunsa siitä, kun joskus 2007 tai 2008 ajoin pienen kolarin (bussi ajoi perääni kun jouduin tekemään nopean kaistanvaihdon) ja siitä lähtien autolla ajaminen on ollut enemmän ja vähemmän vastenmielistä hommaa! Olen saanut ajokortin vuonna 2003 ja ajotaidoissani ei sinänsä ole mitään moitittavaa; Osaan ajaa autoa, tunnen liikennesäännöt ja ajan tästä fobiasta huolimatta tietyin rajoituksin.
Ajan esimerkiksi meiltä ruokakauppaan ja yleensäkin kun opin jonkun reitin (eli istun tarpeeksi monta kertaa kyydissä pelkääjän paikalla) niin voin ajaa jo itse. Tämä tarkoittaa siis sitä, että tiedän tasan tarkkaan milloin valitsen minkäkin kaistan.  Tuttuihin paikkoihin voin ajaa vapaaehtoisesti.
Ja tiedän, tämä kuulostaa varmaan urpolta.ajopelko1-1-of-1

Oikeastaan lähdin taas työstämään tätä ajatusta, kun meillä oli mieheni Italialainen kaveri alkuviikosta käytmässä kylässä. Hän oli vuokrannut auton ja vaikkei koskaan ollut käynyt Helsingissä, ajeli hän meille tänne ”periferiaan” navin avulla ilman ongelmia. Eihän siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä!
Mutta mutta… Itselleni ajatus siitä, että edes SUOMESSA jossain vieraassa kaupungissa lähden ajamaan paikkaan jota en tiedä on ihan mahdoton! Saati että herranjumala ajaisin ulkomailla autoa… 😀
Mulle selkeimmin vaikeimmat tilanteet on nimenomaan ne, kun joudun ajamaan paikkaan, jossa en ole käynyt. Siis vaikka mukana olisi navigaattori! Inhoan myös ajaa ruuhkaisia (tai ”ruuhkaisia” varmaan verrattuna muuhun maailmaan…) teitä, kuten kehä ykköstä. Pelkään, etten ehdi ennakoimaan jotain tilannetta, eli esimerkiksi joku laskee ramppia suoraan mun kylkeen.  Mun suhtautuminen autolla ajamiseen on sellainen, että kolari on vain ajan kysymys; Se tapahtuu joka tapauksessa ja lähinnä odotan milloin. Loogista, eikö?

Olisi helppo vain ajatella että aja nyt vaan sitä autoa niin totut. Tavallaan se on totta ja varmasti jos vaikka työn puolesta olisi pakko, niin varmasti autoiluun tottuisi. Täällä Helsingissäkin auto on kätevä jos asuu hieman syrjemmässä kuten me, mutta menen mieluummin 1,5h meiltä Espooseen bussilla-junalla-junalla-bussilla, kuin että ajaisin saman matkan puoli tuntia autolla (eikä mulla ole myöskään omaa autoa). Jos tiedän, että mun pitää ajaa johonkin outoon paikkaan esimerkiksi seuraavalla viikolla, niin alan heti stressata asiaa ja kurkkuun tulee ahdistava tunne. Jos ajan yksin ja vaikkak eksyn, niin mulla saattaa syke olla 180 ja tuntuu että sydän tulee rinnasta ulos! Eli reaktio on fyysisesti hyvin lähellä paniikkihäiriötä! Meillä on vielä ihan turvallinen, uusi auto jossa on kaikki ajoa helpottavat vipstaakit…
Tottakai jos ajan vaikka salille tai lähikauppaan, niin ei ne tilanteet mua ahdista, koska ne on tuttuja mulle. Mutta ajatus siitä että mun pitäs tästä näin lähteä ajelemaan Helsingin keskustaan on ihan sama, kun joku kysyisi, että haluatko hypätä sillalta alas? Öö, juu en.

Nyt mä oon tullut siihen tulokseen, että olis varmaan parempi saada tähän autoilukammoon jotain ammattiapua, koska tää on kuitenkin asia joka rajoittaa mun elämää. Ehkä autokoulun extratunneista saattaisi olla hyötyä, koska tiedän että jonkun autoilun ammattilaisen mielipide ja vinkit saattaisi helpottaa mun oloa. Lisäksi mun stressiä lievittää se, kun joku rauhallinen ihminen istuu vieressä. Myös ihan psykoterapiaa olen ajatellut, koska nykyään mua myös semisti ahdistaa olla muiden (kuin mieheni) autokyydissä. Sen takia mä mielelläni en myöskään istu muiden kyydissä (ellei ole aivan pakko). Mä en siis luota oikein muidenkaan taitoihin. Jännä tässäkin, että jos mä tiedän, että mun kaveri ajaa autoa työkseen (esim muutama on ambulanssissa duunissa), niin silloin mua ei pelota samalla tavalla.

Että tällaista. Onko muilla yhtä älyttömiä fobioita täysin normaaleista asioista??
Kärsiikö joku muu autoilukammosta?

fityoutoo

17 vastausta artikkeliin “Fobianpoistoviikot!”

  1. Täällä hep! Koen täysin sananlaisia tunteita autolla ajamisesta.. En ole edes ikinä ollut kolarissa tms, vaan näin on vain ollut aina siitä asti kun sain kortin. Onpa helpottavaa kun en olekaan ainoa 😀 Luulen että minun tapauksessani ainakin auttaisi vain se ajaminen, mutta kun ajatuskin ahdistaa.. Muiden kyydissä minua ei tosin pelota yhtään.

    • Ihanaa todellakin kun ei ole ainoa oman (hölmön) fobiansa kanssa. Vaikka itselle se on toki totisinta totta.

  2. Mä olen 3kymppinen ja en ole vieläkään hommannu korttia, koska yksinkertaisesti mua pelottaa ajaa autoa! Enkä edes halua oppia sitä taitoa. Muiden kyydissä en pelkää istua, koska ajattelen jos jotain sattuu, niin sattuu, ei voi mitään. Mun äidillä ja siskolla on kortit, mut he samalla tavalla kuin sä tykkäävät ajella vain tuttuja reittejä ja stressaavat etukäteen, jos joutuu ajaa uuteen paikkaan 🙂 joten et ole ainoa!

    • Onko sulla sellainen tilanne, että et tarvitse autoa? Eli tuoko autottomuus paljon haasteita?
      Jos ilman sitä kaikki menee tosi jees, niin mitäpä sitä sitten korttia hommaamaankaan! Sitäpaitsi tulee varmasti elämä paljon halvemmaksi, vaikka toisinaan taksillakin ajelisi.

  3. Hei täällä kans toinen joka on kärsiny/kärsii välillä vieläkin samasta asiasta! Tutut reitit ei tosiaan ahdista mut uudet paikat/paikkakunnat voi jummi ei pysty ja mieluummin valitsen julkiset ettei tarvi ajaa. Asiaan kuitenki tuli muutos tässä about puolivuotta sitten kun oli vaan pakko ryhtyä autoilemaan ja missäs muuallakaan kun Australiassa ja väärän puolen liikenteessä. Sain tutulta neuvon että ”suoraan vaan suden suuhun miettimättä liikaa”. Neuvo osottautuikin aika hyväks ja sillä on menty ja hyvin toistaseks pärjätty vaikka ekoilla ajokerroilla olin varma että kuolen siihen auton rattiin vaan pelkästä jännityksestä. Kun en mieti liikoja vaan hyppään vaa rattiin ja navi päälle oon pärjännyt aika hyvin. Jos käyn miettii liikaa reittiä ja liikennettä ja ruuhkaa etukäteen ahdistaa ihan sikana 🙁 Myös ajaminen ja toisto on auttanut, täällä kun on ollu työn takia pakko ajaa kun aiemmin välttelin ajamista niin pitkään kun oli mahdollista. Pikkuhiljaa siihen autoiluun vaan tottuu.

    Vaikka itellä ehkä pahin ahdistus on helpottanut tiiän kyllä mistä puhut ja toivotankin tsemppiä ongelman kanssa! Varmaan ei yhtään hullumpi idea alkuun nuo autokoulun ajotunnit asiantuntevan ihmisen kanssa 🙂 Tsemppiä tosiaan ja pystyt kyllä voittaa pelkosi jos niin päätät ja teet töitä sen eteen !
    Terkut Australian keväästä!

    • OMG, ajaminen Ausseissa kuulostaa kyllä yhtä houkuttelevalta, kuin piraija-altaassa uiminen…. Nostan kyllä sulle hattua rohkeudesta! Mutta kuten sanoit, niin suoraan vaan ”surman suuhun”. 😀

  4. Mulla on ollut kortti neljätoista vuotta, ja olen ajanut, heh, kelillä kuin kelillä. Jossain kohtaa elämässäni huomasin että kammo oli iskenyt. Siihen liittyi selvästikin toisten ihmisten kyyditseminen, eli kun muita oli kyydissä, iski ahdistus. Jostain syystä ajattelin kaikkien arvostelevan minua ja tekemiäni ajovalintoja, kaistanvaihtoja jne.
    En osaa sanoa missä kohtaa tilanne normalisoitui, mutta valmistuin juuri yhdistelmäajoneuvonkuljettajaksi, eli rekkakuskiksi. Se siitä pelosta siis! Nyt pelolle ei saa antaa sijaa, sillä niinkuin tiedetään, iso auto on liikenteessä ihan toista luokkaa kuin henkilöpurkki. Pitää vaan luottaa siihen mitä tekee ja pitää pää kylmänä, eikä itseensä saa hermostua. Jokainen on omanlaisensa kuski ja se on ookoo. Auttaisikohan sinua tosiaan jokunen ekstratunti autokoulussa? Kuulostaa siltä että kaipaat rohkaisua ja uskoa omaan ajamiseesi ja jonkun ulkopuolisen sanomaan sen. Kyllä se siitä! Kato nyt, entinen pelkääjäkin on nykyään raskaan liikenteen ammattilainen! 🙂

    • Siis upeaa kuitenkin, että oot kammosta huolimatta halunnut nimenomaan ammattiin, jossa ajetaan! Mutta kuten sanoit, niin ehkäpä se olo on jotenkin varmempi ison auton kyydissä, kun tavalliset henkilöautot näyttää pikkuruisilta siinä rinnalla.
      Mulla on myös vahvasti tuo ahdistus, että liikenteessa joku alkaa tööttäilemään ja näyttelee keskaria, jos en vaikka siirry edestä tarpeeksi nopeasti pois 🙁 . Tiedän, varmaan ihminen joka tekee tollaista on itse ihan tollo, mutta se pelottaa…

  5. Hep täällä myös samoissa vesissä ollaan 🙂
    Nyt ehkä vähän olen rohkaistunut välillä lähtemään ihan uuteen paikkaan ajamaan. Kehä 3 pelkään eniten koska se on vierain mut kehä 1 jo menee 😀 keskustaan suhtaudun pelon sekavin tuntein! Kyydissä kyllä istun mielellään. Tietyöt on yksi jota vihaan eniten! Pelkään ajavani niissä väärin ja joutuvani sellaseen paikkaan jonne ei saa ajaa 😀 Omalla kohdallani huomaan että kunhan vain vien itteni uusiin paikkoihin kerään siten rohkeutta parhaiten 🙂

    • Hei sama juttu tietöiden kanssa! ”Mihin ***vettiin tässä nyt pitää ajaa????” 😀

  6. Mulla on aivan sama ongelma. Kortin olen omistanut vasta pari vuotta, mutta tuo pelko ei ole kadonnut mihinkään. Tutut reitit ok, mutta uudet aiheuttaa ihan hirveän stressin ja ahdistuksen. Google mapsista pitää ainakin tihrustaa tarkkaan kaikki etukäteen jos suostun edes tällaista reittiä yksin ajamaan.

    No toinen juttu onkin sitten se että mulla menee pasmat täysin sekaisin jos kyydissä on joku toinen.

    Ei oo helppoa 😀 …kyllä tämä elämää rajoittaa.

    • Mäkin katson AINA etukäteen reitin, että tiedän edes teoriassa miten matka menee. Sit jos auton navi ehdottaakin jotain toista reittiä niin meen heti paniikkiiin. Kyllä, kuulostaa täysin normaalilta …. 😀

  7. Moikka! Samoja fiiliksiä on minullakin ollut mutta olen voittanut ajopelkoni tunnistamalla /myöntämällä itselleni sen pelko/tunteen mikä täyttää mut ennen ajoon lähtöä. Olen tehnyt mielikuva harjoituksia juurikin niistä ajankohan nyt oikealla kaistalla jne. Pidän itseäni hyvänä kuskina. Enään en stressaa ajamista koska olen voittanut pelon. 95%on pään sisällä olevia tunne pelkotiloja mitkä luodaan itselle. Olen aina jännittänyt parkkihallissa ajamista. En enään. Pienillä ajo kokeiluilla se häviää. Syntyy itsevarmuutta.. Nyt jo nautin ajamisesta enkä ole enään riippuvainen miehestäni. (kuskina olemisesta). Mulla on myös vaikuttanut se miesten suusta tuleva paine. ”Nainen ratissa.. Ei voi kuin käydä huonosti..” Pia

    • Kiitos kommentista ja ihan varmasti just noilla keinoilla ajopelko olisi hallittavissa! Mulla on vielä se ongelma, että kun ei ole kuitenkaan omaa autoa, niin rutiinia ei tuu samalla tavalla. jos joutuisin ajamaan päivittäin jonnekin töihin, pidemmällekin, niin toki siinä kasvaisi varmuus omaan tekemiseen ja samalla joutuisi kohtaamaan niitä ahdistavia tilanteita.
      Mäkin kuitenkin luotan ajotaitooni eli ei siinä mitään. Mutta se ei vielä riitä…

  8. Kun mä noin kymmenen vuotta sitten sain kortin olin ihan varma että ajan about heti kolarin. Ensimmäiseen pariin kuukauteen en suostunut ajamaan yksin kuin korkeintaan pikkukaupungin keskustaan ja silloinkin jännitin. Parasta shokkihoitoa siihen pelkoon oli kun sain työpaikan n.30km päästä mihin piti ajaa pikatietä pitkin. Ajokammo hiukan helpotti mut kun työ loppui se palasi hiljalleen takaisin. Pelkäsin esim motarilla ajamista yli kaiken ja monesti mun vieressä olijat moitti et ajan liian hiljaa. Mutta kun pelotti niin saakelisti. Oon opiskellut ensihoitajaksi ja reilun 2 vuotta olin ambulanssissa töissä. Koskaan en siellä ajamisesta alkanut tykätä ja varsinkaan hälytysajosta. Oon naiseksi ihan ok kuski mut nyt en oo taas yli vuoteen ambulanssia ajanut ja tuntuu että nyt on ihan yhtä suuri kynnys nousta ambulanssirattiin uudestaan kuin ensimmäisellä kerralla. Mut se mitä mä koitan tällä pitkällä sepustuksella sanoa et mulle autoilufobiasta eroon pääsemiseen eniten auttanut on se et oon mennyt pakolla rattiin ja epämiellyttäviin tilanteisiin, ja parasta jos vieressä istuu rauhallinen ihminen joka on hyvä kuski. Nykyään henkilöautolla ajaminen on tosi jees mutta edelleen ajan mielummin alhaisia nopeuksia vaikka Helsingin keskustassa kuin lähden motarille.Tsemppiä
    Sulle Katri kovasti!

  9. Moi,
    Olen lukenut blogiasi jo pari vuotta ja nyt satuit kirjoittamaan juuri minulle vaikeasta ja ahdistavasta aiheesta. Mukava kuulla että en ole yksin vaikka ei tuo pelko mukavaa ole millään lailla kellekään. Minulla pelko on mennyt niin pahaksi että en mene rattiin tällä hetkellä ollenkaan, vaikka meilläkin on tosi hyvä auto ja kaikki vempeleet ajon helppouden ja mukavuuden varmistamiseksi. En myöskään tykkää mennä muiden kyytiin etenkään etupenkille, ainoastaan mieheni ajaessa on ok koska luotan häneen ja hän tietää autoilupelostani. Lisäksi koska olen nyt raskaana en halua aiheuttaa liiallisia sydämmentykytyskohtauksia vauvalle ja itselleni tuon ajon takia. Minulla tilanne on päässyt niin pahaksi, että sain todellisen paniikkikohtauksen ratissa tuossa elokuussa ja tuntui että menetän koko kropan hallinnan ja päässä pimenee. Sain kuitenkin pysäytettyä auton tien sivuun, etten jäänyt muiden tielle työmatkalla motarilla. Siksi kuljenkin Helsinkiin töihin nyt vain bussilla. Tietysti osaltaan raskaus ajan hormoonitkin ovat voimistaneet kaikkia tuntemuksia, mutta haluan vain sanoa, että jos harkitset hakevasi apua esim psykologilta tai ajokoulusta niin älä epäröi. Pääsin itse vihdoin kunnallisen psykologille ja olen nyt kaksi kertaa jo käynyt. Puimme mistä tämä koko pelko juontaa juurensa ja juttelu jollekin joka ymmärtää paniikkihäiriötä todellakin on helpottanut oloani ja on saanut minut ymmärtämään mikä paniikkikohtaus on. Minulla oireilu alkoi jo teininä kauan sitten, mutta en silloin tajunnut mikä minua vaivaa. Sain kortin vasta aikuisiällä vuonna 2013 alussa ja ajoin pari vuotta ihan normaalisti vaikka jännitkin. Kun 2 vuoden kuluttua menin ajokoulun kakkosvaiheen tunnille kerroin opettajalle pelostani. Opettaja sattui olemaan myös sosiaalipsykologian maisteri, ja oli erittäin ymmärtäväinen. Hänen kanssaan ajaessa tuntui että tästä voisi pääsä eroonkin.
    Paljon tsemppiä sinulle!

  10. Tunnistin mota asiaa tästä. Paitsi että ajan päivittäin koska asun maaseudulla eikä ole vaihtoehtoja. Maantiet onkin ihan ok (kunhan ei tule mitään erityistilanteita kuten ohitettavia traktoreita). Lähin isompi kaupunki on Tampere ja siellä ajan vain tuttuja reittejä. Eniten pelkään just noita kaistanvaihtoja! Tuntuu etten osaa arvioida takaa tulevan vauhtia enkä tajua että kyllähän se takana tuleva jarruttaa kun laittaa vilkut päälle. Helsingin keskustaan en todellakaan lähde ajamaan! Enkä ruuhka-aikaan kehille pyörimään. Paikalliset ajaa siellä niin sujuvasti kaistaa vaihdellen että ei kiitos.
    Joskus mietin että vois käydä yöllä ajamassa noita keskustan reittejä kun silloin on tyhjät tiet. Kokeile joku kerta vaikka jonain arkiyönä jos saat apukuskin tueksi 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta