10-vuotta sitten vs. tänään

On sunnuntai aamu. Tai no, oikeastaan on jo melkein keskipäivä, kun herään Tampereen Jankassa olevasta kaksiostani. Eilen meni taas myöhään ja tulin kotiin 04.10 bussilla. Niinkuin aika lailla joka viikonloppu.
Tällaisina aamuina on aina samanlainen, vähän turhautunut ja yksinäinen olo. Illalla on lähtö taas opiskelupaikkakunnalle Kuopioon, jonne pääsen opiskelukaverini kyydissä. En jaksaisi lähteä, mutta onneksi opiskelua on enää tosi vähän jäljellä ja kohta alkavat näyttökokeet. Viikolla yleensä on ihan kivaa olla koululla, vaikka lähteminen tuntuukin aika kurjalta.
Kaivan kaapista paahtoleipää, voita ja marmeladia. Laitan tekstarin kaverilleni, joka lähti eilen Onnelasta jonkun tumman kundin kanssa jatkoille. Heillä ei ole kuulemma yhteistä tulevaisuutta. Itse en varmaan löydä ikinä ketään, jonka kanssa juttu kestää paria vuotta kauemmin!

Pyydän kavereita käymään, koska en halua olla yksin kotona. Olen eronnut aika juuri ja sinkkuna sunnuntait ovat jotenkin tosi tylsiä. Olin ihan romuna eron jälkeen, mutta onneksi mulla on niin ihanat opiskelukaverit Kuopiossa, joille olen vollottanut pää punaisena.
Tekee mieli jotain hyvää ja haluaisin pyytää kaveria viemään mut mäkkiin. Sunnuntaisin en saa oikein mitään aikaiseksi, en edes käveltyä sinne mäkkäriin, vaikka sinne on vain kaksi bussipysäkin väliä.
Pitäisi varmaan lähteä liikkumaan, mutta tuskinpa saan itseäni houkuteltua mihinkään. Viikolla sentään käyn salilla, koska kämppikseni kanssa sinne on helpompi lähteä. Kotona ollessa jään helpommin vain katselemaan telkkaria. Kuten tänäänkin. Sunnuntai-päivän TV-tarjonta tulee hyvin tutuksi.

 

……………………………………………………………………………………….

 

On sunnuntai aamu. Herään ensimmäisen kerran kuuden maissa. Pienempi poika on kuumeessa ja hän pyytää juomista toistelemalla ”mamma-pappa-mamma-pappa”. Löydän parisängystä yhteensä 8 jalkaa, vaikka sinne jäi illalla vain 4. Mieheni nukkuu pää väärään suuntaan ja tämäkin on aika normaali näky aamuisin. Onneksi menin nukkumaan illalla jo klo.23, joten sain nukkua melko hyvät yöunet. Tein illalla mulle ja miehelle riiripaperirullia ja katsoimme nauhalta miljonäärin. Siitä on nykyään tullut traditio ja on ihanaa tehdä jotain ihan vain kaksin. Arkista, mutta tärkeää.

Nousen itse sängystä vasta kahdeksan jälkeen. Ehdotan neljä veelle, että lähtisimme Liikuntamyllyyn lasten liikuntatapahtumaan ja hän innostuu. Kivaa, ajattelen!
Kaikki menee valmistautumisessa hyvin siihen asti, kunnes mistään ei löydy sopivaa pitkähihaista paitaa. Ehdotan hänelle noin kymmentä erilaista lyhythihaista mallia ja kaivan epätoivon hetkellä jopa pienten vaatteiden laatikosta yhden paidan, jonka survoin sinne eilen. Ainoat kelpaavat paidat ovat kuitenkin joko kuivumassa (eli kosteita), tai likapyykkikorissa ja siitä pidän kiinni, ettei valmiiksi likaisia vaatteita pueta enää päälle. 4-vuotias on myös vahvasti sitä mieltä, että juuri tänä armon päivänä hän ei voi pukea t-paidan päälle esimerkiksi hupparia.

 

Lapsi ilmoittaa paitagaten jälkeen, ettei sitten lähde minnekään, jos märkää tai likaista paitaa ei voi laittaa päälle. Hieno juttu, en olis halunnutkaan! Parempi vain luovuttaa. Taannun hetkeksi ekaluokkalaisen tasolle ja ääneni on kimeä. ”Kerrankin kun äiti koittaa järjestää sulle jotain mukavaa tekemistä vain äidin kanssa. Siellä olis saanut roikkua renkaillakin! Mutta mä en voi nyt tässä muuttua pitkähihaiseksi paidaksi!”

Loikin yläkertaan keittämään kahvia ja ajattelen, että mitäpä tuosta. Kahvia, AAAH. Se on näiden vaihtelevien aamujen pelastus! Lämmitetty punainen maito ja Kulta Katriinan luomukahvi. Joskus jos oikein revittelen, niin laitan vielä joukkoon vaniljasokeria. Elämäni on kyllä täynnä vaaraa ja jännitystä hehe.
Syön aamupalaksi siivun ruis- ja siivun juuresleipää. Laitan päälle sulatejuustoa ja koen melkein huono omaatuntoa näin huonosta aamupalasta. Tällaista ei kehtaisi kertoa edes blogissa! Tänä aamuna en vaan jaksa oikein tsempata puuron kanssa! Ihan sama!
Lopulta lähdetään koko perhe pyöräilemään ja käydään ulkoliikuntapaikalla vähän treenaamassa. Tai no, lapset juo pillimehua ja syö keksiä ja me miehen kanssa vedetään leukoja. Kotona päätän tehdä kasvislasagnea.

Kohta kaksi vuotta kotona

…Ja siltä alkaa pikkuhiljaa tuntua!

Tänään on taas uuden aikakauden alku. Theo aloitti nimittäin tänään päiväkodin, tarkemmin sanottuna yksityisen pienpäiväkodin. Tämä on pehmeä lasku siihen, kun hän joku päivä aloittaa sitten saman kunnallisen hoidon kun hänen veljensä. Ensi kuussa olisi tullut täyteen kaksi vuotta kotona olemista, poisluettuna viime kevät kun työskentelin maanantaista keskiviikkoon, tosin en silloinkaan täysiä tunteja. Kevät oli lievästi sanottuna säätöä, koska meillä ei ollut vielä mitään vakituista hoitopaikkaa, mutta thank god tukiverkosto on! Tosin päätin jo aikaa sitten, että en halua ”velvoittaa” kummankaan isovanhempia hoitamaan poikia täyspäiväisesti. Ehkä jos he vaatimalla vaatisivat, mutta heillä on kuitenkin oma elämä ja aika paljon omia menoja  ja harrastuksia.

Ihmettelin, että jaksoin näinkin kauan kotiäitiyttä, vaikka se näin ääneen sanottuna kuulostaakin ehkä vähän kamalalta…? Nykyäänhän on vaikeaa onnistua äitiydessä, eli ei oo hyvä olla kotona, eikä töissä 😀 . Olisi erinomaista olla töissä käyvä äiti, joka kuitenkin hoitaa lapsensa kotona. Hmm.
Theo täyttää kuitenkin vuoden lopussa kaksi ja on mielestäni jo hyvin kehittynyt ja tosi seurallinen lapsi. Nyt voin hyvillä mielin jättää hänet hoitoon ja samalla mullakin jo mieli tekee päästä töihin. Tämä on vain ja ainoastaan oma mielipide, joten turha pillastua, mutta kotona ollessa sitä jollain tasulla vähän ”taantuu”. Toki aika on lapsen kannalta tärkeää, vaikka eihän kaikilla olosuhteet salli näinkään pitkää kotonaoloa. Varmaan mukavin ratkaisu olisi olla vain osa-aikaisesti töissä, eli tehdä vaikka kolme päivää viikosta töitä. Harmi vaan, että monessa työpaikassa se on mahdottomuus.

Tuolla taantumisella tarkoitan siis sitä, että itselleni sosiaaliset suhteet ja työkaverit ovat aina olleet tosi tärkeä asia ja aika yksin sitä kotiäitinä on! En ole harrastanut perhekerhoja, koska ne on täällä meillä niin hiton aikaisin, että ei sinne ehdi erkkikään. Mulla on tasan yksi ”mammakaveri”, jonka kanssa voidaan nähdä päivisin. T:n kanssa emme ole juuri käyneet missään lounailla tai verkostoitumassa, koska hän on niin eläväinen tapaus, että hän ravintolassa verkostoituu hyvin nopeasti vieressä istuvan pöydän alle tai karkaa ovesta ulos. Mihinkään vauvakahviloihin mua ei saa kirveelläkään, koska kuulen huutoa kotonakin tarpeeksi 😀 …
Oon miettinyt näin ”jälkikäteen” että olisihan sitä voinut ehkä enemmänkin liikkua lapsen kanssa, mutta aina mukavuuden halu sisälläni on voittanut. Ei kakkavaippoja ruuhkabussissa, ei raivareita ostoskeskuksissa eikä 10€:n hintaista hotkittua lounasta. Ollaan kyllä oltu jonkun verran maalla mun vanhemmilla poikien kanssa, kuten viime viikolla.

Lapsen kasvussa se aika välillä yhden ja kahden vuoden on vanhemmille usein raskainta aikaa, vaikka se ulkopuolisille (kuten isovanhemmille) näyttäytyy juuri mahtavimpana aikana kun lapsi oppii koko ajan uutta! Meillä on mennyt kyllä onneksi aika hyvin lukuunottamatta kesällä yhtä irronnutta sormenpäätä ja lukuisia läheltä piti -tilanteita. Onhan siinä hoitoonkin viemisessä oma hommansa, etenkin nyt kun viedään kahteen paikkaan. Silti otan tän uuden elämänvaiheen avosylin vastaan! Mies lähtee parin viikon päästä ensin viikoksi kertausharjoituksiin ja sitä seuraavalla viikolla työmatkalle. Normaalitilanteessa olisin ollut edellisen viikon ihan stressissä miten jaksan, mutta ajatus tuntuu todella paljon helpommalta!

Sen verran oon kyllä miettinyt, että jos tulevassa työpaikassani joku tekee jotain näistä seuraavista, niin otan HETI loparit:

  • Ränklää ovenkahvaa ja napsuttelee valokatkaisijaa kun olen pissalla.
  • Hakkaa jollain kovalla muoviesineellä taukoamatta pöytään tai lattiaan
  • Pyyhkii räkänsä mun vaatteisiin TAI
  • Aiheuttaa välitöntä vaaraa itsellleen ja muille löytäessään sakset

Millaisia ajatuksia töihinpaluu herätti teissä kotiäitiyden jälkeen? Kauhua, helpotusta vai ahdistusta?

INSTAGRAM: katrivee
Snapchat: katrivee
sähköposti: [email protected]
Muista: <3