Kohta kaksi vuotta kotona

…Ja siltä alkaa pikkuhiljaa tuntua!

Tänään on taas uuden aikakauden alku. Theo aloitti nimittäin tänään päiväkodin, tarkemmin sanottuna yksityisen pienpäiväkodin. Tämä on pehmeä lasku siihen, kun hän joku päivä aloittaa sitten saman kunnallisen hoidon kun hänen veljensä. Ensi kuussa olisi tullut täyteen kaksi vuotta kotona olemista, poisluettuna viime kevät kun työskentelin maanantaista keskiviikkoon, tosin en silloinkaan täysiä tunteja. Kevät oli lievästi sanottuna säätöä, koska meillä ei ollut vielä mitään vakituista hoitopaikkaa, mutta thank god tukiverkosto on! Tosin päätin jo aikaa sitten, että en halua ”velvoittaa” kummankaan isovanhempia hoitamaan poikia täyspäiväisesti. Ehkä jos he vaatimalla vaatisivat, mutta heillä on kuitenkin oma elämä ja aika paljon omia menoja  ja harrastuksia.

Ihmettelin, että jaksoin näinkin kauan kotiäitiyttä, vaikka se näin ääneen sanottuna kuulostaakin ehkä vähän kamalalta…? Nykyäänhän on vaikeaa onnistua äitiydessä, eli ei oo hyvä olla kotona, eikä töissä 😀 . Olisi erinomaista olla töissä käyvä äiti, joka kuitenkin hoitaa lapsensa kotona. Hmm.
Theo täyttää kuitenkin vuoden lopussa kaksi ja on mielestäni jo hyvin kehittynyt ja tosi seurallinen lapsi. Nyt voin hyvillä mielin jättää hänet hoitoon ja samalla mullakin jo mieli tekee päästä töihin. Tämä on vain ja ainoastaan oma mielipide, joten turha pillastua, mutta kotona ollessa sitä jollain tasulla vähän ”taantuu”. Toki aika on lapsen kannalta tärkeää, vaikka eihän kaikilla olosuhteet salli näinkään pitkää kotonaoloa. Varmaan mukavin ratkaisu olisi olla vain osa-aikaisesti töissä, eli tehdä vaikka kolme päivää viikosta töitä. Harmi vaan, että monessa työpaikassa se on mahdottomuus.

Tuolla taantumisella tarkoitan siis sitä, että itselleni sosiaaliset suhteet ja työkaverit ovat aina olleet tosi tärkeä asia ja aika yksin sitä kotiäitinä on! En ole harrastanut perhekerhoja, koska ne on täällä meillä niin hiton aikaisin, että ei sinne ehdi erkkikään. Mulla on tasan yksi ”mammakaveri”, jonka kanssa voidaan nähdä päivisin. T:n kanssa emme ole juuri käyneet missään lounailla tai verkostoitumassa, koska hän on niin eläväinen tapaus, että hän ravintolassa verkostoituu hyvin nopeasti vieressä istuvan pöydän alle tai karkaa ovesta ulos. Mihinkään vauvakahviloihin mua ei saa kirveelläkään, koska kuulen huutoa kotonakin tarpeeksi 😀 …
Oon miettinyt näin ”jälkikäteen” että olisihan sitä voinut ehkä enemmänkin liikkua lapsen kanssa, mutta aina mukavuuden halu sisälläni on voittanut. Ei kakkavaippoja ruuhkabussissa, ei raivareita ostoskeskuksissa eikä 10€:n hintaista hotkittua lounasta. Ollaan kyllä oltu jonkun verran maalla mun vanhemmilla poikien kanssa, kuten viime viikolla.

Lapsen kasvussa se aika välillä yhden ja kahden vuoden on vanhemmille usein raskainta aikaa, vaikka se ulkopuolisille (kuten isovanhemmille) näyttäytyy juuri mahtavimpana aikana kun lapsi oppii koko ajan uutta! Meillä on mennyt kyllä onneksi aika hyvin lukuunottamatta kesällä yhtä irronnutta sormenpäätä ja lukuisia läheltä piti -tilanteita. Onhan siinä hoitoonkin viemisessä oma hommansa, etenkin nyt kun viedään kahteen paikkaan. Silti otan tän uuden elämänvaiheen avosylin vastaan! Mies lähtee parin viikon päästä ensin viikoksi kertausharjoituksiin ja sitä seuraavalla viikolla työmatkalle. Normaalitilanteessa olisin ollut edellisen viikon ihan stressissä miten jaksan, mutta ajatus tuntuu todella paljon helpommalta!

Sen verran oon kyllä miettinyt, että jos tulevassa työpaikassani joku tekee jotain näistä seuraavista, niin otan HETI loparit:

  • Ränklää ovenkahvaa ja napsuttelee valokatkaisijaa kun olen pissalla.
  • Hakkaa jollain kovalla muoviesineellä taukoamatta pöytään tai lattiaan
  • Pyyhkii räkänsä mun vaatteisiin TAI
  • Aiheuttaa välitöntä vaaraa itsellleen ja muille löytäessään sakset

Millaisia ajatuksia töihinpaluu herätti teissä kotiäitiyden jälkeen? Kauhua, helpotusta vai ahdistusta?

INSTAGRAM: katrivee
Snapchat: katrivee
sähköposti: [email protected]
Muista: <3

Mutsit, muistakaa että on olemassa vain yksi ”Vuoden äiti”!

Usein äitinä ollessa tulee helposti verratuksi itseään muihin äiteihin. Puhutaan paljon  nykyäajan kieroutuneesta kauneusihanteesta, mutta kyllä mun mielestä äitiyden vaatimuksetkin on tätä nykyä aika hullut! Yleensä se kaikki mitataan vielä siinä, mitä näkyy ulospäin.
Syyllistyn kyllä aina välillä itsekin tähän tyhmään ja haitalliseen vertailuun. Itselleni tällainen tilanne kävi viimeksi viime lauantaina, kun katsoin erästä aivan upeaa (okei, ja hoikkaa) naista, joka oli lähes viimeisillään raskaana. En meinannut saada happea kun kuulin, että lapsi on hänen kuudes!!! Siis KUUDES. Siis millä lihaksilla, kysyn vaan??

Miten olen koskaan voinut valittaa arjen rankkuutta, meillä kun on ”vain” kaksi lasta? Heillä on varmaan vielä ihan täydellisen siisti kotikin….
No, totuus on kuitenkin se, että harvoin me tiedetään toisen elämästä kuin pieni pintaraapaisu ja varmasti kaikilla on omat haasteensa. Me ollaan myös äiteinä erilaisia; Joku jaksaa arjen kaaosta, hälinää ja venkslausta paremmin kuin toinen, eli jonkun toisen mutsin sitokyky on vain luontaisesti korkeampi. Jos väsyt yhden lapsen kanssa, niin se on ihan okei. Jos joku jaksaa pyörittää kymmenen lapsen perhettä ilman mitään (näkyviä) haasteita, niin ei se tarkoita, että kaikkien pitäisi nauttia siitä.

Mulla oli viime viikolla Fitfashionin snäppi käytössä, jossa meillä on aina yhdellä bloggarilla kiertävä vuoro (nimimerkki on fitfashionfi). Kerroin siellä, että mä koen välillä itseni vähän ”epä-äidiksi”, koska en esimerkiksi tykkää hengailla yhtään leikkipuistoissa – ja sehän on se juttu, jota äitinä joutuu melkein pakosti tekemään (ellei omista leikkipuiston kokoista omaa pihaa)! Syystä että, siellä on vaan niin pirun TYLSÄÄ! En jaksa seistä paikallani tuntia, saatikka hengailla jossain hiekkalaatikon reunalla muovilapio kädessä. Silti en koe, että se olisi asia, joka jotenkin huonontaisi mun kykyä olla hyvä äiti lapsilleni.
Mulle oman iän karttuminen ja toinen lapsi on aiheuttanut sen, että en ole enää niin herkkä toisten mielipiteille. Jos kokee huonommuutta helposti, niin kannattaa ihan tietoisesti suojata itseään tilanteilta, joissa voi kokea arvostelua. Se on oikeasti fiksua!

Mulle itselleni on ollut pelastus, että on tiettyjä ystäviä (äitejä hekin), joille voi puhua aivan suoraan asioista! Ei tarvitse esittää mitään ”kiiltokuvaelämää” ja voi olla sellainen kuin on. Kylään tullessa en mieti, että näkyyköhän nyt se kun en ehtinyt imuroimaan tai lapsella on likainen body päällä. Heille myös uskallan sanoa kun **tuttaa elämän rankkuus – siis ilman että saa osakseen vaivaantunutta hiljaisuutta! Noiden ystävien kanssa voin keskustella kaikesta tuntematta huonoutta tai huonoa omaatuntoa (vaikka se tuntuu olevan pysyvä seuralainen siitä hetkestä kun kävelee synnytyssalista ulos..). Tällainen äiti tietää sen tunteen, kun sanot, miten paljon ärsytti eilen kun lapsi toivoi lempiruokaansa ja kun olit vääntänyt niitä pinaattilettuja hikihatussa, niin ne maistuivat 5-vuotiaan mukaan kakkapökäleelle.

Kannattaa aina muistaa, että on olemassa todellisuudessa vain yksi täydellinen äiti. Nimittäin Kaapon äiti 😀 . Epäilen, että moni teistäkin on miettinyt monesti, miten ärsyttävän täydellinen Kaapon äiti voikaan olla?!

Kaapon äiti ei hermostu ja jos hermostuukin, niin hän sanoo ”Kaapo, nyt en pitänyt tästä”, rauhallisella äänellä.
Kaapon äiti keksii aina mukavaa ja kehittävää tekemistä, eikä koskaan laita DVD:tä pyörimään (tai halua leikkiä nukkuvaa kiveä).
Kaapon äiti ei koskaan ole viikon jälkeen poikki, eikä sano perjantaisin ”mä tarviin nyt lasin viiniä”.
Kaapon äiti pitää kodin tiptop, ottaa lapset mukaan siivoamaan, ei ärsyynny pienestä sotkusta ja muistaa pestä sohvan päälliset puolen vuoden välein.
Kaapon äiti ei koskaan halua plärätä kännykkää, vaan käyttää senkin ajan mieluummin lasten kanssa sormiväreillä maalaamiseen. Eikä anna koskaan Kaaponkaan katsoa iPadia.

Eli seuraavan kerran kun TV:stä kuuluu ”oon nelivuotias, oppimaan innokas…”, niin äkkiä äiditkin TV:n ääreen ja mallia ottamaan!

Olisi hauska kuulla, että minkäkokoisia perheitä ja minkä ikäisiä lapsia teillä lukijoilla on…?

 

 

 

Oletko jo lukenut???