Miehen kanssa samassa sängyssä..

Viime kuussa koitti odotettu hetki kun pääsin oman mieheni kanssa samaan sänkyyn nukkumaan! Tästä tuli jo ihan yleinen läppä, että taasko teillä mies nukkuu sohvalla 😀 ?? Olen kertonutkin blogissa että, hurrin selkä on ollut aivan sairaan kipeä ja on ollut ihan tuskaa myös seurata sitä vierestä. Oikeesti.. Miten paha mieli tuleekaan, kun toiseen sattuu niin, ettei voi kunnolla liikkua! Oltiin viime lauantaina pitkästä aikaa kahdestaan salilla, mutta miehen treeni jäi kyllä hyvin lyhyeen. Kaikki liikkeet sattuu, koska selkä on taas ”pahassa vaiheessa”. Selän ärtyminen on monen tekijän summa ja jo vanha vaiva. Muistan kun ekan kerran selkä meni oikein kunnon jökkiin meidän yhdessäoloaikana, kun odotin Beniä viikolla 38. Minä ison mahani kanssa autan miehelle sukkia ja kenkiä jalkaan. En tiedä kulkeeko ”huono selkä suvussa” (ehkä joku viisaampi osaa vastata tähän), mutta hänen isänsä ja veljensä selkä on leikattu pahojen pullistumien takia. Nyt selkää koitetaan koko ajan kuntouttaa, mutta istumatyö ei varmasti ainakaan helpota tilannetta.

Yksi syy joka ainakin pahensi kipuja oli meidän aika vanha jenkkisänky (ostettu 2007). Jostain luin, että 10-vuotta on maksimiaika sängylle…? Mulla ei selkäongelmia ole ollut paitsi silloin, kun jompi kumpi lapsista on nukkunut samassa sängyssä. En kerta kaikkiaan pysty nukkumaan silloin itse ja olen ihan kauheissa asennoissa! Etenkin toi 4v on sellainen pyörremyrsky vieressä, että millon on kantapää iskeytynyt naamaan tai mut on täysin ahdistettu patjan viimeiselle 10 sentille…
Mutta esimerkiksi kun oltiin Dubaissa, niin hotellin sänky teki tehtävänsä eikä selkäongelmia ollut! Itse tosin inhoan hotellin sängyssä nukkumista (koska lakanat ja tyynyt).

Kuva Dubain reissulta Atlantis the Palm -hotellin huoneesta.

Sitten hurrin mitta tuli täyteen vanhaa sänkyä ja alkoi netistä raivokas tutkimustyö! Sänkymerkkejä ja malleja on nykyään vaikka kuinka ja paljon ja niistä osataan pyytää julmettuja hintoja! On Hästensia, Carpe Diemiä, Futonia ja sitten se, johon me päädyttin, eli Tempur. Moni selkävammainen nimenomaan kehui sitä netissä.
Tempuriakin on monta eri mallia ja erilaisia kovuuksia. Pääsin siinä mielessä helpolla tässä projektissa, että mähän en edes koemaannut sänkyä etukäteen 😀 ! Luotin vaan sokeesti siihen, että mä pystyn siinä nukkumaan jos hurrikin kerta. Ja täytyy sanoa, että olen sen tyypin nukkuja, että jos vaan saan, niin nukun koko yön läpi kulkematta lähtöruudun kautta! Oon illalla väsynyt ja aamulla virkee. Eikös sen niin kuulu mennä?
Eri asia on tietysti, jos on se aika ”perus yöhärdelli” jonka tietää varmasti jokainen pienen lapsen vanhempi. Millon on pissat sängyssä tai tutti hävinnyt ja mikään ei oo niin ihanaa kun täydestä unesta nousta työntämään lakanoita pesukoneeseen…

Tuo Tempur on kyllä alkuun jotenkin omituisen tuntuinen ja kun petari tuli meille luonnollisesti kylmästä kuljetusautosta, niin se oli kivikova! Ajattelin, että ei hemmetti… Sama kuin kakkosnelosella nukkuis! Nyt siinä reilun kuukauden nukkuneena voin sanoa, että ei se ainakaan häiritsevän kova ole. Ja mikä tärkeintä, mun mies pääsee sängystä ilman hirveitä tuskia aamuisin ylös!
Meidän sänky on siis mallia ”North”, jossa on 9cm Breeze -patja. Hintaa sängylle tuli alennuksineen n.4000€. Kuulostaa varmasti ihan järkylle hinnalle, mutta nyt oli ihan pakko ottaa riski, eikä tämän kokemuksen perusteella ole kaduttanut! Moni kehui myös Ikean vastaavaa patjaa, mutta hurri oli sitä mieltä, että nyt satsataan ”aitoon ja alkuperäiseen”. Saatiin pilkkahintaan kaupan yhteydessä se Tempurin oma tyyny, joka on makuuni liian erikoinen – siis sitä samaa muotoutuvaa matskua. En osaa päättää tykkäänkö vai en. Mullahan on itsellä ollut aikamoisia päänsärkyongelmia, koska kallonpohja menee niin tukkoon. Siihen saattaisi auttaa parempi tyyny, mutta 170€ tuosta Tempurin omasta mallista on kyllä mielestäni liikaa! Sänky on kuitenkin toistaiseksi ollut todella hyvä, eli voidaan suositella!

Onko muilla Tempuria ja oletteko olleet tyytyväisiä?

Ei muuten ollut maksettu mainos… Tempur sai nyt ihan ilmaista näkyvyyttä 🙂 !

Kun paniikki ottaa vallan.

Siellä lukijoissa on varmaan ihmisiä, joille tietyt tilanteet aiheuttavat pakokauhua, paniikkia ja ahdistusta. Kuten olen blogissanikin kertonut, niin mulle nuo tilanteet liittyvät usein autolla ajamiseen. Eilen koettiin taas yksi ahdistavuudessaan luokkaa 10 oleva tilanne! Mä sanon sitten jo alkuun, että luultavasti monen mielestä kuulostaa varmasti aivan älyvapaalta, että tällainenkin hölmö tilanne voi olla jonkun mielestä paha paikka. Mutta mulle se on ja toivottavasti voin toimia edes yhdelle lukijalle vertaistukena.

Olin menossa ohjaamaan tuntejani ja olin tapani mukaan ihan hyvissä ajoin paikalla. Ohjaan Tapanilan Urheilukeskuksella ja vaikka siellä on hillittömän iso parkkipaikka (+1 pienempi), niin silti joka kolo oli ahdettu täyteen autoja! Ilmeisesti käynnissä oli säbäpeli ja kun ei niita varsinaisia parkkipaikkoja riitä, niin niitä keksitään sitten lisää! Jatketaan vähän riviä ja ”kyllä toi auto varmaan mahtuu tosta lähtemään”. Meillä on iso auto, jota kutsunkin valtamerialukseksi ja peruutustutkasta huolimatta mun on todella haastavaa arvioida miten pienistä väleistä sillä pääsee. Pyörittyäni hetken parkkiksella tulin rivin päähän, johon pari autoa olivat jättäneet aivan liian kapean ulosajotien, joten olin tilanteessa, etten päässyt eteen enkä taakse, koska takanani oli joukko muita jotka etsivät pysäköintipaikkaa.

Tunnen kuinka sydän alkaa hakata ja joudun psyykkaamaan itseäni ääneen, että nyt otat rauhallisesti ja sä pääset täältä ulos, ei hätää! Teki mieli nousta autosta ja huutaa, että tulkaa nyt **ttu joku ajamaan tää auto tästä pois ennen kun mä saan hermoromahduksen! Jouduin viittoilemaan takana olleille autoille, että nyt sitten tieltä pois kun alan hinkuttamaan tätä alusta kääntyäkseni takaisin. Mua hävetti, ahdisti, nolotti ja itketti yhtä aikaa.
Mä olin se tyhmä ja onneton blondi ratissa, joka ei hitto pääse tieltä pois. Annetaas sille vähän tööttiä, niin jo tajuaa!

Kun vihdoin pääsin ajamaan sieltä loukosta pois niin autolle sopivaa paikkaa ei ollut edelleenkään missään ja mun kädet oli hiestä märät. Tiesin että myöhästyn tunnilta ja olin etsinyt vapaata paikkaa jo 20min. Lopulta yksi paikka vapautui (johon auto jopa mahtui) ja juoksin sydän 200 hakaten tunnille. Onneksi ihan kaikki eivät olleet lähteneet kotiin ja sopersin jääneille asiakkaille anteeksipyyntöjä. Näytin varmaan siltä kun olisin just hypännyt benji-hypyn!

Illalla olin jotenkin niin ahdistunut tuon tilanteen johdosta (oma huonouteni, oma nolouteni, tilanteen kulku, myöhästyminen, ihmisten pois lähteminen) että itkin käytännössä koko illan pahaa oloa ja turhautumista ulos. Mä tiedän, että tää kuulostaa niin urpolle. Toki asiaan varmasti vaikutti se, että olin tosi väsynyt ja päivä oli pitkä. Onneksi hurri lohdutti mua ja ehkä näille mun rattipaniikeille voi joskus vielä nauraa. Oon saanut keskusteluapua ja voin erittäin lämpimästi suositella sitä kelle tahansa melkein mihin tahansa ikävään asiaan liittyen.

Mä myös luulen ymmärtäväni miltä tuntuu ihmisestä jolla on esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko, vaikka itse olenkin tosi sosiaalinen. Ja miten ahdistavalta voi tuntua, kun yht’ äkkiä joutuu joukossa keskipisteeksi. Miten hirveä olo tulee, kun ei hallitse tunteitaan tilanteessa ja tekee mieli vajota maan alle! Mulla ei ole diagnosoitu koskaan paniikkihäiriötä, mutta epäilen, että oma reaktioni on aika lähelle sitä: Sydän hakkaa tuhatta, menen paniikkiin, kädet hikoo ja päässä alkaa jyskyttää.

Siksi joka ikinen kerta jumppaa vetäessä ajattelen, että salissa saattaa olla joku, jolle kynnys tunnille lähtemiseen on ollut hirveän korkea. Joka on ehkä epävarma itsensä, oman kuntonsa tai ulkonäkönsä suhteen ja stressaa tilannetta jo tunteja, tai jopa päiviä etukäteen. Mä olen PUOLI VUOTTA suunnitellut ajavani yhden hyvän ystäväni luokse. ESPOOSEEN!!! Mutta se tuntuu vaan niin ahdistavalta jo etukäteen, vaikka kuinka on navigaattorit ja pelit. Ja vaikka kaikki menee varmasti hyvin. Mutta mä oon tehnyt sen päätöksen, etten anna pelolle sijaa vaan seuraavan kerran kun tulee mahdollisuus niin hyppään rattiin. Lopulta pienestä asiasta kasvaa vaan pään sisällä ihan järkyn kokoinen mörkö kun sitä vatvoo ja suunnittelee tarpeeksi pitkään. Pelkoa kohti on vaan mentävä, eikä siitä pääse kuin altistamalla itseään ahdistukselle. Ja toki mieltään voi oppia hallitsemaan niissä tilanteissa, pikku hiljaa.

Onko teillä jotain tilanteita, joissa pasmat menee (väärällä tavalla) täysin sekaisin tai jossa ahdistutte hirveän paljon??