Millaista elämä anoreksian kanssa on?

Siitä on nyt vajaa vuosi, kun tutustuin ystävääni, jolla on syömishäiriö. Tarkemmin sanottuna anoreksia. Toki näin jo päälle päin, ettei kaikki ole kunnossa, mutta asian ottaminen puheeksi tuntui haastavalta. Tänä aikana olen tutustunut ystäväni lisäksi myös hänen sairauteensa, josta olen aiemmin lukenut lähinnä lehdistä. Oma arvomaailmani on muuttunut meidän keskusteluiden myötä ja olen tajunnut, miten kokonaisvaltainen sairaus on kyseessä.
Näämme ystäväni kanssa säännöllisesti ja viestittelemme ainakin kerran viikossa. Olen muodostunut hänelle varmaan jollain tapaa myös ”tukihenkilöksi” – tai ainakin itse toivoisin olevani sellainen. En väitä tietäväni sairaudesta mitään, saati että voisin kuvitella, millaista on olla tämän hirvittävän sairauden hallinnassa. Kaikki me kuitenkin tarvitaan joku, jolle voi puhua ja jonka seurassa voi olla oma itsensä.
Meillä on kuitenkin ystäväni kanssa paljon yhteistä ja minun tehtäväni ei ole jakaa mitään lohduttavia aforismeja, saati antaa vinkkejä tyyliin ”alat vain syömään”. Koitan siis itse olla ensisijaisesti vain ihan tavallinen kaveri, joka ei edes väitä tietävänsä millä ongelma ratkaistaan.

Haluan tehdä selväksi, että tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus olla mitään viihdettä, saati ”oman sädekehäni kiillotusta”, vaan kirjoitimme yhdessä postauksen kahdesta syystä; Ensinnäkin siksi, että syömishäiriöiden ja laihuuden ihailu julkisuudessa vähenisi. Syömishäiriö ei ole mitenkään muodikasta! Moni nuori pelleilee syömättömyydellä eikä ymmärrä, että se voi tuhota koko elämän. Ja anoreksia on tietysti vain yksi syömishäiriön muoto.
Toisaalta asioista ääneen puhuminen on tärkeää myös siksi, että joku tämän luettuaan voisi herätä ajattelemaan, onko oma syömiskäyttäytyminen ajautunut harhapolulle, joka voi pahimmillaan johtaa elämänmittaiseen kamppailuun? Kannattaa hakea apua!

Mietin oikeasti kuukausia, voiko tätä juttu edes kirjoittaa. Eniten mietin kuinka se vaikuttaa ystäväni paranemiseen tai lähinnä hidastaako se sitä? Tilanne on kuitenkin nyt sellainen, että ystäväni omienkin sanojen mukaan ”se ei voi mennä enää tätä huonommaksi”. Tietysti itse toivon, että se voisi olla taas pieni positiivinen sysäys hänelle kohti tervehtymistä.

Tässä ystäväni on pari vuotta sitten otetussa kuvassa saanut hienosti nostettua painoaan.

Tässä on siis ystäväni tarina.

”Minulla diagnosoitiin syömishäiriö virallisesti syksyllä 2004 kouluterveydenhoitajan toimesta. Opiskelin tuolloin liikunnanohjaajaksi ja jatkoin laihtumista (en tietoisesti), johon opettajani puuttui ja patisti terveydenhoitajalle. Hän oli huolissaan, eikä antanut minun osallistua fyysisesti raskaisiin tunteihin. Painoni oli hengenvaarallisen alhainen ja jouduin suoraan tutkimusten kautta sisätautiosastolle, jossa olin kaksi viikkoa. Siellä minulle kerrottin, että minulla on anoreksia, mutta en uskonut sitä. Yritin jopa selitellä itselleni, että minulla on matoja suolistossa! Muistan sanoneeni, että ”ei minulla anoreksiaa ole olen vaan liikkunut liikaa ja syönyt liian vähän.” No, sitä se anoreksia juuri on.

Diagnoosin saaminen tuntui ensin hämmentävältä, mutta kun sain ja etsin tietoa kaikki oireet täsmäsivät minuun. Sitten iski häpeä; Minullako tällainen hirveä sairaus? Toivoa antoi kuitenkin se, että voisin parantua. Motivaatio parantua oli suuri, sillä en todellakaan halunut elää anoreksian kanssa ja olla laiha. Halusin takaisin opiskelujen pariin ja liikkumaan. Liikunta oli minulle kaikki kaikessa.

Sairaus on muuttanut elämääni todella paljon. Olen jäänyt paljosta paitsi ja monet unelmat ovat jääneet toteutumatta. En ole koskaan seurustellut, koska laihana en koe itseäni viehättävänä, eikä kukaan mies kiinnostuisi. En uskaltaisi siten treffeille. Luustoni on myös haurastunut. Kaikista pahinta on kuitenkin, että sairaus on vienyt itsetuntoni. Henkisesti rankkaa on ollut yli 10-vuoden ajan ja sairaus on aaltolevaa. Välillä menee hyvin, välillä huonosti. Häpeän tunne on suuri, koska en ole parantunut vieläkään. En arvosta itseäni.

Minua on hoidettu ja kaikki keinot on käytetty. Näin sanoi lääkärinikin. Osastohoitomuodot, erilaiset toimintaterapiat ja ravitsemusneuvonta. Ajattelen toisinaan olevani epätoivoinen tapaus. Ei toivoa paranemisesta, enkä ole sen arvoinen.

Epäilen, että suurin esteeni parantumiselle on ollut ihmisten ymmärtämättömyys. Minun mielipiteitäni ja arvojani ei olla arvostettu. Olen itse liikunta-alalla ja minulla on jopa pt:n koulutus, johon kaikki ovat suhtautuneet negatiivisesti; Vaihda alaa, tuo ei sovi anoreksiaa sairastavalle.
Kannustuksen, postiivisen palautteen ja tuen puute ovat myös olleet esteenä. Olen hyvin yksinäinen ja kavereita ei ole kun pari, enkä koe että olisin ansainnut paranemista. En ole sen arvoinen.
Minua estävät myös monet pelot; Bulimia (koska monet anoreksiaa sairastavat saattavat ns. siirtyä bulimiaan), painonnousun tuoma laiskuus (tai pelko siitä) ja ulkonäkömuutos (tuleeko minusta lihava?). Pelkään myös ihmisten kommentteja. Haastavaa on toki myös runsas liikuntamääräni ja vegaaniruokavalio.

Harrastan liikuntaa ja se on oikeasti intohimoni, harrastus, elämäntapa ja työ. Ekologiset elämänarvot ovat minulle myös tärkeitä. Tykkään myös lukea paljon. Koska en ole töissä teen vapaaehtoistyötä. Tahdon olla hyödyksi edes jotenkin ja olla yhteiskunnalle arvokas. Siitä saan hyvää oloa, enkä jumittaudu kotiin täysin.

Minua ärsyttää se, että syömishäiriöistä tehdään julkisuudessa jotenkin tavoittelemisen arvoista. ”Laihdutin keittodieetillä ja sairastuin anoreksiaan.” Ei se mene niin!
Anoreksia on vakava psyykkinen sairaus, joka ei johdu laihdutusyrityksestä. Sairastuneelle on olemassa tiukat kriteeritkin. Minua ärsyttää myös ihmisten kommentit ulkonäöstäni. En halua, että ulkonäköäni kommentoida mitenkään! Häpeilemättä käyn silti uimahallissa ja saunassa, jossa monesti saan kuulla, että ”Kauheaa kun olet laiha! Onko sinulla anoreksia?”. Pahinta mitä voi sanoa on kuitenkin kommentit ”ala vaan syömään niin paranet!” tai ”ota itseäsi niskasta kiinni lopeta oireilu!”. Ei se mene niin, ei sairautta voi poistaa nappia painamalla. Tuollaiset kommentit vain syyllistävät ja lisäävät pahaa oloa.

Kuva on ystäväni omasta kotialbumista.

Haluaisin sanoa kaikille laihduttamisesta kiinnostuneille nuorille tytöille, että ei kannata. Anna kehollesi mahdollisuus kasvaa ja kehittyä. Ehdit laihduttaa aikuisena jos siihen on tarve. Kyseenlaista myös, miksi sinun pitäisi laihtua? Mitä haluat laihtumisella?

Uskon, että parantuminen on mahdollista, koska tiedän tapauksia, jossa henkilö on parantunut jopa 20-vuotta sairastumisen jälkeen. Haluan uskoa sen olevan mahdollista. Olen myös itse kaksi kertaa onnistunut saavuttamaan normaalipainon, joten miksi en nyt? Toivoisinkin, että ihmiset suhtautuisivat minuun ihmisenä, eikä anoreksia-potilaana. Sairaus ei ole identiteettini. Se on vain sairaus, joka minulla on, mutta se ei ole persoonani. Sisälläni on myös se terve ihminen. Neuvoja ei kannata tuputtaa, vaan olla enemmän läsnä ja vaalia toivoa.

Toivoisin, että jokainen suhtautuisi itseensä rakastavasti. Olkaa iloisia ja kiitollisia normaalipainostanne, toimintakyvystänne ja mahdollisuudesta kehittyä liikkumalla. Minä en sitä voi. Olen sairaalloisen alipainoinen, enkä jaksa nostaa edes 10kg tankoa hartioilleni, minkä pystyin tekemään kevyesti kun olin paremmassa kunnossa. En jaksa juosta, palelen uimahallissa (joten en voi siten vesijuosta, jota rakastan) ja salilla saan tympeitä katseita. Liikun, mutten kehity.
Nauttikaa liikunnasta ja normaalipainoisille sanoisin, että miettikää ennen kun väkisin laihdutatte ne ”viimeiset 2-5 kiloa”. Onko sille oikeasti tarvetta?
Juuri nyt elämäni on anoreksian sanelemaa; Tiukat rutiinit, liikuntamäärät ja joustamattomuus ovat osa arkeani. Sitä kukaan ei halua. En halua vertailla, mutta myönnän olevani kateellinen kaikille teille, jotka näytätte hyviltä terveiltä ja jaksatte liikkua. Sitä minäkin haluan.”

 

Toivoisin, että lähetätte kaikki teidän tsempit ystävälleni kommenttiboxiin! Hän on todellakin ansainnut ne!
Ja jos oma tai läheisesi tilanne huolettaa ja epäilet syömishäiriötä, niin lisää infoa saat Syömishäiriöliiton nettisivuilta. Muistakaa arvostaa ja vaalia terveyttä. Mikään ei lopulta ole sen tärkeämpää <3.

Kuinka päästä jatkuvasta kiireentunteesta eroon?

*Sisältää mainoslinkkejä

Olen viime aikoina pohtinut tosi paljon omaa ajankäyttöäni ja kiireen tunnetta, joka on vallannut mut yhä useammin. Inhoan paikasta toiseen juoksemista kuin päätön kana ja minuuttiaikataulussa elämistä! Välillä mun ajatukset lähtee sitten ihan tosissaan lentoon ja pohdin, että onko nää päivät vain ”läpivientiä”, vai ehdinkö oikeasti keskittymään olennaiseen? Arki on tietysti aina arkea, mutta eihän elämä saisi tuntua siltä, että jahas, taas meni yksi viikko niin etten edes huomannut sen ohittamista! Aina käsketään elämään hetkessä ja olemaan läsnä, mutta se ei ole aina helppoa.

Kävin viime viikon maanantaina Fitfashionin kuvauksissa. Nämä kuvat on otettu mun omalla kameralla.

Kun palasin takaisin työelämään, niin aikatauluihin liittyvän säätämisen määrä on kyllä tuplaantunut!! Kotona lapsen kanssa ollessa päivät kuluivat välillä vähän tuskaisenkin verkkaisesti, mutta nyt töissä ollessa samaa ei voi sanoa. Oon oikeastaan aika hyvilläni siitä, että olen kahtena päivänä iltavuorossa, joten saan viettää lasten kanssa ns. hitaan aamun. En oikeasti tiedä miten kestäisin sitä, että lapset pitäisi herättää kukonpierun aikaan ja viedä seiskaksi hoiton!? No, kaikkeen sitä tietysti tottuu jos on pakko.
Täällä Helsingissä yksi todella ärsyttävä asia on pitkät välimatkat ja itsekin saan varata 50min työmatkaan per suunta ja silti voi olla haasteita ehtiä. Muistelen kaiholla sitä aikaa Tampereella, kun pyöräilin 4minuuttia töihin! Vaikka kiire tuli silti aina välillä…

Nykyään on aika muodikasta olla tosi kiireinen ja ”on taas ollut ihan kauhea kiire” on yleensä selitys sille, miksi ei ole ehtinyt näkemään kaveria tai tekemään jotain minkä on itselleen luvannut. Itsekin tukeudun usein tähän selitykseen ja kai se tavallaan onkin totta: Arjessa, johon kuuluu kaksi pientä lasta ja kaksi työssäkäyvää vanhempaa ei aikaa kyllä ole ainakaan liikaa. Onko kuitenkn mahdollista elellä leppoisaa arkea ilman päivittäistä kiireen tunnetta?

Farkut Bik Bok TÄÄLTÄ* / Toppi Nike TÄÄLTÄ* / Kengät Adidas TÄÄLTÄ*

Luin yksi päivä mun ihanan ja viisaan ystäväni Karoliinan instagram-päivityksen, joka sai mut todella miettimään omaa asennettani:

”Kun on nyt pari viikkoa seurannut omaa suhdetta kiireeseen, on tullut tehtyä kiinnostavia havaintoja. Tunnistan, etten koe kiireen tunnetta, mutta käytän silti ärsyttävän paljon kiire-sanaa. Ja kun tietää sanojen voiman, siihen on hyvä pysähtyä. Tämänaamuinen ”meillä ei ole kiire” -lause voisi voisi hyvin kuulua: ”meillä on aikaa”. Tai kun mietin ehdinkö pitää lepohetken, voin valita ajatukseksi ”no nopeasti minuutin tai ”juu, yhden ihanan pitkän minuutin”. Aika on todella suhteellista.” 

Oon tehnyt ihan tietoisia muutoksia elämässäni tässä viime viikkojen aikana, koska no… On ollut pakko! Olen luonteeltani hieman suorittaja ja usein ahnehdin itselleni liian pitkän to do-listan. Se lisää myös fiilistä siitä, että taaskaan en ehdi sitä ja tätä. Ehkä kuitenkin isoin syy on lapset, koska haluaisin kuitenkin elää hetkessä heidän kanssa ja luoda kotiin tunnelman, ettei koko ajan tarvi ryntäillä jonnekkin. Yllättäen iltaisin ja viikonloppuisin onkin ihan kivasti aikaa rentoon oleiluun!


Mun kiireen vähenemiseen on vaikuttaneet seuraavat asiat:

  • Viikonloppujen pitäminen vapaana kalenterissa ilman turhia aikatauluja. Viikolla aikatauluja voi olla, mutta ei mielellään viikonloppuisin. Silloin voin nukkua halutessani lasten kanssa päikkärit tai olla vain.
  • Tää on vähän itsestäänselvyys, mutta tarpeeksi väljän kalenterin järjestäminen auttaa kyllä kummasti. Ei enää ryntäilyä minuuttiaikataululla!
  • Itsestä riippumattomien asioiden vatvominen. Olen nyt tässä varmaan kaksi viikkoa miettinyt, miten ärsyttävää on, kun työmatkaan menee melkein 2h päivässä. Toistaiseksi ongelma ei ole miettimällä ratkennut 😀 . Toivon, että tulevaisuudessa pääsen töihin lähemmäksi kotia tai pystyn tekemään kerrallaan pidempiä vuoroja, mutta nyt se ei ole mahdollista.
  • Lasten (tai omatkaan) harrastukset. Tai siis niiden olemattomuus. Kyllä, on paljon asioita joita olisi ihana harrastaa joka viikko jossain ryhmässä. Olen pitkään unelmoinut esimerkiksi telinevoimistelusta. Mutta ajatus siitä että töiden jälkeen koitan ehtiä karmealla kiireellä kotiin ja siellä äkkiä jotain syötävää ja lähtö harrastamaan…. Ei houkuttele yhtään! Luojan kiitos lasten ei tarvi vielä moneen vuoteen juosta missään treeneissä!
  • Viimeinen, joka on mielestäni myös todella tärkeä on se, ettei koko ajan kyttää onko joku koittanut tavoittaa. Kiireen tunnetta lisää nimenomaan se, että koittaa heti samalla sekunnilla vastata jokaiseen kilahdukseen! En itse pidä puhelinta äänettömällä, mutta yleensä katson sähköpostit pari kertaa päivässä.

Oletko tehnyt jotain muutoksia omaan elämääsi nimenomaan kiireen vähentämiseksi?