Paluu synnytyssaliin

Mun paras ystävä synnyttää hetkenä minä hyvänsä ja palaan paljon ajatuksissa tunnelmiin ennen omaa h-hetkeä. Oon koko ajan kuin tulisilla hiilillä ja vilkuilen puhelinta onko tullut uusia what’s up -viestejä. Tiedän miten ärsyttävää on, kun on itse ihan loppumetreillä odotuksessa ja jengi koko ajan pommittaa, että ”joko joko”. Olen tyytynyt lähettämään hänelle viime päivinä ainoastaan ”Hellurei!” sisältöisiä viestejä ilman kysymysmerkkejä 😀 .

Jollain (oudolla? sairaalla?) tavalla kaipaan omaa synnytystäni, etenkin sitä viimeisintä. Huolimatta kaikista kaks plus -keskustelupalstan kauhutarinoista, joissa toosa repeää keskeltä kahtia, kätilö on hirviö ja toipuminen hidasta ja tuskallista, voin sanoa että itse tykkäsin synnyttää! Hullua? Ehkä. Tai sitten vaan aika kultasi muistot!

Etenkin nyt toisella kertaa oli mukava, kun tiesi edes vähän mitä tulevan pitää. Synnytin molemmilla kerroilla kätilöopistolla ja minulle jäi hyvin positiivinen kuva etenkin henkilökunnasta. Toki jotain pieniä juttuja oli sitten lapsivuodeosastolla, joista kyllä annoin palautetta. Kätilöt tekevät todella vaativaa ja arvokasta työtä ja se on ammatti, joka ei sovi todellakaan kelle tahansa! Tilanne, jossa kätilön on pystyttävä rauhallisuuteen ja kylmähermoisuuteen vaikka äiti olisi millainen momzilla tahansa, on varmasti vaativa! Ja he varmasti näkevät niin paljon kaikenlaista, että mikään ”pikku kakka” ei enää hetkauta 😀 ! En tiedä näkeekö mikään muu hoitotyötä tekevä ihminen niin paljon eritteitä… my god…
Vaikka se limashow itsestä tuntuu aika vastenmieliseltä, niin heillehän se on arkipäivää ja se ainakin itseäni helpotti. Tiesin, että vaikka mitä tulee, niin he ovat varautuneet ja osaavat tehdä oikeat siirrot.

Käytin ekassa synnytyksessä kaikki mahdolliset minulle tarjotut kivunlievitykset. Varmaan ainoat jota EN käyttänyt, oli se joku hiivatin ballonki (en edes tiedä mikä se on…)  ja aqua-rakkulat, koska niistä mua oli varoitettu! Sain pari kipupiikkiä, spinaalin, akupunktiota, ilokaasua ja varmaan muutakin jota en enää edes muista.
Toisella kierroksella menin aika pitkälle pelkällä ilokaasulla, jonka hengittäminen meni sitten jo kuin vanhalta tekijältä. Sitten kun ilokaasu ei enää riittänyt sain epiduraalin. Mun tapauksessa epiduraali toimi kuin unelma, enkä missään vaiheessa sen laiton jälkeen tuntenut kipua.
Jälkisupistukset olivat molempien synnytysten jälkeen kovat ja kamalat. Olin todella huonovointinen etenkin silloin kun imetin.

Voisin kyllä milloin vain synnyttää kolmannen kerran! Ehkä raskausaikaa (etenkään loppuaikaa) en niinkään kaipaa, koska onhan se aikamoista lyllertämistä vaikka olisi kuinka hyvässä kunnossa tahansa!
Toivon kuitenkin, että voin tarjota tällaisen, ehkä hieman erilaisen kokemuksen synnytyksestä teille kaikille, jotka ette sitä vielä ole päässeet kokemaan ja se toiveissa olisi. Tai teille joilla aikaisempi kokemus on ollut karmea ja traumaattinen. Asiat voivat mennä myös hyvin! Mä valmistauduin synnytykseen hyvin pitkälti ajatuksissani kuin maratoniin: Psyykkasin itseäni niin, että matka on pitkä ja uuvuttava mutta olen vahva ja jaksan. Toisella kerralla ei tosin tarvinnut kovin kauaa edes pikkuherraa odotella, joten vertaisin sitä enemmänkin puolimaratoniin. Alatiesynnytys oli molemmilla kerroilla itselleni myös suuri toive, joka onneksi toteutui.

Tämä kuva on otettu 12h synnytyksen jälkeen.

Onko teillä hyviä muistoja synnytyksestä?

 

Nyt on pakko myöntää, että tarviin lomaa!

*Yhteistyössä PRIME Hair and Beauty Design

Mun blogin yksi luetuimmista postauksista on ollut ”Mitä lapseton ihminen ei voi koskaan ymmärtää”. Postaus keräsi hirveän määrän kommentteja ja aika tulisiakin sellaisia. Mun ei ollut tarkoitus harrastaa mitään vastakkainasettelua, mutta ehkä en tuonut itseäni tarpeeksi hyvin silloin selville. Joskun mietin, kehtaako sitä oikein blogissa sanoakaan, että väsyttää tai että on rankkaa. Pelkää, että joku heti kommentoi ”mitäs teit lapsia”. Niin just. Mitäs tein!
Sain myös paljon tosi asiallisia kommentteja. Saat olla eri mieltä kanssani, mutta mielestäni en ansaitse törkykommentteja (niinkuin ei kukaan muukaan bloggaaja).
Kun olin vielä yksin asuva sinkku, olin kyllä silloinkin tosi uupunut yhdessä vaiheessa, koska olin ajanut itseni umpikujaan; Töitä oli liikaa, koitin sinkoilla paikasta toiseen, enkä pysynyt enää pyörityksessä mukana. Lepäsin liian vähän ja olin ihan ylivirittynyt. Uupua voi siis oli elämäntilanne mikä vaan! Silloin ainoa ratkaisu oli viheltää peli poikki ja vähentää työtunteja, jolloin aikaa levolle vapautui. Ei kukaan muu voinut tuossa tilanteessa tehdä ratkaisua kuin minä itse! Tilanteessa oli toki helppo osoitella muita ihmisiä sormella ja heittäytyä marttyyriksi, mutta lopulta olin itse vastuussa omista valinnoistani. Niinkuin nytkin olen. Jollain sairaalla tavalla sain myös nautintoa siitä, että kalenterin sivut oli täynnä.

Kun lapsia tekee, niin samalla suostuu hyppäämään tuntemattomaan ja vastassa saattaa olla veden sijasta pelkkä betonipohja. Samalla ilo lapsista ja myös vastuu on jättimäinen. Elämä pienten lasten kanssa on poikkeuksetta saatanan (anteeksi) kovaa duunia, jossa saa revetä jo synnäriltä alkaen ihan kirjaimellisesti joka suuntaan ja taipua serpentiinille lukemattomia kertoja päivässä. Ymmärrän vasta nyt sen, miten niin moni äiti uupuu vaikka he ovat ”vain” kotona. Puhumattakaan töissä käyvistä äideistä, jotka sinkoilevat työn ja kodin (+mahdollisesti lasten harrastuspaikkojen) välillä.
Jotkut myös kuormittuvat helpoimmin kuin toiset ja tämä pätee myös meihin äiteihin. Joillekin monen lapsen äidille kaaoksensietokyky voi olla aivan eri luokkaa kuin sille, joka väsyy jo yhden ”helpon” vauvan kanssa. Mä olen varmastikin saavuttanut omassa sietokyvyssäni lakipisteen, eli kolmas lapsi vielä tähän orkesteriin on aivan sietämätön ajatus! Ei ei ja ei.

Lapsiperheessä ei vaan voi useinkaan ”poistaa” elämästään sitä väsymyksen aiheuttajaa. Kestät ja sillä sipuli! Kestät huudon, kitinän ja heräilyn. En voi ymmärtää, miten näitä aikoja jää KAIPAAMAAN??? Kyllä, pikkuvauva-aika on ihanaa. Ja nelivuotiaan kanssa voi jo tehdä kaikenlaista mukavaa jos itsellä on voimavaroja. Mutta itse esimerkiksi valmistaudun kauhulla joka ikiseen iltaan jonka olen yksin lasten kanssa, etenkin jos olen itse väsynyt (ja usein olen)! Kumpikaan lapsista ei viihdy yksin eivätkä he myöskään osaa vielä puuhailla yhdessä. Odotan sitä aikaa, että pienempi osaa jo puhua, osaa syödä itse, käy vessassa ja lapset voivat keskenään tehdä jotain. Voin sanoa ihan suoraan, että joskus on väsyttänyt niin, että itku on tullut.

Meidän äitien keskuudessa vallitsee ikuinen taisto siitä, kenellä on oikeus olla väsynyt? Miten tuotakin naapurin naista voi muka väsyttää, kun sillä on vain yksi lapsi ja mies käy päivätöissä?? Tuntuu, että ellet ole seitsemän lapsen YH äiti niin sulla ei ole suunnilleen varaa sanoa mitään. Olen tähän itsekin syyllistynyt, koska mietin miten ihmeessä joku yönsä nukkuva ja rauhassa pöntölle pääsevä ihminen voi väittää väsyvänsä??
Mutta kuten sanoin, niin tilanteita ei voi vertailla ja jokainen kuormittuu eri tavalla.

Mä oon onnekas, koska meillä on kuitenkin aika hyvä turvaverkko. Tultiin eilen Theon kanssa viikonlopuksi mun siskon luokse Nokialle, koska täällä saan hoitoapua sillä aikaa kun mies ja vanhempi poika ovat Ruotsissa. Jo nyt tuntuu, että oon kuin uudestisyntynyt! Oon unelmoinut jo kauan kokonaisesta yöstä ja nyt vihdoin se ehkä tapahtuu! Lisäksi tänään kampaaja Primessä ja kävely Tampereen aurinkoisilla kaduilla sai fiiliksen, että elän unelmieni päivää – toivottavasti se välittyy myös kuvista! Vähän se eheytyminen vaatiikaan.
Ihan mieletön kiitos PRIME Hair and Beauty Design ja siellä Vilma Iso-Hirvelä. Sain aivan ihanaa hemmottelua ja kaupan päälle unelmieni hiukset. Kiitos myös Umpulle (Prime life by Umppu -blogi), joka mahdollisti yhteistyön hänen kampaamonsa kanssa. Sain testiin heiltä GHD:n ”the kiharrinpuikon” eli Curven ja tuun tekemään blogiin vinkkipostauksen, jolla saat aikaan ihanat ja pysyvät laineet.
Kiitos kuvista menee Emmalle (100 yötä kesään -blogista)!!

Millaisia tukiverkkoja teillä on? Mitä teette silloin kun olette aivan piipussa??