”Jonain päivänä sitä omaa aikaa on liikaakin”

Yksi seuraajani kysyi, miten elämäni voi näyttää niin rennolta. Ehkä se näennäisesti onkin rentoa, mutta some näyttää parhaimmillaankin vain 5% ihmisen elämästä. On siis sanomattakin selvä, että elämäni on enemmänkin hektistä, kuin rentoa. Koitan kyllä tietoisesti olla stressaamatta asioista, joille en voi mitään ja muuttaa asioita, joita voin. Uskon, että sillä energialla mitä ihminen käyttää usein stressaamiseen voisi saada monen ison asian elämässään muuttumaan.

Koska olen ”kotona” eli en yrittäjänä fyysisesti matkusta mihinkään päivittäin tekemään töitä, niin se antaa helposti ihmisille mielikuvan, että kotona aika menee kahvia keitellessä ja fb:tä selaillessa! Ihanan rentoa! Vai onko?
Toki vapaus on ihanaa, mutta mulla ainakin tulee mieleen, että kuka siitä fb:n selaamisesta maksaa 😀 ?? Itselläni ei esimerkiksi koskaan ole ollut sellainen taloudellinen paine, mitä nyt yrittäjänä. Mutta ei mennä siihen sen enempää. Valintojen maailma. Työaika on kuitenkin työaikaa ja teen aamuisin itselleni listan sen päivän hoidettavista asioista. Silloin en neppaile muuta. Tai vietä esimerkiksi työpäivää salilla, vaikka periaatteessa voisinkin.

 

Itse toivoisin, että minulla olisi aikaa enemmän sekä treeniin että yhteistä aikaa miehen kanssa. Kuten moni pienten lasten äideistä tietää, niin oma aika on käytännössä joko aamulla ennen töitä (eli puhutaan ajasta välillä 05 ja 07) tai lasten mentyä nukkumaan. Siitäpä sitten valitset sen ”virkeämmän vaihtoehdon”! Meillä kyllä usein illalla vain toinen vanhemmista on kotona, koska teen myös iltaisin töitä muualla kuin kotona ja mieheni on työreissuissa.

Yksi kieltämättä ärsyttävä lause mitä pienten lasten äitinä kuulee aina on se, että jonain päivänä sitä omaa aikaa on liikaakin. Ihan sama kun oli raskaana, niin ihmiset käskivät nukkumaan ”kun vielä voit”. Molemmat lauseet auttaa yhtä paljon siinä tilanteessa. Nyt nimittäin tuntuu, että sitä omaa aikaa olisi ihana olla muulloinkin kuin keskellä yötä! Kello on esimerkiksi nyt puoli yhdeksän ja mulla olisi mahdollisuus lähteä treenaamaan. Nyt käydään se suurin tahtojen taisto: Riittääkö puhti enää punttien nosteluun, vai houkutteleeko sohva liikaa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse koitan siitä huolimatta priorisoida liikunnan yhdeksi tärkeimmistä asioista. Jos en lähde salille, niin edes venyttelen kotona! Koska olen tänäänkin istunut liikaa, niin on selvä että kroppa tarvitsisi kipeästi liikettä. ”Kyllä sitä ehtii sitten liikkua kun lapset ovat isompia” on myös lause jota kuulen. Mutta kun se liikunta tekisi erityisen hyvää juuri sille äidillekin! Jos antaa itsensä ja kuntonsa romahtaa lasten ollessa pienenä, niin miten se liikuntainnostus muka yht äkkiä herää kun lapset ovat isompia??

Aamutreenistä unelmoin ja teenkin sitä jo ajatuksen tasolla 😀 . Sinänsä olen aamuvirkku, mutta aikainen aamuherätys vaatisi aina sitä, että sängyssä pitäisi olla viimeistään kymmeneltä. Mutta miten ihanaa, kun oma treeni olisi tehty jo aamu seitsemään mennessä! Päivä alkaa todella mahtavasti!

Yksi hyvä keino voisi olla myös treenien laittaminen etukäteen kalenteriin. Etenkin kun meillä päivät ovat niin erilaisia molempien vaihtelevan työn vuoksi. Siksi viikon suunnittelu etukäteen takaisi sen, että asioita ei tarvitsisi päättää viime tinkaan (kuten tänään) ja molemmat vanhemmista tietäisivät jos toinen on menossa treenaamaan.

Onko siellä muita pienten lasten äitejä, jotka unelmoivat siitä ajasta kun lapsia ei tarvitse vahtia ihan koko aikaa? Ja kun treenaamaan voi mennä silloin kun haluaa ja jokainen löytää ruokaa suuhunsa ja pyyhkii pyllynsä oma-aloitteisesti?

Millaista on elämä kaksikielisessä perheessä?

Kuten varmasti moni teistä tietää, niin meillä puhutaan sekä suomea, että ruotsia. Mieheni on suomenruotsalainen ja hänen isänsä puhuu ruotsia ja äiti suomea. Eli ihan niinkuin meilläkin! Meidän pojat on äidinkieleltään ruotsinkielisiä, eli he ovat nyt ”daghemmetissä” ja menevät sitten aikanaa ”skolaniin” 😀 .

Mulla ei ole ollut ruotsinkieleen sitten minkäänlaista kosketusta ennen kuin tapasin hurrin! Kirjoitin ylioppilaskokeissa B:n eli aika surkean arvosanan. Mulla on fiilis, että ainakin tosi moni pääkaupunkiseudulla asuva puhuu aika hyvää ruotsia, vaikka ei nukkuisikaan samassa sängyssä suomenruotsalaisen kanssa.
Voitte kuvitella kuinka paljon ruotsia tarvitsi susirajalla, kun olin nuori. Ei ikinä! Paljon järkevämpää olisi ollut opetella suoraan venäjää, joka on aika täydellinen myyntivaltti, etenkin jos mielii siellä päin asiakaspalvelutehtäviin.
Mun vanhemmat asuu todella pienellä paikkakunnalla Pohjois-Karjalassa. Kun meidän perhe menee siellä kylälle kauppaan ja ihmiset kuulevat ruotsia, niin joka ikinen kääntyy katsomaan! Jätte exotisk! 😀

Koska ollaan seurusteltu jo pian 9 vuotta, niin on sanomattakin selvä, että osaan nykyään itsekin prataa svenskaa aika hyvin. En voi tajua, miten joku edes voisi olla oppimatta kieltä, kun sitä kuitenkin kuulee ihan joka päivä? Yhdeksässä vuodessa oppisi varmasti vaikka mandariinikiinaa. Meillä ainakin kaikki on lähtenyt siitä, että kuulin kuinka hurri puhui Benille hyvin yksinkertaisia juttuja kun hän oli vauva. Ja tietysti nykyään sitä kuulee kaksin verroin. Lisäksi altistun toiselle kotimaiselle aina kun olen anoppilassa, hurri puhuu puhelimessa tai olemme hänen kautta tulleiden ystävien luona (lähes kaikki hurrin kaverit ovat ruotsinkielisiä).

Nykyään on hauskaa huomata, että harva suomenruotsalainen jaksaa enää vaihtaa kielen suomeksi kun tulen tilanteeseen mukaan. Joskus alkuaikoina se vähän häiritsi, kun mun takia piti vaihtaa puhuttua kieltä. Toisaalta ymmärrän, että se on kohteliasta, kun en voinut päästä keskusteluun mukaan. Suomenruotsalaiset ovat kokemukseni mukaan hyvin kohteliaita ja muutenkin vähän omanlaisiaan ihmisiä. Minun mieheni perheen ja suvun tyyli olla ja kommunikoida on tosi paljon erilainen kuin omani.
Mun ymmärtäminen on todella hyvää, mutta puheen tuotto vaatii pientä käynnistelyä (eikä alkoholista ole yhtään haittaa heh heh). Enemmän se on kiinni uskaltamisesta; Vaikka periaatteessa tietäisin täysin, miten jokin asia sanotaan, niin joskus jännittää liikaa. Usein alussa sovitaan, mitä kieltä puhutaan. Tämäkin tuntui alussa tosi hassulta. Viimeksi tänään Benin uuden ryhmän hoitaja kysyi multa mitä kieltä haluan mulle puhuttavan.

Se, että olen oppinut puhumaan ruotsia on aivan sairaan makee juttu! Mieheni suku on saksasta, joten hän puhuu saksaakin vaivatta ja vielä päälle espanjaa auttavasti. Olisipa hienoa, jos itsekin pystyisi puhumaan useampia kieliä! Tietysti se melkein vaatii sitten sitä, että kieltä pääsee jossain käyttämään. Ymmärrän, että kielen oppimiseen ei välttämättä ole motivaatiota, jos ei sitä tarvitse missään puhua. Kielen ylläpitäminen on niin vaivalloista. Itsestä tuntuu, että se on jo niin selkärangassa ja lisäksi minusta on ihan kivaa puhua ruotsia ja puhuisin sitä tosi mielelläni myös lapsille. Se vaan ei onnistu.

Meillä on nimittäin aika tarkkaa siinä, että puhun pojille suomea. Mun kieli on poikien aivojen asetuksissa aina suomi ja etenkin isommalla menee pasmat ihan sekaisin, jos alan puhumaan ruotsia. Hän puuttuu aika nopeasti siihen ja ärsyyntyy silmin nähden. Joskus mulla tulee ihan vaistomaisesti joku komento ruotsiksi (sluta, släpp loss, skrik int, hör du ym) . En tiedä meneekö ne paremmin perille heh heh. Tuskin.
On tietysti ihan tosi iso siunaus, että lapseni saavat ikäänkuin ”yhden hinnalla kaksi” mitä tulee kielen oppimiseen! Englanti on tietysti myös tärkeä ja kannustan heitä kyllä muidenkin kielten opiskeluun.

Onko siellä muita kaksikielisessä perheessä eläviä? Mitä kieliä teillä puhutaan? 
Jos olet suomenkielinen osapuoli, niin oletko oppinut toista kieltä (aktiivisesti tai passiivisesti)?