Kauhukuvat vs todellisuus

”Onko niitä lapsia pakko tehdä, jos niiden kanssa eläminen on niin kamalaa?”

Monesti mietin, että olenko syyllistynyt lapsettomien ystävieni pelotteluun. Olenko pelotellut heitä kauhukuvilla lapsiperhearjesta tai antanut ymmärtää, että tämä on väsyttävää, turhauttavaa ja lapset rasittavia. Tulin tulokseen, että mikäli en ole tehnyt sitä tarkoituksella, niin ainakin joskus vahingossa 😀 .

Mieheni tässä hauskasti näyttää miltä mä näytän. Eli heti aamulla tosi pirtsakalta!

 

Ihmisen psykologiaan kuuluu kiinnostus negatiivisia asioita kohtaan. Kun kysyt tuttavaltasi ”Hei, miten menee?” niin sen sijaan, että saisit vastauksen ”No kuule tosi ihanasti, mulla on kyllä hieno elämä!” vastaus on luultavammin ”No muuten ihan hyvin, mutta selkä vihottelee”. Tai ”Kyllä nää helteet alkaa jo ahdistamaan!”.
Me myös muistamme elämässä helpommin negatiiviset asiat, vaikka niiden suhde olisi yksi negatiivinen asia ja 100 positiivista. Vaikka lapsesi  Irma-Kyllikki olisi ollut kuin ihmisen mieli koko päivän, niin iltaraivon aikaan toteat, että vain hullu ihminen haluaa lisääntyä. Niinhän se menee.

Varmaan ne isoimmat kauhuskenaariot, mistä itsekin ahdistelin etukäteen on yleensä valvominen, uhmaikä ja oman ajan(ja parisuhteen) menetys. Kun lapsista aletaan puhumaan niin kaikki tuntuu niin lopulliselta ja helposti ajattelee sitä mitä menettää, eikä niinkään sitä, miten hienoja hetkiä lasten kanssa kokee ja elää.
Ja siis siitähän ei tosiaan pääse mihinkään, että elämä on monella aika seesteistä ennen lapsia. Sitä miettii ehkä ihan syystäkin, että onko valmis uhraamaan romanttiset parisuhdelomat, kavereiden kanssa vietetyt mökkiviikonloput ja lauantai-aamun pitkät unet. Ja jos joku ei ole niin ymmärrän senkin täysin!

Totuus taitaa olla kuitenkin se, että tuskinpa niin moni niitä lapsia haluaisi, elleivät ne toisi elämään jotain erilaista toivottua sisältöä! Niiden kanssa nyt vaan sattuu tulemaan samassa paketissa ikuiselta tuntuva vastuu, huoli ja toive siitä, että lapsi ei ikinä kasva isoksi vaan pysyy pienenä pötkylänä for ever. Eikä niin tietenkään käy, koska minäkin huomaan jo toivovani ettei 5-vuotias kasvaisi niin nopeasti!!! On koomisinta, että samalla toivoo, että millon ”helv…. tää kaaos helpottaa???” ja hetken päästä toivoo, että lapset olisivat aina pieniä. Jotkut sitten sekoaa siinä määrin että alkavat haaveilla uudesta lapsesta. Ja sitten taas uudesta. Ja sitten taas uudesta.

Itse oon aika tyytyväinen siitä, että ehdin paljon touhuta yksikseni ennen perhe-elämää ja miehenkin kanssa kierrettiin maailmaa ja maattiin kokonaisia päiviä sängyssä. En siis koe, että olisin jäänyt jostakin paitsi. Onneksi. Vaikka en ole mikään vuoden äiti, joka kaivaa sormivärit esille heti kun itsetehdyt luomusämpylät ovat sujahtaneet aamulla lasten suihin, niin nautin kyllä valtavasti lapsista ja äitiydestä. Perheen kanssa voi tehdä erilaisia juttuja ja tavallaan lasten ilo lisää omaakin iloa moninkertaisesti. Huomaa nauttivansa enemmän siitä, että lapset nauttii, kuin että itse kaipaisi pelkästään sitä yksin juotua aamulattea. No okei, kaipaan mä kyllä sitäkin välillä.

 

Puhutaanko teidän mielestänne perhe-elämästä liian negatiiviseen sävyyn? Pelotellaanko lapsettomia liikaa yöheräilyillä ja raivareilla?

fityoutoo

6 vastausta artikkeliin “Kauhukuvat vs todellisuus”

  1. Hei!
    Voisitko tehdä postauksen miten tapasitte Hurrin kanssa ja milloin jne! Olisi kiva lukea joku kunnon parisuhdepostaus 😍 Ja toiveena meikki tai my day -video. Olet niin kaunis niin olisi huippua!

    • No ehdottomasti voin, kiitos vinkistä! Ja ihanasti sanottu, etenkin kun postauksessa toi mun kuva on aivan karmea 😀 … KIITOS!

  2. Pakko sanoa, että kun ensimmäinen lapsi on nyt tuloillaan parin kuukauden päästä, niin vähän meinaa kyrsiä juurikin tuo jatkuva pelottelu!

    Etenkin työkavereilta on tullut jo varmat ennustukset helvetillisistä raskausoireista, kaameasta synnytyksestä (jossa ilmeisesti aina kestää vähintään 3 vuorokautta, kätilöt on kamalia ja kaikki repeää navasta peräreikään etkä istu vuoteen), vauvavuoden koliikista, allergioista ja unettomuudesta ja siitä, miten kohta loppuu treenaaminen ja ”tommonen terveellinen elämä” ja parisuhdekin siinä samalla.. Ja odotahan vaan uhmaikää ja kouluun menoa ja murrosikää ja vaikka mitä!

    Ihan pelkät onnittelut oisi ollu kivat tuon vahingoniloisen ”kohta se on sunkin elämä pilalla” -pelottelun sijaan. 🙂

  3. Noh, sanotaanko näin ettei itselläni ole ollut koskaan varsinaista vauvvakuumetta ja päätös vapaaehtoisena lapsettomana pysymisestä on vain vahvistunut entisestään. Lähipiirissäni on pienten lasten uuvahtaneita äitejä eivätkä blogit, joita seuraan, anna myöskään lapsiperhearjessta kovin positiivista kuvaa loputtomine väsymyksineen.

    Ymmärrän, että paljon lapset varmasti antavat mutta sen mitä ottavat – siitä en ole valmis luopumaan 🙂 Onneksi olemme mieheni kanssa asiasta samalla linjalla, sillä nämä olisivat aika suuria erimielisyyksiä ratkaistavaksi ilman, että jompi kumpi katkeroituisi.

    Terkuin,
    32-vee päätöksensä tehnyt

    • Täälläkin päätöksensä tehnyt naimisissa oleva 31 v. vela. Kukaan ei ole pelotellut mutta oon läheltä seurannut, miten rankkaa lapsiperheen arki on. Lapsen hankkiminen ja kasvattaminen on myös kallista. Pitäisi olla säästöjä ja vakituinen työpaikka.

  4. Itselläni on yksi vauva ja yksi bonuslapsi puolison edellisestä liitosta. Ehdin ennen lapsiperhearkea reissata, bailata, tehdä uraa, shoppailla, sekoilla, käydä monen ruokalajin illallisilla, urheilla ja nukkua botique-hotelleissa sen verran, ettei mikään edellisistä enää oikein tuntunut miltään. Lapsiperhearki on kuluttavaa, mutta itselleni se toi elämään valtavat määrät merkitystä, onnea ja rakkautta (tämä on siis oma kokemukseni, ei kaikkien kokemus). Edelleenkin teen muutakin kuin olen äiti, mutta toki suurin osa ajasta kuluu omasta valinnastani perheen kanssa. Mun mielestä on hirmu hyvä, että lapsiperhearjen rankkuudesta puhutaan rehellisesti, koska ei tähän hommaan kannata ilman harkintaa lähteä. Mutta olisi tosiaan myös suotavaa puhua siitä, mitä lapset elämään antavat – ne on nimittäin niin paljon, ettei sanoja löydy.

    Loppuun vielä disclaimer: lapsettomankin elämä voi olla ihan yhtä hyvää ja merkityksellistä kuin lapsellisen. Ja lapsen saaminen ei tee kenestäkään yhtään parempaa ihmistä, vaikka se useimmiten ihmistä muuttaakin. Hyvä vaan, kun homma on nykyään vapaaehtoista, eikä yhteiskunnan sanelema pakko. Ja tiedostan erittäin hyvin, että lapsia saadaan, ei tehdä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 23
Tykkää jutusta