Koitin meditoida… Kunnes maito kaatui lattialle!

Jostain syystä mun sosiaalisessa mediassa on taas aktivoituneet kaikenmaailman ”dream big”, ”kohti ääretöntä ja yli” ja ”make your dreams happen!” -hashtagejä viljelevät ihmiset! Joskus nuo voimaannuttavat lauseet ja rohkaisut mennä unelmia kohti tulevat ihan hyvään saumaan, mutta myönnän, että välillä tunnen itseni vähän voimattomaksi kaikken ”megaupeuden” edessä. Aina joskus oikeasti mietin, että millä helvetin ajalla mä ehdin maadoittaa itseni tähän maailmankaikkeuteen ja kuunnella sen tarjoamaa sähköistä ja energisöivää viestiä…? Ja mistä kaikesta hienosta jään nyt paitsi? Arki rullaa, megaupeus jää kokematta. Ehkä.
Ja hei – olen yrittänyt; Aina joskus lasten mentyä nukkumaan mä koitan sängyssä (joskus jopa lattialla istuen!) tehdä rentouttavia hengitysharjoituksia ja kuunnella, josko universumilla olisi mulle joku mieletön sanoma (koska mulle on sanottu, että sillä on jos vain viitsin kuunnella). Mutta yleensä herään vasta seuraavana aamuna, joten harjoituksen voidaan sanoa epäonnistuneen 😀 !sotku2 (1 of 1)

Ja sitten toinen juttu. Aina kun mä koitan pysähtyä ”hetkeen”, niin jonkun maito kaatuu lattialle tai ties mikä uusi palo on sammutettavana.

Myönnän, tunnen hieman myös kateutta. Aamu viiden pulahdus hyiseen järveen auringon noustessa on jotain, jonka haluaisin kokea, mutta tällä hetkellä tuntuu kaukaiselta. Monesti tulee mieleen, että olenko itse omien ”unelmieni esteenä”, eli olenko jotenkin jäänyt arjen ja kiireen vangiksi? Estänkö sitä luovuuden flowta vain itse virtaamasta??? Asennekysymys? Juu, ja ympäristökysymyskin osin. Siitä olen ihan sata varma, että jossain luonnon keskellä mun shakrat olisi todella paljon enemmän avoinna.

Mietin, että mistä nää mietelauseihmiset ammentavat sen kaiken energian ja luovuuden? Vai onko se vaan jotain jota halutaan näyttää ulospäin? Kai oikeasti heitäkin välillä napurin kyttäävä mummo tai veromätkyt harmittaa?
Tai ehkä se luovuus mullakin kytee jossain, mutta tällä hetkellä vain stand-by -tilassa? Olisi ihana tehdä energisöiviä metsälenkkejä keskellä korpea tai nauttia viikonlopun joogaretriitistä. Olen oikeasti hieman ”hihhuli”-luonne, vaikkei se välttämättä näin blogin kautta välitykkään. Haluaisin tutustua mediaatioon, kokea värähtelyä ja ties mitä. Saattaisin ehkä olla parempi ja hyvinvoivampi äitikin,  kuka tietää. Se vaatisi vain syvähengittelyn sijaan joskus syväkeskittymistä… Enkä tarkoita sitä tilannetta, kun 3v saa kilarit siitä kun ei saa ottaa sänkyyn parkkipaikalta löytämäänsä likaista jäätelötikkua. En oo vielä toistaiseksi saanut mun lasta kiinnostumaan siinä määrin itsetutkiskelusta.sotku1 (1 of 1)
Itse kyllä ihan uteliaana seurailen näiden ihmisten unelmien jahtausta omassa arjessa, vaikka heidän elämä tuntuukin usein aika erilaiselta omaan arkeen verrattuna. Siksi en tiedä, voinko aivan täysin kuvitella itseäni samaan tilanteeseen. Mutta olkoon se mulla jonkinlainen kaukainen #lifegoal.  Ainakin mä voin 100% samaistua kaikkiin niihin muihin äiteihin, jotka kokee, että se viikonlopun joogaretriitti iiden käkkärässä ei välttämättä ole mikään ihan pieni järjestelykysymys. Asenne on toki asia jonka voi itse valita, useinmiten. Ainakin silloin, kun on saanut nukuttua, syötyä, käytyä suihkussa ja vessassa (yksin).  Heh.

Samaa mieltä? Paina ”kommentoi” ja anna unelmiesi lentää!

fityoutoo

3 vastausta artikkeliin “Koitin meditoida… Kunnes maito kaatui lattialle!”

  1. Kun käy tarpeeksi paljon haasteita ja vastoinkäymisiä läpi elämässä niin sitä vaan osaa suunnata ajatukset jotenkin realistisemmin.
    Samalla vapautuu energiaa ehkä joskus ihan oikeasti elää vaan hetkessä. Niin mulle on ainakin käynyt. Onnihan olis se, että osaisi oppia elämään hetkessä ilman niitä kaikki haasteita mut Siperia opettaa ja jokainen kulkee oman polkunsa ja saa omat oivallukset omaan tahtiin.

    Summana kaikki omat kokemukset, ni en enää odota mitään ihmeellistä hetkeä tapahtuvaksi että voi elää isosti ja jotenkin ”do more what makea you happy”-tyylisen #elämänasenteen mukaan.

    Siis elämä vaan on niin paljon helpompaa ku jotenkin ymmärtää realistisesti sen mihin just nyt just näillä eväillä pääsen: vaikka mä en nyt pysty toteuttaa sitä kaikkea potentiaalia mitä tää elämä mulle tarjoaa niin mä pystyn joka päivä elämään kuitenkin hetkessä. Koska mitä muuta meillä oikeesti on? Huomisesta ei kukaan tiedä ja mä oon ainakin irtisanonut itteni siitä sitkun-ajattelusta. Ja toisaalta kun haaveet on aina vaan haaveita, niin mä haluan pystyä olemaan tyytyväinen tähän mun elämään tällaisenakin. Mitä jos mä en saavutaan koskaan niitä mun tavoitteita. Määrittääkö ne mua ja mun arvoa vai se mitä mä just nyt joka päivä teen. Koska sitähän mä oikeesti olen, niitä rooleja mä ilmennän(äiti, vaimo, työntekijä, opiskelija..), en niitä unelmia.

    Mut se ei tarkoita sitä ettei mulla olis unelmia tai haaveita joita haluan saavuttaa, mut mä ymmärrän et just nyt ei oo niiden aika. Just nyt on muiden asoiden aika.

    Tänään kun laitoin lasta nukkumaan, poika 7 vee sanoi et ”äiti, mulla on turvallinen olo sun vieressä. Et mikään ei pelota”. En olis voinut olla onnellisempi et olin siinä hetkessä ihan sataprosenttisen läsnä ja ihan oikeesti kuulin sen. Ja mä tiesin et se miten oon äitinä ollut on ollut hyvä just tälle lapselle. Aiemmin en osannut olla, kun ajatuksissani liidin aina siellä jossain muualla kun siellä missä oikeesti olin. Sillon en koskaan kuullutkaan mitään tällaista.

    En tiiä oliks täs mitää järkeä mut jotenki tällee mä nyt mietin 😊

  2. ”kun ei saa ottaa parkkipaikalta löytämäänsä likaista jäätelötikkua sänkyyn!” 😀 😀 Sä kirjoitat kyllä niin hyviä tekstejä! Kiitos hauskasta ja mielenkiintoisesta blogista 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta