Millainen oli mun oma ”unelmaminä” ja miten muutuin sellaiseksi?

Olen sellainen nainen, mitä aina halusin olla. Vaikka aika monta vuotta menikin itseäni etsien.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä suomalaisilla on yksi ikävä ominaisuus; Jos joku on sellainen ihminen, millainen itse haluaisimme olla, niin helposti ihailu purkautuu henkilön saavutusten väheksymisenä. Kateuden yksi muoto sekin siis tavallaan. Jos vaikka työporukassa joku onnistuu laihtumaan, niin hänen selkänsä takana saatetaan puhua vähätellen ja tavallaan mitätöidään hänen saavutuksensa. Se olikin lopulta aika turha juttu, jossa ei ole paljon hehkuttamista.
”Kyllä tuollainen laihduttaminen rajoittaa elämää aika lailla. Ei oikein voi missään ulkonakaan käydä.”
”Tuo laihduttaminen se on se helpoin osuus. Mutta kun vielä pystyy pitämään nuo kilot poissa…”. Eli ei siis suoraan teilata tai puhuta negaa, mutta kuitetaan kuitenkin muuttaa asiaa niin, ettei itseä harmita niin paljon, jos oma painonhallinta ei onnistu. Oletteko huomanneet tällaista omassa elämässänne?

Usein me kuitenkin myös itse vähätellään omia kykyjämme, emmekä edes uskalla kokeilla muutosta! Jos ei itse usko itseensä, niin kuka sitten? Onko aina pakko odottaa muiden hyväksyntää?? Päättäkö joku toinen, millainen sun kuuluisi olla?
Mun mielestä meillä suomalaisilla on muutenkin liian huono itsetunto ja me annetaan liikaa ympäristön määritellä millainen ihminen ”saa” olla. Jos joku haaveilee suuresta perheestä, niin heti joku on sanomassa, että tee ensin yksi lapsi ja pärjää sen kanssa. Tai jos joku suurperheen äiti haluaa pyrkiä oikeustieteelliseen, niin kyllä se on vaikea yhdistää perhe ja opiskelu. Ongelma onkin se, että joku ihminen saattaa vaikka onnistua omassa unelmassaan!
Hänessä ruumillistuu ehkä se vähättelijän oma unelma, jota ei koskaan itse uskaltanut toteuttaa. tammikuu16_6 (1 of 1)

Mulla itsellä oli unelma kymmenen vuotta sitten muuttua eri kokoiseksi ja näköiseksi. Olin tosi pettynyt siihen, etten pystynyt olemaan sellainen ihminen, millainen toivoin joka päivä olevani. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta halusin olla sellainen sporttinen mimmi, joka pukeutuu värikkäisiin vaatteisiin ja tykkää salaatista (tää salaatin syöminen ja siitä pitäminen oli mulle etenkin ”the juttu”). Painoin lähemmäs 80-kiloa, eikä mulla riittänyt potkua oikein mihinkään. Haalin viereisen Lidlin pakastealtaasta kalapuikkoja ja hyllyistä tuplasuklaamuffinseja ja kirosin itseäni. Ostin myös usein liian pieniä vaatteita, koska halusin niin kovasti olla eri kokoinen. Muistan, että mulla oli XS kokoinen t-paita, joka oli niin pieni, että mun olkavarressa hädin tuskin kiersi veri!

Mun oli pakko ”kiusata itseäni” ja hain joka kuukausi Akateemisesta amerikkalaisen Oxygen-lehden, joka on yksi kuuluisimmista fitnesslehdistä (ja kai se on olemassa edelleenkin).
Niiden lehtien sivuilla oli se minun ”tavoiteihminen”. Terveen ja iloisen näköinen nainen värikkäissä vaatteissa. Halusin olla juuri sellainen!
Mun valinnat ja toiminta ei tosin vieneet mua vähääkään siihen suuntaan mihin piti, vaan avasin aina uuden paketin tulpasuklaamuffinseja (matkustettuani juuri kaksi pysäkinväliä bussilla..) Onneksi mä jossain vaiheessa sain ympärilleni motivoivia ja kannustavia ihmisiä ja mulla oli rohkeutta irtautua vanhoista tavoistani. Aloitin muutoksen ja aloin pikkuhiljaa myös pitää salaatista :). Se oli mun höpsö unelmani! Mutta ei yhtään huono sellainen.
Ajatukset muokkaa toimintaa ja aloin pitää myös itseäni ”sporttisena ja energisenä”, enkä aina vaan väsyneenä vätyksenä. Kun ruokavalio muuttui, sain lisää energiaa ja vettä myllyyn! Mietin usein, että millaisia valintoja se mun ”ihannenainen” lehden sivuilla tekisi? Kävelisikö hän kaksi pysäkin väliä vai ottaisi laiskana bussin? Sitten en enää kehdannut hypätä bussiin, vaan kävelin reippaasti kotiin! Ne kaikki pienet muutokset vei mua kohti uutta Katria! tammikuu16 (1 of 1)Käännä siis aivot uuteen asentoon! Olisi kiva kuulla, millainen on teidän ”unelmaminä”? Mitä hän on saavuttanut? 

 

fityoutoo

9 vastausta artikkeliin “Millainen oli mun oma ”unelmaminä” ja miten muutuin sellaiseksi?”

  1. Ihana kirjotus! Tuli niin hyvä mieli 🙂 Ja joo olen huomannut samaa ilmiötä, että usein vähätellään toisen suoritusta eikä pystytä olemaan ylpeitä toisesta.. sääli 🙁 itse kyllä yritän olla innoissani myös muiden saavutetuista tavoitteista tai unelmista ja tsempata 🙂

    • Kiitos kovasti! Vähättely on kyllä meidän suomalaisten kansantauti. Mutta itse voi koittaa toimia eri tavalla. ”Sitä niittää, mitä kylvää”, on mun mielestä hyvin sanottu!

  2. Ihana teksti, oikein hymyilytti! Etenkin toi salaattijuttu laittoi miettimään, miten pieniä juttuja unelmat usein on, tai miten pienet jutut niitä unelmia symboloi.

    Uskon että vaikka mussutit muffineja bodylehtiä lukiessasi, niin niiden lehtien ostaminen ja lukeminen on kuitenkin ollut jossain roolissa matkalla kohti uutta itseäsi.

    • Ehdottomasti! Jossain siellä se kipinä nimittäin oli ja lopulta se sitten roihahti 🙂 . Uskon, että tämä on aika monella painonpudottajalla ”ensimäinen askel” ja ainakin se homma on jo ajatuksen tasolla menossa eteenpäin. Munkin matkassa se oli tärkeä vaihe.

  3. Ihme juttu, juuri kaksi minuuttia sitten mietin ihan tätä samaa asiaa. Olen hakemassa kouluun, josta takuulla valmistuessani työllistyisin. Ei helppo ala ollenkaan, joidenkin mielestä ihan väärä ala naiselle ja niin edelleen, mutta mulle unelma. Moni, ah niin moni on yrittänyt teilata jo heti alkuunsa mun unelmat, ”älä nyt sellasta, ihan hirveetä hommaa, opiskele kauemmin johonkin kunnon hommaan.” Ja kuitenkin samat henkilöt ovat avoimesti kertoneet olevansa kateellisia, kun olen työttömänä ja mulla on aikaa puuhastella. Niin, tokihan harjoittamaani kilpaurheilua kutsutaan siinä kohtaa puuhasteluksi.
    On ihan turha pahoittaa mieltään, tiedetään. Tällaisia ihmisiä löytyy, ja kun itse tietää mitä haluaa, kaikki onnistuu. Itse teen ne valinnat jotka vievät mut tavoitteisiini. Jos kuuntelisin aina pohjimmiltaan kateellisten ihmisten mielipiteitä, jäisin sohvaan syömään sipsiä etten vaan pahoittaisi kenenkään mieltä onnistumalla. Äh mikä tajunnanvirtakirjoitelma tämä, mutta ihanaa kun Sä kirjoitit aiheesta juuri nyt, just kun näitä pohdin!

    • Mä kuule epäilen, että noi ihmiset tuskin on ”oikeasti” susta ja sun elämästä huolissaan. Toki hyvät ystävät voi sanoa oman mielipiteensä, mutta mun mielestä lähipiirin kuuluu tukea (ellei kyseessä ole joku aivan älyvapaa juttu). Vaikka se koulu oliskin ihan virheliike, niin mitä sitten! Sä kuljet omia polkujasi :).

  4. Ikääntymisessä on se hyvä puoli, että se ”unelmaminä” muistuttaa päivä päivältä enemmän sitä tyyppiä, joka aamulla katsoo takaisin peilistä 🙂 Vaikka oman itsensä suhteen on edelleen ties miten paljon tehtävää (niin fyysisesti kuin henkisestikin), niin mä olen lopettanut pään hakkaamiseen seinään ja päättänyt, että olen hyvä just näin. Kummasti niitä muutoksia alkoi syntymään heti, kun ton päätöksen sai tehtyä. Päätin, etten enää mieti millainen se unelmaminä OLISI, vaan millainen se ON jonkun ajan kuluttua. Kirjoitin tästä blogissa vähän aikaa sitten, jutun voi käydä kurkkaamassa täältä http://harkittuherkku.blogspot.fi/2016/01/tulevaisuuden-polku.html

    Mukavaa helmikuuta Katri!

  5. Moi! Oli pakko tulla tähän kommentoimaan että unelmaminä, kropallisesti ja jotenkin asenteeltaan myös, on niinkuin sinä ainaki täällä blogissa! ☺ toivottavasti oken joskus vielä samanlainen, matkalla siihe ainakin 🙂

  6. Tämä on niin totta! Vähättelen omia tekemisiäni – ja myös muiden, koska olen kateellinen, mutta lähinnä mielessäni – haaveilen siitä unelmaminästä, joka työskentelisi vaikkapa toimistossa ja jolla olisi muutama lapsi ja omakotitalo maalla – haluaisin olla myös reipas, ahkera ja hoikka – onnellinen kotikissa. En tällainen, joka mässyttää pullaa ja suklaata aina kun silmä välttää ja vähän unohtaa vahtia itseään. 😀

    En tahdo uskaltaa vaihtaa alaa (tällä hetkellä rämmin kesät metsässä ja reissaan ympäri Lappia – kotona en ehdi kuin pyörähtää) ja lähteä opiskelemaan, saan kuulla siitä, että kannattaako se, opiskelisit vielä vähän korkeammalle ja kovemmin. Pelottaa tuottaa pettymys jollekin, vaikka kuten ihana pikkusiskoni sanoikin; ”se on niiden muiden murhe, jos niitä sinun opiskelut harmittaa”! Elämää pitäisi kuitenkin elää niin, että se tuntuisi itsestä hyvältä, pyrkiä siihen onnellisuuteen. Pikku hiljaa yritän luoda suunnitelmia sitä varten, että pääsisin kohti sitä omaa haavettani. Uskon, että kun pääsisin noista stressaavista työjutuista eroon, niin muukin elämä laihdutuksineen päivineen lähtisi sujumaan sen myötä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta