Millaista elämä anoreksian kanssa on?

Siitä on nyt vajaa vuosi, kun tutustuin ystävääni, jolla on syömishäiriö. Tarkemmin sanottuna anoreksia. Toki näin jo päälle päin, ettei kaikki ole kunnossa, mutta asian ottaminen puheeksi tuntui haastavalta. Tänä aikana olen tutustunut ystäväni lisäksi myös hänen sairauteensa, josta olen aiemmin lukenut lähinnä lehdistä. Oma arvomaailmani on muuttunut meidän keskusteluiden myötä ja olen tajunnut, miten kokonaisvaltainen sairaus on kyseessä.
Näämme ystäväni kanssa säännöllisesti ja viestittelemme ainakin kerran viikossa. Olen muodostunut hänelle varmaan jollain tapaa myös ”tukihenkilöksi” – tai ainakin itse toivoisin olevani sellainen. En väitä tietäväni sairaudesta mitään, saati että voisin kuvitella, millaista on olla tämän hirvittävän sairauden hallinnassa. Kaikki me kuitenkin tarvitaan joku, jolle voi puhua ja jonka seurassa voi olla oma itsensä.
Meillä on kuitenkin ystäväni kanssa paljon yhteistä ja minun tehtäväni ei ole jakaa mitään lohduttavia aforismeja, saati antaa vinkkejä tyyliin ”alat vain syömään”. Koitan siis itse olla ensisijaisesti vain ihan tavallinen kaveri, joka ei edes väitä tietävänsä millä ongelma ratkaistaan.

Haluan tehdä selväksi, että tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus olla mitään viihdettä, saati ”oman sädekehäni kiillotusta”, vaan kirjoitimme yhdessä postauksen kahdesta syystä; Ensinnäkin siksi, että syömishäiriöiden ja laihuuden ihailu julkisuudessa vähenisi. Syömishäiriö ei ole mitenkään muodikasta! Moni nuori pelleilee syömättömyydellä eikä ymmärrä, että se voi tuhota koko elämän. Ja anoreksia on tietysti vain yksi syömishäiriön muoto.
Toisaalta asioista ääneen puhuminen on tärkeää myös siksi, että joku tämän luettuaan voisi herätä ajattelemaan, onko oma syömiskäyttäytyminen ajautunut harhapolulle, joka voi pahimmillaan johtaa elämänmittaiseen kamppailuun? Kannattaa hakea apua!

Mietin oikeasti kuukausia, voiko tätä juttu edes kirjoittaa. Eniten mietin kuinka se vaikuttaa ystäväni paranemiseen tai lähinnä hidastaako se sitä? Tilanne on kuitenkin nyt sellainen, että ystäväni omienkin sanojen mukaan ”se ei voi mennä enää tätä huonommaksi”. Tietysti itse toivon, että se voisi olla taas pieni positiivinen sysäys hänelle kohti tervehtymistä.

Tässä ystäväni on pari vuotta sitten otetussa kuvassa saanut hienosti nostettua painoaan.

Tässä on siis ystäväni tarina.

”Minulla diagnosoitiin syömishäiriö virallisesti syksyllä 2004 kouluterveydenhoitajan toimesta. Opiskelin tuolloin liikunnanohjaajaksi ja jatkoin laihtumista (en tietoisesti), johon opettajani puuttui ja patisti terveydenhoitajalle. Hän oli huolissaan, eikä antanut minun osallistua fyysisesti raskaisiin tunteihin. Painoni oli hengenvaarallisen alhainen ja jouduin suoraan tutkimusten kautta sisätautiosastolle, jossa olin kaksi viikkoa. Siellä minulle kerrottin, että minulla on anoreksia, mutta en uskonut sitä. Yritin jopa selitellä itselleni, että minulla on matoja suolistossa! Muistan sanoneeni, että ”ei minulla anoreksiaa ole olen vaan liikkunut liikaa ja syönyt liian vähän.” No, sitä se anoreksia juuri on.

Diagnoosin saaminen tuntui ensin hämmentävältä, mutta kun sain ja etsin tietoa kaikki oireet täsmäsivät minuun. Sitten iski häpeä; Minullako tällainen hirveä sairaus? Toivoa antoi kuitenkin se, että voisin parantua. Motivaatio parantua oli suuri, sillä en todellakaan halunut elää anoreksian kanssa ja olla laiha. Halusin takaisin opiskelujen pariin ja liikkumaan. Liikunta oli minulle kaikki kaikessa.

Sairaus on muuttanut elämääni todella paljon. Olen jäänyt paljosta paitsi ja monet unelmat ovat jääneet toteutumatta. En ole koskaan seurustellut, koska laihana en koe itseäni viehättävänä, eikä kukaan mies kiinnostuisi. En uskaltaisi siten treffeille. Luustoni on myös haurastunut. Kaikista pahinta on kuitenkin, että sairaus on vienyt itsetuntoni. Henkisesti rankkaa on ollut yli 10-vuoden ajan ja sairaus on aaltolevaa. Välillä menee hyvin, välillä huonosti. Häpeän tunne on suuri, koska en ole parantunut vieläkään. En arvosta itseäni.

Minua on hoidettu ja kaikki keinot on käytetty. Näin sanoi lääkärinikin. Osastohoitomuodot, erilaiset toimintaterapiat ja ravitsemusneuvonta. Ajattelen toisinaan olevani epätoivoinen tapaus. Ei toivoa paranemisesta, enkä ole sen arvoinen.

Epäilen, että suurin esteeni parantumiselle on ollut ihmisten ymmärtämättömyys. Minun mielipiteitäni ja arvojani ei olla arvostettu. Olen itse liikunta-alalla ja minulla on jopa pt:n koulutus, johon kaikki ovat suhtautuneet negatiivisesti; Vaihda alaa, tuo ei sovi anoreksiaa sairastavalle.
Kannustuksen, postiivisen palautteen ja tuen puute ovat myös olleet esteenä. Olen hyvin yksinäinen ja kavereita ei ole kun pari, enkä koe että olisin ansainnut paranemista. En ole sen arvoinen.
Minua estävät myös monet pelot; Bulimia (koska monet anoreksiaa sairastavat saattavat ns. siirtyä bulimiaan), painonnousun tuoma laiskuus (tai pelko siitä) ja ulkonäkömuutos (tuleeko minusta lihava?). Pelkään myös ihmisten kommentteja. Haastavaa on toki myös runsas liikuntamääräni ja vegaaniruokavalio.

Harrastan liikuntaa ja se on oikeasti intohimoni, harrastus, elämäntapa ja työ. Ekologiset elämänarvot ovat minulle myös tärkeitä. Tykkään myös lukea paljon. Koska en ole töissä teen vapaaehtoistyötä. Tahdon olla hyödyksi edes jotenkin ja olla yhteiskunnalle arvokas. Siitä saan hyvää oloa, enkä jumittaudu kotiin täysin.

Minua ärsyttää se, että syömishäiriöistä tehdään julkisuudessa jotenkin tavoittelemisen arvoista. ”Laihdutin keittodieetillä ja sairastuin anoreksiaan.” Ei se mene niin!
Anoreksia on vakava psyykkinen sairaus, joka ei johdu laihdutusyrityksestä. Sairastuneelle on olemassa tiukat kriteeritkin. Minua ärsyttää myös ihmisten kommentit ulkonäöstäni. En halua, että ulkonäköäni kommentoida mitenkään! Häpeilemättä käyn silti uimahallissa ja saunassa, jossa monesti saan kuulla, että ”Kauheaa kun olet laiha! Onko sinulla anoreksia?”. Pahinta mitä voi sanoa on kuitenkin kommentit ”ala vaan syömään niin paranet!” tai ”ota itseäsi niskasta kiinni lopeta oireilu!”. Ei se mene niin, ei sairautta voi poistaa nappia painamalla. Tuollaiset kommentit vain syyllistävät ja lisäävät pahaa oloa.

Kuva on ystäväni omasta kotialbumista.

Haluaisin sanoa kaikille laihduttamisesta kiinnostuneille nuorille tytöille, että ei kannata. Anna kehollesi mahdollisuus kasvaa ja kehittyä. Ehdit laihduttaa aikuisena jos siihen on tarve. Kyseenlaista myös, miksi sinun pitäisi laihtua? Mitä haluat laihtumisella?

Uskon, että parantuminen on mahdollista, koska tiedän tapauksia, jossa henkilö on parantunut jopa 20-vuotta sairastumisen jälkeen. Haluan uskoa sen olevan mahdollista. Olen myös itse kaksi kertaa onnistunut saavuttamaan normaalipainon, joten miksi en nyt? Toivoisinkin, että ihmiset suhtautuisivat minuun ihmisenä, eikä anoreksia-potilaana. Sairaus ei ole identiteettini. Se on vain sairaus, joka minulla on, mutta se ei ole persoonani. Sisälläni on myös se terve ihminen. Neuvoja ei kannata tuputtaa, vaan olla enemmän läsnä ja vaalia toivoa.

Toivoisin, että jokainen suhtautuisi itseensä rakastavasti. Olkaa iloisia ja kiitollisia normaalipainostanne, toimintakyvystänne ja mahdollisuudesta kehittyä liikkumalla. Minä en sitä voi. Olen sairaalloisen alipainoinen, enkä jaksa nostaa edes 10kg tankoa hartioilleni, minkä pystyin tekemään kevyesti kun olin paremmassa kunnossa. En jaksa juosta, palelen uimahallissa (joten en voi siten vesijuosta, jota rakastan) ja salilla saan tympeitä katseita. Liikun, mutten kehity.
Nauttikaa liikunnasta ja normaalipainoisille sanoisin, että miettikää ennen kun väkisin laihdutatte ne ”viimeiset 2-5 kiloa”. Onko sille oikeasti tarvetta?
Juuri nyt elämäni on anoreksian sanelemaa; Tiukat rutiinit, liikuntamäärät ja joustamattomuus ovat osa arkeani. Sitä kukaan ei halua. En halua vertailla, mutta myönnän olevani kateellinen kaikille teille, jotka näytätte hyviltä terveiltä ja jaksatte liikkua. Sitä minäkin haluan.”

 

Toivoisin, että lähetätte kaikki teidän tsempit ystävälleni kommenttiboxiin! Hän on todellakin ansainnut ne!
Ja jos oma tai läheisesi tilanne huolettaa ja epäilet syömishäiriötä, niin lisää infoa saat Syömishäiriöliiton nettisivuilta. Muistakaa arvostaa ja vaalia terveyttä. Mikään ei lopulta ole sen tärkeämpää <3.

fityoutoo

25 vastausta artikkeliin “Millaista elämä anoreksian kanssa on?”

  1. Kova tsemppiä ❤️ Itsen ollut/olen töissä syöishäirikeskuksessa, olit nyt 7 vuotta niin nähnyt paljon. Kaikki syömishäiriöt ovat vakavia.

  2. Samaistun koko tekstiin! Jos yhtään lohduttaa, tiedän miltä anoreksia tuntuu. Kuten myös moni muukin etkä ole yksin sairautesi kanssa! Tsemppiä kovasti ja toivon ja uskon, että voitat lopulta anoreksian! Tiedän, että vaikka olisi kuinka motivaatiota se ei aina riitä tätä hirvittävää sairautta vastaan. Mutta jos taistelua jatkaa takapakista huolimatta, joku päivä tämän sairauden voi voittaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä ♡

  3. Voimia sinulle että voit tulevaisuudessa tehdä mitä toivot 💜 Ja muistathan että historia ei määrittele sinun tulevaisuutta, uskoa paranemiseen!

  4. ❤ Kiitos herätti myös nuoren tytön ajatukset, joskus sitä käyttää liikaa aikaa ulkonäöstä murehtimiseen, vaikka oon täysin normaalipainoinen.. voimia jatkoon, uskon myös paranemiseen ☺

  5. Minulla on fyysinen pitkäaikaikaissairaus, ja vointi ja tunteet heittelevät laidasta laitaan, kun asioihin ei voi aina vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Epätoivo iskee usein, ja sitten tulee toivo, joka kantaa hetken eteenpäin. Sitä yritän pitää mielessä, kun tuntuu että voimat loppuu. Valtavasti tsemppiä ja rohkeutta toipumiseesi! <3

  6. Tärkeä aihe ja hyvä postaus! Valtavasti tsemppiä taisteluun anoreksiaa vastaan ❤️ Tiedän omakohtaisesti että helppoa ei ole mutta ehdottomasti sen arvoista.

  7. Olet rohkea, kun kerroit tarinasi. Uskon ja toivon, että vielä paranet. Tsemppiä ja jaksamista. Ja muista, että olet ihan hyvä ihminen koosta riippumatta.

  8. Olet aivan yhtä arvokas kuin kaikki muutkin ja oikeutettu onneen! Sinulla on selvästi iso sydän, koska otat huomioon eettiset asiat sekä iloitset vapaaehtoistyöstä. Paljon voimia paranemiseen <3

  9. Tsemppiä!!
    Vertaistukea täältäkin löytyy – olen itse sairastanut läpi anoreksian ja nykyään normaalipainoinen vaikkakin tiettyjä vaikeita piirteitä edelleen syömisen suhteen.

    Itse koin hankalaksi suhteen kaikkien lääkärien ja psykiatrien kanssa kriittisessä vaiheessani (sairaalloinen alipaino) – potilasperspektiivi tuntui jotenkin niin kliiniseltä ja aina keskusteluissa tartuttiin samoihin asioihin. Perhesuhteet olivat myös hirvittävän vaikeita – kaikkien mielipiteet parantumisesta muodostuivat aina siitä kuinka paljon painoin.

    Mikä oikeastaan teki eron ja mistä sain ’alkujyvän’ parantumiseen – fysioterapia. Niin oudolta kuin se kuulostaakin niin sain osallistua fysioterapiaan, jossa yhdessä fysioterapeutin kanssa mm tanssittiin tunteita, käytiin läpi kehonosia ja sain ilmaista ja miettiä omaa oloa tekemisen kautta. Siinä alkoi pää jotenkin selkenemään kumman kautta. Vaatinee tosin kokeneen fysioterapeutin – tämä kyseinen oli hyvin kokenut ja hoitopaikkana oli Kuopion psyykkinen nuorisoyksikkö.

    Nykyään olen onnellinen, hyvinvointinen nuori nainen, jolla ei ole aikaisemman kaltaista pakko-oireilua syömisen suhteen vaan ’vapaampi mieli’. Eli se on mahdollista!

    Onnea matkaan! Mikäli tulee joskus tunne, että haluaisit lisää vertaistukea anoreksian läpikäyneeltä niin minulle saa aina meilata!
    Ystävällisin terveisin,
    Annika

  10. Tuohon toiseksi viimeiseen lauseeseen haluisin vaan sanoa, että ei kannata kadehtia mitään tai ketään joka näyttää terveeltä. Sen terveennäköisen ulkokuorenkin alla voi olla hyvinkin sairas mieli.
    Tsemppiä taisteluun!

  11. Niin paljon voimia ystävällesi paranemiseen…♥ Voin itse asiassa samaistua ystäväsi tarinaan lähes täysin… Liikunta-alan opiskelija, liikunta henkireikä, vegaani… Mutta onneksi entinen syömishäiriötä sairastava. Minulle opiskelujen aloittaminen oli päätös sairaudelle, ja sen jälkeen psyykkeeltäni olen olllut lähes tulkoon terve. En tiedä, voiko 100% parantuakaan, mutta en ainakaan enää elä sen kanssa. Ja tiedän että ystäväsikin paranee. Varmasti. ♥
    Haluan saada myös painoni ylös kehittyäkseni, ollakseni terve, voidakseni hyvin. Sitä kohti, vaikeuksien kautta.

    stepsonacircle.blogspot.fi
    Mun blogi, jossa myös avaan ja tulen avaamaan tarinaani ja etenemistäni opintojen keskellä :).

  12. Tsemppiä taisteluun!

    Raapaiseva kirja anoreksiasta ja sairauden maailmasta:
    Ala-Heikkilä Minna – Ei mitään hyvää minulle
    Kirja kertoo anoreksian pauloihin joutuneen pienen pojan kahdeksanvuotisesta taistelusta äidin kertomana sekä ehtymättömästä äidinrakkaudesta.

  13. Hyvä teksti,toivottavasti joku nuori lukee tämän joka kenties haluaa turhaan laihduttaa ja hokasee,että normaalipaino on ihan jee olla.Tsemppiä<3

  14. Satunpa tunnistamaan tämän ystäväsi kuvista ja voin sanoa, että hän on yksi älykkäimpiä ja hyvätahtoisimpia tapaamiani ihmisiä. Toivon pelkkää hyvää hänelle, hän jos kuka on ansainnut onnellisuuden ja pääsyn takaisin rakkauksiensa, kuten liikuntatyön pariin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 52
Tykkää jutusta