Mustikat ja munkit

Haluan nyt avoimesti kertoa teille tarinani lopettamisen vaikeudesta. Toivon, että siitä voi olla voimaa jollkkin muulle, joka painii samojen ongelmien kanssa.
Minulla oli eilen todellinen läheltä piti-tilanne. Taistelin henkisiä voimia vastaan, jotka käskivät minun jatkaa…
Nimittäin MARJASTAMISTA!


Eilen suuntasin tosiaan äitini kanssa metsään, jokainen kohta kropassa verhoiltuna ja vahvasti hyttyskarkotteleelle tuoksuen. Ajoimme äitini ”salapaikalle”, joka oli niinkin salainen, että noin 5 autoa yritti ängetä samalle metsäautotien pistolle, johon jätimme auton. Onneksi isäni maasturi kätevästi tukki koko tilan :).
Pääsin autolta noin 5m eteenpäin, kun tajusin että sitä mustikkaa on paljon. Siis uskomattoman paljon! Siis aivan älyttömän mielettömän käsittämättömän paljon!! Mihin ikinä katseensa laskikin, niin toinen toistaan runsaampi varpu oli tyrkyllä! Ei siinä sitten auttanut muuta kun nöyrtyä luonnon edessä ja aloittaa kolmen tunnin puuhastelu ehkä maailman selkäystävällisimmässä asennossa! Marjanpoiminta ei ole kyllä todellakaan selkäkuntoutujille ehkä se paras harrastus… Itse käytin taktiikkaa ”kyykkyyn-ylös” mutta välillä poiminnan huumassa myös kurkottelin ja siitäkös sai itsensä jumiin! Kyykkykiintiö tuli kyllä sen päivän osalta täyteen.
Välillä lopettaminen kävi kyllä mielessä, mutta sitten sitä taas huomasi jossain ”muutaman todella ison” ja minähän olen aina ollut ison perään, niin ettei sitä vaan kärsinyt sitten lähteä… Onneksi selkä oli jossain vaiheessa sitten niin kipeä, että oli pakko alkaa maanittelemaan äitiäni pois metsästä, joka ei ollut ihan helppo juttu, koska hän vielä huonommin tajuaa lopettaa ajoissa. Lopulta palasimme kotiin yhteensä 10L kerättyämme.
Marjastaminen on salakavalasti koukuttavaa. Metsässä tulee sellainen fiilis, että keräämpä vielä tuostakin niin kukaan muu ei saa! Meillä kyllä marjoja menee… Tuskin riittävät jouluun. Taidan kerätä huomenna vielä yhden ämpärillisen!

Melkein laittoman terveellistä…

Vatsa alkaa muuten jo pikkuhiljaa näkyä. Siis kyllä, näytän edelleenkin ruoka-aikaan kotona olleelta ja vanhat kunnon jenkkakahvat ovat palanneet! Haluaisin tilata bikinit reissua varten (kunnolliset uimiseen sopivat) mutta pelkään että jättimunkkini tursuilevat surutta jokapuolelta :D. Sitten jos tilaan jotkut XL-kokoiset niin ympärysmitan puolesta niihin mahtuisi kaksi Katria (nämä ovat sellaiset toppimalliset).
Kyllä tämä naisena oleminen on vaan erikoista. Muistaakseni valittelinkin dieetin loppuvaiheessa sitä, että rasva valitettavasti hävisi myös tisseista. No, nyt kun nostan kädet ylös, on vaikea arvata onko kyseessä luonnon omat mallit vai silarit! Katsotaanpa mitä vuoden päästä on jäljellä…

Kisojen jälkeen minulta on kysytty monta kertaa vinkkejä päästä samanlaiseen kuntoon (okei, kunto ei ollut vielä lähelläkään sitä mitä sen olisi pitänyt oikeasti olla!) mutta olin sentään oman elämäni parhaimmassa tikissä!
Harva loppupeleissä tajuaa, millaista on ylläpitää rasvatonta kuntoa, ellei kyseessä ole huippugeenein varustettu ”voin syödä mitä tahansa lihomatta”-yksilö. On vaan pakko myöntää totuus; Toisille homma on vaikeampaa kuin toisille! Ja kokemuksieni mukaan myös huippugeenilikkojen täytyy raataa tunteja päivittäin ja treeni ja dieetti ajaa kaiken muun edelle. Mutta elämä on valintoja täynnä! Haluatko olla ympäri vuoden sikahyvässä kunnossa vai pystytkö elämään ylimääräisen kanssa?
Eivät kaikki tykkää läskistä ja he maksavat siitä hinnan. Jossain vaiheessa siitä tulee kuitenkin elämäntapa ja megakerrosateriat ovat jotain joka ei vaan tule kysymykseen. 

Nappasin pikaisesti kuvan six-packista vanhempieni luona…

Toisaalta minusta on myös hiukan surullista, että jotkut ottavat tämän pullahtamisen niin helvetin raskaasti. Se on ehkä jopa…anteeksi nyt vain, hiukan itsekästä. Vaikka toki itsekin seison välillä peilin edessä ja unelmoin siitä miltä näytin vielä keväällä, niin faktat faktoina! Se vain tapahtuu!! Kuntoon kyllä pääsee synnytyksen jälkeen, jos vain haluaa! Ja itse haluan! En ole koskaan synnyttänyt, mutta kauhuskenaarioni on se, että imetyksen myötä muutun aivan luuviuluksi! Siis lihaksettomaksi luuviuluksi! Yritän viimeiseen asti ylläpitää lihasmassaa ja syön normaalisti kulutukseeni nähden.

 
Täällä ollaan ihan Teija Sopasena! Ei ole kauha keskellä kämmentä!!

Mutta terveellisyys ennenkaikkea!
Muistattehan edelleen, että 5.8 alkaa koko maan kattava herkkulakkohaaste! Haasteen facebook-sivut löytyvät täältä ja muutama kylmäpäinen kylähullu on jo lisäkseni ottanut haasteen vastaan! Kyseessä on siis kaksi kuukautta kestävä herkkulakko ja jokainen osallituja maksaa 10€ yhteiseen kassaan. Haasteen loputtua potti jaetaan kaikkien onnistujien kesken. Tarkemmat ohjeet löytyvät facebookin sivuilta! 
Kyseessä ei ole mikään dieetti, todellakaan, koska kyseessä on ainoastaan herkuista kieltäytyminen! Muun ajan voi vedellä halutessaan vaikka rasvaa suoraan paketista, joskaan se ei ole suositeltavaa :)! Idea lähti lähinnä siitä, että tykkään haasteista ja ajattelin, että jos minun kaltaiseni herkkuperse on sen tehnyt joskus, niin kyllä siihen moni muukin pystyy! 
”Kohtuus kaikessa” on ihan hyvä sanonta, mutta tiettyä hulluutta täytyy myös ihmisessä olla. Ja mikäs sen hullumpaa, kun olla herkkulakossa kahdeksan pitkää viikkoa! Tosin, niille jotka ovat pahanpäiväisesti hiilarikoukussa saattaa tällainen veto olla todella järkevä. Tapaan työni kautta ihmisiä, jotka saavat jopa päänsärkyä, jos eivät nauti joka iltaista suklaa-annostaan. Sitäpaitsi herkkulakko on myös todella hyvä detox-kuuri kropalle! Se vie mennessään kaiken ylimääräisen moskan (varsinkin jos siistii siinä samalla muutenkin ruokavaliotaan) ja kokemuksesta tiedän että koko kroppa nauttii siististä syömisestä. Itsekin sorrun nykyään normaalia enemmän aivan turhaan makeaan, kuten vaikka hyvänä esimerkkinä riisifrutit joita olen jostain syystä himoinnut viimeaikoina. Turhia, tyhjiä kaloreita!!!


Olen myös sitä mieltä, että aina kannattaa yrittää. Jos heti kärkeen ajattelee, että ”en onnistu”, niin mikä hiton asenne sellainen on? Tai toinen juttu… ”Miksi aloittaisin jotain näin älytöntä?”. No niin… Mikä siinä on niin älytöntä? Vai onko persiissä vaan pelko epäonnistumisesta? Ja sitäpaitsi, mitä sitten jos repsahtaa, olemme vain ihmisiä ja joskus se voipullan himo vaan saa tekemään jotain harkitsematonta. En ole itsekään ihan varma miten selviän :D. Mutta aijompa avoimesti tunnustaa sen ja lahjoitan mielelläni oman kymppini kaikille kylmäpäille!!


PS. Työnsin juuri kameran muistikortin tietokoneen sisälle…siis väärään reikään… Voihan vuitton!!

fityoutoo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta