Pahinta minussa: Äkkipikaisuus

Nyt on sitten taas kortisolia suonet täynnä…
Ja niille teistä, jotka putositte kyydistä heti ensimäisen lauseen kohdalla kerrottakoon, että kortisoli on stressihormoni. Oikein tunsin, kuinka lisämunuaiseni ampui kortisolia vereen ainakin kymmenkertaisen määrän sekunneissa samalla, kun **tutuskäyrä hipoi jo lakipistettä. GREAT! Oliko vielä muuta kakkaa tälle päivälle? Antaapa tulla vaan.

Vihaan yllättäviä ikäviä uutisia. Noh, kuka niistä nyt niin kovasti pitäisi muutenkaan…
Nimittäin kesän suhteen kaikki on ollut (ainakin omassa mielikuvituksessani) toteutusta vaille valmis, kunnes pakka levisi taas ihan totaalisesti! Nyt olenkin taas yhtenä kysymysmerkkinä.
Vaikka olenkin lähes täydellisyyttä hipova paketti muuten, niin huonoksi puoleksi mainittakoon seiskan tähtityttöjen tyyppivika eli äkkipikaisuus. Ahdistun takaiskun koittaessa nanosekunnissa ja alan kirjoittamaan hätäpäissäni sähköposteja, tekstiviestejä ja soittelemaan puheluita sinne ja tänne. Tästä voi sitten joskus olla seurauksena muutama hätiköity päätös. Ja myös muutama sähköposti, jonka muotoilisi ehkä toisella tavalla.
Joskus jälkikäteen tuntuu, että muutaman tunnin hiljaa paikallaan istuminen ja eteenpäin tuijottaminen saattaisi olla lopputuloksen kannalta sata kertaa järkevämpää! Tänään jouduin jopa ottamaan käyttöön vanhan ”paperille plussat ja miinukset”-metodin, joskaan sekään ei ratkaissut ongelmaa. Viimeisenä keinona suuntasin koiralenkillä R-kioskille ja ostin ässä-arvan! Meni syteen tai saveen.

Olen joutunut käymään viime vuosina kohtuuttoman paljon taistelua kahden asian välillä; Tee jotakin mistä pidät rahattomana, tai jotakin mistä et pidä vähän vähemmän rahattomana. Jo pelkästään päätös lähteä opiskelemaan oli aika vaikea, koska opiskelu, edes aikuisopiskelu ei kyllä lyö kovinkaan hyvin leiville! Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että tässä ei enää elellä enää missään haisevassa opisekelijasolussa… Lainat ja laskut on maksettava ja pankin sedälle on ihan se ja sama mistä kolikkos kaivat! Kuhan kaivat!
Vuorotyötäkään ei ole sen puoleen ollut ikävä. Opiskeluiden alkaessa olin hyvin väsynyt ihminen. Pari viikkoa säännöllistä unirytmiä ja tuntui kun olisin ollut uudestisyntynyt ihminen! En suoraan sanottuna tiedä, olisinko voinut edes vanhassa työssä ollessani vetää viimeisintä dieettiä läpi. Vaikka treeni vielä onnistuisi, niin säännöllinen ruokailu nukkumisesta puhumattakaan olisi ollut kyllä lähes mahdottomuus.
Kesä oli töissä yhtä hullunmyllyä ja sen lisäksi yritin seilata Tampereen ja Helsingin väliä ja tietysti treenata.  Nostan todella hattua niille, jotka selviytyvät kolmivuorotyöstä ja lapsiperheen arjesta ilman psykiatrin apua. No, ehkä asiaa auttaa, jos tuntee työn kutsumusammatikseen. Ehkä silloin jaksaakin paremmin.

”Elämässä on tehtävä uhrauksia” on ehkä ärsyttävin lause koskaan, vaikka se pitääkin 100% paikkansa. On kuitenkin jännä ilmiö, että kun ei ole kunnollisia tuloja, on valmis uhraamaan vapaa-aikansa ja kun on vapaa-aikaa alkaa vituttamaan rahattomana oleskelu. Niin, ikinä ei ole sit hyvä vai?
Olen aidosti kateellinen niille ihmisille, jotka saavat tehdä sitä mitä rakastavat ja heille maksetaan siitä! Olen itse haaveillut aina silloin tällöin yrittäjyydestä, mutta en tiedä olenko tarpeeksi tunnollinen ja jämäkkä ihminen pyörittääkseni niin isoa palettia. Vierestä 28v. seuranneena oman äitini yrittäjyyttä voin todeta, että vaikka asiakkaita olisi jonoksi asti, niin verottaja vie suurimman osan ja päivät ovat pitkiä kuin nälkävuosi. Jos et osaa sanoa ei, on homma vielä raskaampaa, kun haluat auttaa aina ja kaikkia. Silti yrittäjyys on myös omalla tavallaan vapautta, eikä kukaan ole hengittämässä niskaan. Itse koen kuitenkin olevani realisti…joka on toistaiseksi lyönyt kapuloita rattaisiin yrittäjyyshaaveille.

Nyt on kuitenkin sellainen tilanne tullut eteen, että oikein päätä särkee, kun joutuu miettimään näin isoja asioita. ”Asioilla on tapana järjestyä” alkaa olemaan myös jo niin kuultu, mutta sekin totta. Menen nyt tohon sohvalle ja istun siinä hiljaa kunnes saan päässäni edes jonkinlaista järjestystä aikaiseksi.
Ja ai niin, raaputan sen ässä-arvan!

ps. Miksi tällä blogin kirjoittamisella ei voi elää?

fityoutoo

2 vastausta artikkeliin “Pahinta minussa: Äkkipikaisuus”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta