Kun paniikki ottaa vallan.

Siellä lukijoissa on varmaan ihmisiä, joille tietyt tilanteet aiheuttavat pakokauhua, paniikkia ja ahdistusta. Kuten olen blogissanikin kertonut, niin mulle nuo tilanteet liittyvät usein autolla ajamiseen. Eilen koettiin taas yksi ahdistavuudessaan luokkaa 10 oleva tilanne! Mä sanon sitten jo alkuun, että luultavasti monen mielestä kuulostaa varmasti aivan älyvapaalta, että tällainenkin hölmö tilanne voi olla jonkun mielestä paha paikka. Mutta mulle se on ja toivottavasti voin toimia edes yhdelle lukijalle vertaistukena.

Olin menossa ohjaamaan tuntejani ja olin tapani mukaan ihan hyvissä ajoin paikalla. Ohjaan Tapanilan Urheilukeskuksella ja vaikka siellä on hillittömän iso parkkipaikka (+1 pienempi), niin silti joka kolo oli ahdettu täyteen autoja! Ilmeisesti käynnissä oli säbäpeli ja kun ei niita varsinaisia parkkipaikkoja riitä, niin niitä keksitään sitten lisää! Jatketaan vähän riviä ja ”kyllä toi auto varmaan mahtuu tosta lähtemään”. Meillä on iso auto, jota kutsunkin valtamerialukseksi ja peruutustutkasta huolimatta mun on todella haastavaa arvioida miten pienistä väleistä sillä pääsee. Pyörittyäni hetken parkkiksella tulin rivin päähän, johon pari autoa olivat jättäneet aivan liian kapean ulosajotien, joten olin tilanteessa, etten päässyt eteen enkä taakse, koska takanani oli joukko muita jotka etsivät pysäköintipaikkaa.

Tunnen kuinka sydän alkaa hakata ja joudun psyykkaamaan itseäni ääneen, että nyt otat rauhallisesti ja sä pääset täältä ulos, ei hätää! Teki mieli nousta autosta ja huutaa, että tulkaa nyt **ttu joku ajamaan tää auto tästä pois ennen kun mä saan hermoromahduksen! Jouduin viittoilemaan takana olleille autoille, että nyt sitten tieltä pois kun alan hinkuttamaan tätä alusta kääntyäkseni takaisin. Mua hävetti, ahdisti, nolotti ja itketti yhtä aikaa.
Mä olin se tyhmä ja onneton blondi ratissa, joka ei hitto pääse tieltä pois. Annetaas sille vähän tööttiä, niin jo tajuaa!

Kun vihdoin pääsin ajamaan sieltä loukosta pois niin autolle sopivaa paikkaa ei ollut edelleenkään missään ja mun kädet oli hiestä märät. Tiesin että myöhästyn tunnilta ja olin etsinyt vapaata paikkaa jo 20min. Lopulta yksi paikka vapautui (johon auto jopa mahtui) ja juoksin sydän 200 hakaten tunnille. Onneksi ihan kaikki eivät olleet lähteneet kotiin ja sopersin jääneille asiakkaille anteeksipyyntöjä. Näytin varmaan siltä kun olisin just hypännyt benji-hypyn!

Illalla olin jotenkin niin ahdistunut tuon tilanteen johdosta (oma huonouteni, oma nolouteni, tilanteen kulku, myöhästyminen, ihmisten pois lähteminen) että itkin käytännössä koko illan pahaa oloa ja turhautumista ulos. Mä tiedän, että tää kuulostaa niin urpolle. Toki asiaan varmasti vaikutti se, että olin tosi väsynyt ja päivä oli pitkä. Onneksi hurri lohdutti mua ja ehkä näille mun rattipaniikeille voi joskus vielä nauraa. Oon saanut keskusteluapua ja voin erittäin lämpimästi suositella sitä kelle tahansa melkein mihin tahansa ikävään asiaan liittyen.

Mä myös luulen ymmärtäväni miltä tuntuu ihmisestä jolla on esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko, vaikka itse olenkin tosi sosiaalinen. Ja miten ahdistavalta voi tuntua, kun yht’ äkkiä joutuu joukossa keskipisteeksi. Miten hirveä olo tulee, kun ei hallitse tunteitaan tilanteessa ja tekee mieli vajota maan alle! Mulla ei ole diagnosoitu koskaan paniikkihäiriötä, mutta epäilen, että oma reaktioni on aika lähelle sitä: Sydän hakkaa tuhatta, menen paniikkiin, kädet hikoo ja päässä alkaa jyskyttää.

Siksi joka ikinen kerta jumppaa vetäessä ajattelen, että salissa saattaa olla joku, jolle kynnys tunnille lähtemiseen on ollut hirveän korkea. Joka on ehkä epävarma itsensä, oman kuntonsa tai ulkonäkönsä suhteen ja stressaa tilannetta jo tunteja, tai jopa päiviä etukäteen. Mä olen PUOLI VUOTTA suunnitellut ajavani yhden hyvän ystäväni luokse. ESPOOSEEN!!! Mutta se tuntuu vaan niin ahdistavalta jo etukäteen, vaikka kuinka on navigaattorit ja pelit. Ja vaikka kaikki menee varmasti hyvin. Mutta mä oon tehnyt sen päätöksen, etten anna pelolle sijaa vaan seuraavan kerran kun tulee mahdollisuus niin hyppään rattiin. Lopulta pienestä asiasta kasvaa vaan pään sisällä ihan järkyn kokoinen mörkö kun sitä vatvoo ja suunnittelee tarpeeksi pitkään. Pelkoa kohti on vaan mentävä, eikä siitä pääse kuin altistamalla itseään ahdistukselle. Ja toki mieltään voi oppia hallitsemaan niissä tilanteissa, pikku hiljaa.

Onko teillä jotain tilanteita, joissa pasmat menee (väärällä tavalla) täysin sekaisin tai jossa ahdistutte hirveän paljon??

fityoutoo

20 vastausta artikkeliin “Kun paniikki ottaa vallan.”

  1. I feel you! Olin joskus yli vuoden ajamatta autoa ihan täällä maalla kun olin mammalomalla ja paniikki otti vallan. Nyt on vähän samaa ilmassa kun on talvi ja liukasta ajella… paniikkihäiriötä itsellänikin epäilen hiukan mutta olen niin lääkevastainen ja yritän rohkaista itseäni tekemään niitä asioita mitkä jännittää.
    Kaupassa mm. En uskalla ottaa niitä ostoskärryjä kun se kolikko aina jumiutuu ja en saa niitä kärryjä sitten, en tankkaa koskaan autoa kun pelkään etten osaakaan jne. Mitähän vielä😂😂

    • Mä uskallan kyllä ajella nykyään jo aika kivasti JOS tiedän reitin ja paikka on tuttu. Mua myös auttaa jos joku on mun vieressä (etenkin mun mies, koska hän pysyy aina rauhallisena ja tietää, että mun hiillostaminen ei auta yhtään). Mä koitan nyt vaan opetella itse tekniikoita, joita voi tuossa tilanteessa käyttää. Tsemppiä <3.

  2. Ou mai, oon just tilanteessa ku ahdistaa! Ymmärrän sua. Et oo hölmö, enkä minäkään vaikka vielä pari päivää sitten luulin niin. On tää ihmismieli sitten jännäjuttu 😊 Mahtavasti ajattelet ton et joku saattaa olla epävarmana ekaa kertaa jumpalla 👍 Oot huippu!

  3. Kiitos, että joku puhuu näistäkin peloista ääneen!
    ”Mukava” tietää, etten ole ainoa pelkääjä.

    Autolla ajaminen tuntuu olevan yleisesti niin ”helppo nakki”, että moni ei edes osaa ajatella, että joillakin on aika korka kynnys tarttua rattiin. Osaan niin samaistua tilanteeseen minkä eilen koit, minulle olisi käynyt samoin. Tai noh, mä tosiaan varmaan olisi joutunut odottamaan, että joku olisi tullut sen auton ajamaan sieltä pois. Miten siellä parkkipaikoilla aina onkin vain liian pieniä paikkoja vapaina ja umpikujia täynnä. Ja aina kun ohittaa itse yhden liian pienen parkkipaikan toteamalla mielessään sen olevan aivan liian ahdas kenellekään, niin perässä oleva auto jotenkin siihen mahtuu :D.

    Minä olen myös se, joka aina iloisesti hyppää pelkääjän paikalle eikä ikinä ehdota ensimmäisenä olevansa vapaaehtoinen kuski. Minä tykkää julkisista kulkuvälineistä, sillä ”silloin ei tarvitse itse ajaa”. Minä suunnittelen ajoreitit etukäteen, selvitän millainen pysäköiminen perillä odottaa ja stressaan etukäteen.

    Mistä lie tällainen kammo tullut, kun ikinä en ole kolaroinut tms. Ja voi vitsit, miten monen ihmisen mielestä tämä pelko on ihan tyhmä, jos siitä ääneen mainitsee. Kiitos kun mainitsit, täällä toinen samanmoinen!

    Ja hei, kannattaa ajatella nyt niin, että kukaan muu ei tuota tapahtumaa enää tänään muista vaikka itselläsi tilanne päässä vielä pyörii :).

    • Huh, siis mulla on täysin sama juttu kuin sulla, että mun on PAKKO tarkistaa etukäteen reitti. jos en tiedä, että saan auton helposti parkkiin niin lähden mieluummin julkisilla. Enkä koskaan ehdota ajamista, tai no, Joensuusta joskus ajan osan matkasta. Mutta silloinkin lähinnä suoraa tietä 😀 . Mulla ei oo mitään ongelmia auton ajotaidoissa, eli tää kaikki liittyy omaan epävarmuuteeni. Oon kateellinen ihmisille, jotka nauttii ajamisesta.

  4. Samaistun! Ja tästä syystä en ajakaan autoa kuin maaseudulla (sielläkin vain tutulla autolla). Kerran olisi pitänyt ajaa poikaystävän autoa, istuin ratin taakse ja aloin itkeä paniikissa, että en pysty tähän. Oon ajanut aikoinaan paljon, sitten muutin ulkomaille ja se jäi vuosiksi. Nykyään en uskalla, etenkään toisen autolla ja tuntemattomassa kaupungissa. Koen, että en myöskään hahmota autoa ja sen kokoa, enkä osaa reagoida nopeasti yms. Nään näistä jopa unia, kuinka esimerkiksi peruutan taskuparkissa kaikki ryttyyn. Ja poikaystävä joka ajaa paljon, ei ennen tuota itkupaniikkikohtausta tajunnut miten paljon pelkään. Ennen olin erittäin hyvä kuski, ja varmasti todellisuudessa olisin vieläkin. Harmittaa, kun tää pelko rajoittaa ajoittain paljonkin.

    • No hei, tiedän tän ongelman täysin. Mun elämää ajaminen – tai siis ajamattomuus rajoittaa esim niin, että jätän yksinkertaisesti menemättä jonnekkin paikkoihin enkä jaksa julkisilla mennä. Todella inhottavaa!

  5. Apua niin voisin samaistua tohon! En oikein tykkää ajaa autolla enkä varsinkaan parkkeerata. Jos on joku tuttu reitti niin ne menee onneksi jees :). Kerran kävi silleen että olin keskustan cittarin parkkihallissa. Kun ajoin parkkiin ei ollu paljon porukkaa,mutta kun piti lähteä -hirvee lössi. No en jotenkin osannu arvioida miten ajaa,lopulta olin tyyliin autotien tukkona ja nousin pois autosta ja sanoin etten nyt oikein osaa ja sitten joku mies auttoi viittomalla minkä verran voin peruuttaa 😀 nolotti ja ahdisti niin paljon!

    • Voin kuvitella tilanteen! Mähän oon joskus oikein HUOLELLA sekoillu Joensuun Sokkarin parkkihallissa.. Okei, mulla oli kortti ollu sillon vain muutaman kk… Mut se tilanne jäi elävästi mieleen!

  6. Voi ei, mulla ei varsinaisesti ole autolla ajamiseen liittyvää pelkoa mutta kyllä justiin noi tilanteet ahdistaa!
    Meillä on paitsi iso, myös ihan äärettömän ”jäykkä” (vai kömpelö, mikä se sana nyt onkaan..) auto, jolla ihan oikeasti jää helposti jumiin kun muut ei ymmärrä että se auto ei vaan taivu ja mahdu vaikka muut autot mahtuu. Niin monesti itelläkin tullut mieleen toi että hyppäis ulos autosta huutamaan että VÄISTYKÄÄ että pääsen pois tieltä..
    Viime viikolla justiin parin epätoivoisen keskustakokemuksen jälkeen päätin että en enää ikinä lähde ainakaan sillä autolla minnekään missä ei ole kunnon hehtaariparkkiksia.

    • Meillä kyllä mies pyörittelee tota rekkaa vaikka mihin koloihin! Mä en voi ymmärtää!! Joskus laitan silmät kiinni kun en vaan pysty ymmärtämään miten se saa auton mahtumaan. Itse tarviin 5m tilaa joka suuntaan 😀 !

  7. Mulla on itsellä ihan päinvastoin. Oon ekana se joka tarjoutuu ajamaan, koska mua ahdistaa yleensä olla pelkääjän paikalla. Varsinkin jos on tuntemattomampi tai arempi kuski, mä voin laskea sormilla ne joiden kyydissä ei ahdista.

    Tällä hetkellä oon välillä kämppiksen kyydissä ja hän on vähän hmmm… unohteleva ajaessa 😀 Hän vaan ajaa ja mä oon kyydissä vilkku, vilkku, vilkku, sieltä tulee auto, se on yks suuntanen, stop, stop, sum pitää väistää. Mulla sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Hän vaan kommentoi et onpas kiva ku vieressä on joku joka neuvoo :DD

    Reitit katson etukäteen. Tosin ne on kirjoitettu paperille tyyliin 1 oikea, ympyrä vasen, 4 vasen jne. Lasken siis risteykset en muuta.

    • Siis mullahan on nykyään myös tämä sama ahdistus… On tiettyjä ihmisiä, joiden kyydissä pelkään olla ja siksi tietoisesti sitä välttelen. He ovat aika ”sporttisia” kuskeja ja mua sellaiset tilanteet pelottaa.En kyllä saattas lähtee sun kämppiksen kyytiin 😀 !

  8. Oon ajanut autolla suht paljon tässä kymmenen vuoden aikana, jona ajokortti on minulla ollut. Pystyn silti niin samaistumaan sun tekstiin! Inhoan parkkeeraamista ja vieraissa paikoissa ajamista, etenkin pimeällä, puhumattakaan tietyöalueista, ne on ihan kamalia! Parkkihallit on ihan nou nou-juttu mulle ja mielellään en kahden auton väliinkään parkkeeraa, jollei ole isoa ruutua tarjolla.

    Yritän silti ajaa rohkeasti ainakin viikoittain, ettei kynnystä ajamiseen tulisi. Mutta jotenkin se auton hahmottaminen etenkin parkkeerauksen yhteydessä on hankalaa!

    Täytyy muuten kertoa, et tein sun reseptillä täytettyjä paprikoita miehelle ruuaksi ja hän kommentoi et ”ehkä parasta ruokaa, mitä oot laittanut”. Jep, ollaan kuitenkin oltu yhdessä 8vuotta ja laitan päivittäin perheelle ruokaa. En tiedä kertooko toi kommentti enemmän mun ruuanlaittotaidoista vai reseptin hyvyydestä 😀 Mut hyviä oli, kiitos ruokavinkistä!

  9. Tuo kuvaamasi tunne on aivan kamala! Itseäni ahistaa kaupungille tai vaikka Prismaan meno yksin. Ihan järkyttävä ahdistus ja hikoilu ja ja ja! Enkä paniikiltani huomaa edes tuttuja, jotka yrittää tervehtiä. ”Nokka pystyssä vaan kävelit ohi, vaikka yritin vilkuttaa”. Siks en kaupungilla tai prismassa yksin käykkään 😄 Lähimarketti vielä menee sentään. Alkoi muuten armeijjan jälkeen tämä. Kait sitä siellä varmaan syrjäytyi jotenkin normaalielämästä! 😂

  10. Niin tuttua. Silloin kun vielä ajoin autoa kävi niin etten uskaltanut kääntyä risteyksessä missä edestä tulevat saavat ajaa samaan aikaan, takana oleva tööttäili ja pui nyrkkiä. Pelkään myös syksy- ja talviaikaan pimeitä teitä koska hirvet, olen niitä monta kertaa nähnyt ja kaamea tunne kun pelkää pelkääjän paikalla koko ajomatkan ajan hirven hyppäävän tielle. Kahvi pahentaa paniikkia, sen olen jo huomannut useamman kerran.

  11. Mä ajoin kortin 1,5 vuotta sitten ja tunnistan itseni tosi hyvin noista kaikista kommenteista ja tästä tekstistä. Haluaisin tietää ajoreitin etukäteen ja parkkipaikat ja kaikki, MUTTA olen silti mennyt paikkoihin tietämättä, miten pysäköidä. Viimeksi kaveri ihmettelikin, että miten sä ”tänne asti jätit auton” (noin kilsan päähän..).

    Jumbon hallissa oon ajanut umpikujaan ja takana lössi autoja, ihanaa. Siinähän sitten kääntelin ja vääntelin sitäkin siljaeurooppaa jota sillä hetkellä ajelin. Mutta mun taktiikka on lähinnä suuttua itselleni ja voimaantua siitä. Että nyt prkl sä tästä kyllä selviät, niin on moni muukin selvinnyt. Ja jokainen onnistuminen aiheuttaa sen, että uskon taas selviäväni jatkossakin. En suostu menemään paniikkiin, vaikka se on tosi lähellä.

  12. Tutulta kuulostaa!
    Itse olen miettinyt johtuuko pelkoni siitä että ajoin kortin vasta vanhoilla päivillä (25v.), jolloin ei enää ollut sitä nuoruuden rohkeutta mikä 18 vuotiaana vielä oli.

    Itselläni oli myös se ongelma, että autokoulun auto oli huippulisävarustettu tapaus ja sen jälkeen kun jouduin ajamaan miehen 15 vuotta vanhalla autolla, niin tuntui etten hallitse sitä ollenkaan. Suurin ongelma oli mäkilähtö (autokoulun autossa oli mäkilähtöavustin(!!), joten olin miehen auton kanssa ihan ihmeissäni ensimmäistä kertaa mäessä kun auto ei lähtenytkään niin kuin autokoulussa). Treenasin mäkilähtöä itku kurkussa useamman kuukauden, kunnes annoin periksi ja olin monta vuotta välissä ajamatta, koska tässä kaupungissa on niin pirusti mäkiä että ilman sellaiseen joutumista on mahdotonta ajaa.
    Vuosi sitten tein comebackin ratin taa kun hankittiin automaattivaihteinen auto ja tunsin taas hallitsevani auton.

    Nyt olen vuoden taas ajanut, mutta edelleen Mietin etukäteen reitit ym. Tosin viime aikoina olen saanut hyvää shokkihoitoa kun olen pojan kanssa joutunut ajamaan keskustaan lääkäriin. Viimeksi tänään ähräsin puolikkaan taskuparkin kanssa hyvän aikaa, kunnes oli pakko vaan jättää auto siihen ja mennä. Nolotti ihan sikana nousta autosta, joka oli, no ei ihan ruudussa 😀 palkitsin itseni kuitenkin suklaalla hyvästä yrityksestä.

    Mies myös aina jaksaa päivitellä kun peruuttaessa vilkuilen olan yli, enkä käytä peilejä, mutta en vaan yksinkertaisesti osaa. Pitää ajatella, että on mulla sentään jotain muita vahvuuksia kuin autolla ajo. Kaikkea ei vaan voi osata.

  13. Erän parkkipaikka on todellakin aivan kamala arki-iltaisin, itsekin pyörinyt siellä ties kuinka kauan etsien parkkipaikkaa. Siksi suosin pyörää nykyään tosin aina ei tämä Helsingin talvisää anna sille mahdollisuutta. Autolla ajaminen moottoritiellä tai yleensäkin yli satasta on mulle kauhu. Pelkään ihan kuollakseni että auto menee ”alta pois” käännän rattia liikaa, ajan ulos tai tulee joku eläin eteen. Liukkaalla kelillä vielä kamalampi, olen käsi kiinni ratissa kynsin hampain. Nuuksiontiellä ajan todella hitaasti jos sinne menen koska kerran ajoin auton ulos ja lunastuskuntoon. Isä suuttui ihan sikana vaikka itselleni ei käynyt mitään, paitsi että olin shokissa. Hyvä auto meni…. Paniikkiin auttaako sua joku rauhottumiskeino? Syvähengitys tms?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 19
Tykkää jutusta