Se päivä oli iloinen…

..vaan nyt se on jo eilinen.

Huh Huh.. Jotenkin lievästi sanottuna omituinen olo, kun kisat on nyt ohi ja urakka takana. Olo on samalla kertaa väsynyt, onnellinen, tyhjä ja tietysti myös hiukan pettynyt. Mutta onneksi todella hiukan. 🙂

On ehkä miljoona asiaa, josta tekisi mieli nyt kirjoittaa ja sama määrä asioita pyörii myös mielessä tällä hetkellä.
Päällimäisenä kisoista voisin sanoa, että kilpaileminen oli ihanaa mutta itse kilpailuista jäi vähän huono maku suuhun – tämä lähinnä järjestelyiden osalta. Ensinnäkin iso halaus kaikille jotka olivat kanustamassa…etenkin teille, jotka ette päässeet edes sisälle vaan jouduitte tihrustamaan menoa pienestä tv-ruudusta! Täytyy myöntää, että kisajännityksen lisäksi takahuoneessa EI halua kuulla, että tukijoukot eivät mahdukkaan saliin!!! Mutta näin tosiaan kävi. Saliin ei mahtunut tarpeeksi ihmisiä, enkä todellakaan ollut ainoa ladies nightin kilpailijoista, joidenka läheiset ja kaverit eivät saaneetkaan enää lippua. Mitään ennakkolippuja ei tietenkään myyty.

Jännitys iski vasta kun päästiin kisapaikalle. Koko kisaa tai muita sarjoja en itse nähnyt (takatiloissakin oli tosin tv-ruutu), joten mitään kisahuumaa siinä ei juuri ehtinyt kehittyä. Harmittaa myös hieman, että paikalla olisi ollut varmaan kymmeniä ihmisiä, joiden kanssa olisi ollut kiva päästä vaihtamaan muutama sana kisan jälkeen.
Nähtyäni muut tytöt tajusin, että taso on jäätävä!! Nyt liikuttiin jossain ihan eri sfääreissä kuin viime vuonna…Moni kilpailija oli tietenkin kilpaillut jo vuosi sitten ja pari jopa amerikassa. Oli kuitenkin hurjan siistiä nousta lavalle, nähdä ihmiset ja kuulla huuto. Ja voin kertoa, että sen verran mulla ainakin liikku päässä, että muistin, ettei hymy hyydy hetkeksikään!!

Koska en päässyt ensimäiseen vertailuun olin lähes varma, ettei finaalipaikkaa tule. Ollakseni täysin rehellinen en omasta mielestänikään sinne kuulunut. Kun katsoo esimerkiksi voittajan, eli Annan fysiikkaa, niin ymmärtää miksi hän on treenannut yli vuoden pelkästään tätä lajia. Oma 17 viikkoa tuntuu siinä rinnalla aikamoiselta räpellykseltä… Jostain on kuitenkin aloitettava, eikä kunto ole todellakaan ainoa asia jota täytyy parantaa jos joskus vielä kilpailen. Vähän niinkun eka kerta; Hyvä kun juuri ja juuri osaat vehkeitä käyttää ja sitten se onkin jo ohi :D!
Noihin kisoihin on kuitenkin turha mennä sillä perisuomalaisella asenteella, että menee miten menee. Jos haluat kilpailla niin miksi et halua voittaa? Ainoa asia, joka jatkon suhteen mietityttää on se, että kuten voitte finalisteista huomata, niin luomutisseillä sinne tuskin on asiaa. Body fitness onkin täysin toinen juttu tissien suhteen, mutta sen suuntainen fysiikka ei sitten taas ehkä niin paljon miellytä itseä.

Haluatte muuten varmaan tietää, mitä herkuttelun kanssa kävi :). Sain syödä juuri ennen lavalle nousemista muutaman palan suklaata, jotta verensokeri ja fiilis nousisi ja se (valitettavasti) riitti tappamaan kaiken makeanhimon, jota olin varastoinut sisälläni 17vkoa! Sen jälkeen menimme Turussa Svarte Rudolf-nimiseen ravintolaan kannustusjoukkojen kanssa syömään ja ruokaa oli juuri sopivasti, niin etten vetänyt itseäni ähkyyn. Yhden lasin join kuoharia. Ei tuo viina muutenkaan niin maistu…
Tällä hetkellä ainoastaan yksi karkkipussi on avattu, muut odottavat edelleen palkintopussissa.
Taisi tuoda suuremman tyydytyksen se pussien valitseminen, kuin itse niiden herkkujen syöminen.

Lopuksi on pakko vielä kerran kiittää huoltajaani Reijaa. En tiedä olisinko päässyt edes lavalle asti ilman häntä.

fityoutoo

2 vastausta artikkeliin “Se päivä oli iloinen…”

  1. Uusiin kisoihin vaan! Kanssakilpailijoilla takanaan pitkä treenitausta ja huippuvalmennustiimit. Ensi kertaa tiukempi dieetti alle, nyt kunto oli hieman nesteinen. Etenkin lantionseutu näytti löysältä. Mutta kehityskelpoinen paketti. 🙂 Tsemppiä jatkoon.

  2. Kyllä puhut täyttä asiaa..siis kunnon osalta – kehityskelpoisuudesta en tiedä :). Mulla nimenomaan toi lantio todellinen ongelma-alue ja perseeseen pitää saada kokoa. Mitä tuleviin kisoihin tulee, niin saa nähdä…Minulla ja valmentajallani oli aikaa 17-viikkoa, joka oli liian lyhyt aika – tämä ihan oma moka, koska en uskaltanut tehdä päätöstä osallistumisesta aikaisemmin. Lähtökunto ei ollut kuitenkaan mikään ”helppo” dieettiä ajatellen. Ja oon kuitenkin tyytyväinen, että osallistuin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta