Teen parhaani ja aina en jaksa sitäkään.

Luin viime viikolla Hesarista jutun, josta en pääse mielessäni millään eroon. Tekstissä oli haastateltu psykoterapeutti Maaret Kalliota otsikolla ”Opi sietämään itseäsi”.2404_2 (1 of 1)

”Riittämättömyyden tunne syntyy usein siitä, että omien odotusten ja todellisuuden välillä ammottaa liian iso kuilu.”

Postaus iski itseeni kuin metrinen leka! Tuntuu käsittämättömältä, että joku yht äkkiä pukee sanoiksi sen, mitä JUURI nyt elämässäni tunnen. Mä nimittäin huomaan tasapainoilevani jatkuvasti omien odotusteni ja ”sopivasti rennon ja stressittömän elämän” välillä, jossa osaisi mennä tunteella ja tehdä spontaanisti asioita (siis niin spontaniisti, kun pikkulapsiarjessa ylipäätään pystyy). Haluaisin olla energinen, jaksava, sporttinen, timmi ja esimerkillinen äiti, mutta välillä musta tuntuu, että pystyäkseni siihen mun pitäisi olla vähintään Herttuatar Catherine!
Uskokaa tai älkää, niin aloitan edelleen lähes joka viikko rytinällä jonkun uuden ryhtiliikkeen; Milloin se liittyy siihen että ruokavalioni olisi terveellisempi ja milloin siihen, että saisin pysyttyä asettamissani treenitavoitteissa (monipuolista, riittävästi, lihaskuntoa, aerobista treeniä, kehonhuoltoa jne). Eli mulla ne liittyy tämän oman blogini aiheeseen – terveelliseen elämään ja sen toteuttamiseen arjessa.
Ehkä se terveellisen elämäntyylin pointti vaan katoaa ainakin osin siinä vaiheessa, kun koko ajan pitäisi pystyä parempiin suorituksiin ja kovempaan itsekuriin.

Olen ihan oikeasti opetellut sietämään tätä vajavaisuuden tunnetta tai lähinnä sitä, että kaikissa suunnitelmissa ei voi aina onnistua ja ymmärtänyt miten liika stressi vaan lopulta vaikuttaa negatiivisesti jaksamiseeni. Täytyisi siis tiedostaa, mikä on liikaa pingottamista! Suunnitelmia voi aina tehdä ja tavoitteita ottaa, mutta niiden toteuttamiseen täytyy olla oikea hetki elämässä. Ei oo aina helppoa henkisesti kestää sitä, kun asiat eivät menekään niin kuin oli kovasti suunnitellut. Nykyään mua jopa ärsyttää se, että niin monella osa-alueella pitäisi saada kiitettävä arvosana ja sitä ei vaadi kukaan muu kuin mä itse! Nyt kun mä istun tässä koneella ja ajattelen, että aamulla laitan 05.30 kellon soimaan ja menen salille, niin se tuntuu ihan mahdolliselta. ”Kyllähän tohon täytyy pystyä”.

Mulla on myös huono tapa analysoida liikaa asioita. Tässä eräs hyvä esimerkki siitä:
Viime viikolla kävin eräässä pienessä operaatiossa, jonka jälkeen olo oli kuitenkin heikko ja voimaton, koska olin jännittänyt niin paljon. Ajattelin, että piristän itseäni pitkästä aikaa Arnoldsin donitsilla, koska ne ovat mun suurinta herkkua! Kun kävelin kotiin se donitsi kyydissä aloin sitten analysoimaan, että tekiköhän mun oikeasti mieli makeaa vai koitanko mä vain lohduttaa itseäni tällä donitsilla? Ja että miksi en voinut sen donitsin sijaan syödä ihan kunnon ruokaa, koska nyt tulee vain tyhjiä kaloreita? Sen jälkeen mua alkoi ärsyttämään se, että mietin tällaisia ajatuksia ja analysoin yhtä hiton donitsia!!

2404_3 (1 of 1)
Joka ikinen kerta kun luen jonkun toisenkin perheenäidin kamppailevan riittämättömyyden tunteen kanssa huokaisen helpotuksesta. Huh, luoja, onneksi on muitakin! Onneksi on muitakin, joiden suunnitelmat menee läskiksi välillä. Ehkäpä joku toinenkin äiti jätti tänään treenin välistä ja jäi sohvalle katsomaan Temptation Islandia, olematta silti mikään laiska luuseri. Mulle terveellinen elämäntapa on todellakin tapa elää, mutta senkin suhteen saatan asettaa itselleni vähän liian kovia tavoitteita. Onneksi olen alkanut ymmärtämään, että tuskinpa elämäni olisi yhtään sen onnellisempaa, vaikka saisinkin kaikki mun treeniaikataulut ja ruokavaliot täydellisesti maaliin. Arki rullaa kuitenkin samalla tavalla, eli kurahanskat on etsittävä ja vessa pestävä oli sikspäkki timmissä tai ei 🙂 .

”Mieti, oletko sitoutunut nykytilanteeseen vai kaipaatko ihan oikeasti jotain muuta. Onko se jokin muu niin tavoittelemisen arvoista, että ryhdyt muuttamaan asioita, vai voitko sittenkin sietää tätä hieman epämiellyttävää tunnetta, joka vertailusta tulee.”

Ei, en ole todellakaan sitoutunut lähtemään huomen aamulla 05.30 aamutreeneihin, koska en nauttisi siitä oikeasti, toisin kuin nukkumisesta. Ja bikinidieettikään ei etene ihan suunnitellusti. Koitan opetella olemaan vertaamatta itseäni muihin ja teen asioita arjen rutiineiden, perheen aikataulujen ja oman jaksamisen mukaan.
Onko teillä samanlaisia tuntemuksia tai liikoja vaatimuksia itseänne kohtaan?

fityoutoo

16 vastausta artikkeliin “Teen parhaani ja aina en jaksa sitäkään.”

  1. Ai onko? Kysy vaan kuinka monta kertaa päivässä!😄 Itellä ne liittyy pitkälti treenaamiseen, syömiseen ja ulkonäköön. Yritän olla enemmän kuin olen, aina löytyy jotakin korjattavaa ja tuntuu ettei ikinä pääse tavoitteeseensa. Teen tällä hetkellä juuri näiden teemojen ympärillä ajatustyötä ja yritän ettiä sitä itelle sopivaa tapaa ilman että se on liian löysä mut ei liian vaativakaan. Oma mieli haluis että asiat on aina hallinnassa ja tietyllä tavalla, vaikka eniten esim. Liikkumisessa nautin vaihtelusta. Kokeilussa pn tällä hetkellä leikillisempi ja vaihteleva tapa liikkua, katsotaan miten käy😊 Ainaski tuntuis et vatsa toimii paremmin ja rauhallisemmin ( oon herkkävatsainen) elikkäs stressitasot ois ainaki vähän matalammalla.

    • Hehe, mun mies sanoi luettuaan tän postauksen, että hei sä kuulostat pikkuisen neurootikolta! Mä sanoin, että ei, mä kuulostan perus naiselta 🙂 . Eli varmaan aina normaali naisen elämää tämä liian suurien tavoitteiden asettaminen ja kontrollifriikkeys.

  2. On! 🙂 Niin samoja juttuja kelannut tässä viime aikoina ja luin myös tuon Maarit Kallion tekstin..Mullakin liittyy nämä pohdinnat treeniin ja ruokavalioon sekä muutaman jäljellä olevan raskauskilon pudottamiseen. Tällä hetkellä ei tunnu olevan energiaa saada niitä pois, kun herkkuja tekee mieli huomattavasti enemmän eikä itsekuri tunnu olevan kotona tällä hetkellä! Ja sitten ärsyttää, kun haluaisi syödä terveellisesti ja saada kropan taas hyvänoloiseksi..huoh! Mutta mietin tuossa ihan samaa, että kaikille tavoitteille on aikansa ja paikkansa. Ehkä nyt pitää vaan hyväksyä se, ettei tällä hetkellä painonpudotus ole se ykkösjuttu vaan ehkä ennemmin keskityn painonhallintaan ja yleiseen hyvinvointiin, koska yösyötöt vie osin voimia jne. Kun osaisi vaan olla aina armollinen itselleen! 🙂 Mutta joo, et ole yksin näiden pohdintojen kanssa!

    • Juuri näin, eli kaikelle aikansa ja paikkansa. Näin tosin osaa ajatella varmaa vasta sitten, kun lapset on isoja. Liittyy varmaan ihmisen psyykkeeseen haikailla aina sellaisen perään, joka ei sillä hetkellä ole välttämättä mahdollista. Mutta ketä kiinnostaa enää 55-vuotiaana saada olkapäitä pumppiin??? 😀 No joo, vitsi vitsinä.

  3. Kaikkea ei voi saada. Jos koettaisit olla vaikka energinen timmi äiti, se tekisi ehkä sinut, puolisosi ja lapsesi onnelliseksi. Sen saavuttaminen vaatii uhrauksia, aikaa ja vaivaa, ehkä blogin lopettamista ja hiilareiden karsimista ja onnellisia ajatuksia mikäli se tässä maailmassa on mahdollista.

    • No hei kiitos että kerroit! Sait siis tästä postauksesta sen käsityksen, että mun lapset ja puoliso on onnettomia??? 😀 Ja siksi toisekseen, en tiedä miten timmeys on liitettävissä lasten tai parisuhteen onnellisuuteen….

  4. No ainakin minua, olen yli 5-kymppinen salilla kävijä. Ei kannata yleistää elämäntilanteen eikä myöskään iän perusteella. Sitä paitsi, mitä väliä sillä on mitä muut ajattelevat sinusta ?

    • No eihän sillä pitäisikään olla, mutta varsinkin julkisena bloggaajana ajatusta on hyvin vaikea estää.
      Ja kyllä itsekin aijon urheilla hautaan saakka, jos terveys antaa myöden. Ei ollut tarkoitus olla ikärasistinen.

    • Mulla oli joskus aina se aloituksen aihe laihdutuskuuri. Onneksi sitten löytyi se kultainen keskitie lopulta painonhallintaan. Nykyään innostun aika monesta asiasta ja joskus vähän liikaakin 🙂 .

  5. Mullakin liittyy tällä hetkellä eniten asiaan tämä treenaaminen ja syöminen. Ja joo, en ole minkään lajin kilpaurheilija enkä ole koskaan ollutkaan, mutta tosiaan olen alkanut lukea fitness blogeja ja vertaan itseäni niiden kirjoittajien kisalavakuviin..tajusin vasta toissa päivänä että eihän ne näytäkään koko ajan siltä kuin ne bikinit päällä siellä kisoissa. En vain ollut tajunnut sitä koska ei ole näistä ihme fysiikkalajeista mitään tietämystä. Mutta, kilpailen kyllä päässäni ihan vain itseni kanssa ja juuri tällä hetkellä myös erään tutun joka myös laihduttaa. Että joo, ihan vierasta tuollainen vertailu kyllä meitsille. Tosin minulla on kyllä ihan syytäkin laihduttaa ja tarkkailla syömisiä ja harrastaa liikuntaa, mutta pitäisi kyllä myös osata arvostaa ihan vaan sitä että pystyy ylipäätään liikkumaan. Usein siis vertaan itseäni myös niihin joilla menee paljon huonommin kuin minulla, kun kerran en sitä vertaamista voi lopettaa, niin miksi tosiaan verrata itseään vain niihin eri osa-alueiden huippuihin..toki on ihmisiä joilla on kaksi tohtorintutkintoa, viisi lasta, fitness- kroppa ja miljoona euroa pankissa mutta on nekin joskus rollaattoria työntäviä vanhuksia joiden perhe ja kaverit on kuolleet ja elimet vetää viimeisiään- kellään ei siis mene täydellisen hyvin koko elämää…

  6. Osuit niin yhteen mun ajatusten kanssa! Kirjoitin tästä itseasiassa postauksen, kun tulin itku kurkussa kotiin eräs päivä. Kamppailen päivittäin ajatuksen kanssa, että mikään ei riitä. En koskaan tee mitään, ainakaan omasta mielestä, tarpeeksi hyvin. Riittämättömyyden tunne on läsnä jatkuvasti; en ole viikannut pyykkejä tarpeeksi hyvin, koti ei ole tarpeeksi siisti yms.. Itselläni ei ole vielä lapsia, ja siitäkin koen riittämättömyyden tunnetta, kun en ole vieläkään tullut raskaaksi yms..Töissä tämä tunne on pahin mahdollinen. Mikään minkä teen, ei ole tarpeeksi hyvin.
    Ymmärsin sen vasta äsken, että se taitaa olla minä itse, joka ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään mitä teen. Eikä ne muut olekaan sitä mieltä.

    Anteeksi, tuli sekava kommentti. On vaan hieno huomata, ettei sitä olekaan yksin omien ajatustensa kanssa! Lämmin kiitos siis postauksestasi!

  7. Hei.Olen itsekin aikaisemmin pohtinut samoja juttuja.Olen kolmen pienen lapsen äiti, nuorin lapsi nyt 1.5v. Nuorimmaisen synnyttyä aloin käymään salilla ja jumpissa pikimmiten, kuten aiemminkin, mutta lähes aina lähtö oli tosi vaikeaa, ei innostanut sitten yhtään. Eikä se tuonut yhtä paljon iloa kuin aiemmin oli tuonut. Tätä kesti useamman kuukauden ja viimein annoin periksi; en nyt nauti tästä, en palaudu oikein, koko ajan kropassa tukkoinen ja väsynyt olo. Sen sijaan nautin kotona olosta perheen parissa ja ystäviä tapaillen, ulkoillen, lasten kanssa liikkuen ..nyt liikun vain silloin kun oikeasti jaksan ja haluan, monipuolisesti, enkä koe mitään pakkoa liikkua.Noh…lihaksia ja muotoja on lähtenyt, mutta olen tyytyväinen ja onnellinen silti. Olen ylpeä kun uskalsin kuunnella itseäni. Kuuntele sinäkin. Blogisi on huippu!

  8. Huh osui juuri täydelliseen saumaan tää postaus! Unelmaminä pitäisi arvosanat vähintään samalla tasolla kuin nyt (eli 8 on vielä sallittu), treenaisi vähintään 4x viikkoon,viettäisi enemmän aikaa poikaystävän kanssa unohtamatta tietenkään kavereita, järjestäisi viikonloppu brunsseja, kouluttaisi koirat paremmin, vieroittaisi itsensä kahvista ja olisi bikinikunnossa kesällä. Ja tietenkin olisi se hauska, energinen ja spontaani kaveri, jolle jätskilootan vetäminen kerralla ei oo mikään ongelma! HMM. Miksköhän ei kaikkeen pysty.. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta