”Tosta et saa enää yhtään lihoa”.

Muistan täydellisesti sen tilanteen; Kesäinen Joensuu, Niskakadun parkkipaikka, mulla jalassa farkkushortsit. Kävelen äitini edellä. Olen lukioikäinen.
Eihän äiti ole ilkeä, päinvastoin. Kommentti on tarkoitettu ”äidilliseksi ohjeeksi”. Hän haluaa aina vain hyvää meille lapsille, mutta puhuu aina vähän liiankin suoraan, etenkin kun asia koskee ulkonäköä. Meillä ei nimittäin kierrelty eikä kaarreltu. Ei silloin 90-luvulla ollut lapsipsykologin haastatteluja lehdessä, kuinka nuorta tulisi ohjeistaa painonhallinnassa. Sanottiin ”oot lihonu”. ”Toi vaate lihottaa.”
Oli tietysti ihan ok ollakin huolissaan, koska olin lukion viimeisellä luokalla ja painoin lähes 80-kiloa. Olin töissä hampurilaisravintolassa ja usein en syönyt muuta kuin töissä. Lempiherkkuni oli paahtipaistipatonki tuplamajolla ja hampurilainen, johon tuli jättimäinen pihvi ja kurkkua. Ja irtokarkit!IMG_1678

Vaikka tämä tapahtuma ja kommentti painooni liittyen syöpyi mun mieleeni ikuisesti, niin en mä nyt siitä tunne onneksi traumatisoituneeni. Vaikka meillä sanottiin asiat kaunistelematta, niin itsetuntoni kehittyi vahvaksi – luojan kiitos. Jotkut vanhemmat kun ovat todella suorapuheisia ja meidän kaveripiirissä asiaa ihmetellään yhä edelleen. Siis vielä näin aikuisenakin saa kuulla aika suoraan tyyliin ohjeita siitä, miltä kuuluisi näyttää, miten lapsensa kuuluisi kasvattaa ja millainen mies löytää (tosin itse vähemmän enää nykyään). Olen kuitenkin miettinyt, että kuka tietää, ehkä herkemmällä tyypillä tällainen ”heitto” olisi voinut laukaista vaikka syömishäiriön…? Söinhän minäkin salaa karkkia vanhemmiltani ja piilottelin aivan jättimäisiä irtokarkkipusseja sängyn alla. Söinkin sitä sitten siihen pisteeseen, että olo oli aivan kammottava! Ehkä kyseessä oli ainakin lievä ahmimishäiriö? Ei silloin puhuttu koulussa hallitsemattomasta ahmimisesta, ei ortoreksiasta tai tunnesyömisestä. Kun ei ollut nettiä niin ei sitä informaatiotakaan tulvinut joka tuutista. Onneksi ei ollut niin hirveät paineet myöskään näyttää täydelliseltä (tai sitten en vaan muista sellaista).

Vuonna 2000.. ja jotain... Sipsi ja siideri maistui!

Nykyään sitä äitinä ollessa pohtii pakostikin, että toivottavasti en vain itse sano vahingossa jotain sellaista, jonka lapseni muistaa vielä 30-vuoden päästä? Tai no, varmasti sanon, mutta toivottavasti se ei samalla tavalla loukkaa ja jää kummittelemaan hänen mieleensä. Vai onkohan tytöt lapsina herkempiä näille kommenteille…?
Täydellinen vanhempi on tietysti ihan mahdoton olla. Siis sellainen, joka ei koskaan huutaisi, ei sanoisi mitään ikävää lapsesta tai itsestään (lapsen kuullen), ei kiroilisi, eikä koskaan sanoisi mitään negatiivista toisista ihmisistä. Lapseni luultavasti muistavat 30-vuoden päästä vain äidin, joka oli aina hyvällä tuulella, joka valoi heihin tervettä itseluottamusta ja aina tuoksui tuore pulla :D. Ihan realistista?
No, koitan ainakin olla tekemättä lapseni ulkonäöstä mitään ajattelemattomia kommentteja, liittyi ne sitten mihin vain; Painoon, pukeutumiseen tai muuhun. Mieluummin keskityn siihen, miksi liikkuminen on tärkeää ja miksi esimerkiksi voimaa, koordinaatiota ja tasapainoa on tärkeä kehittää. En osaa yhtään sanoa, kuinka käsittelisin tulevaisuudessa oman lapsen ylipainoa, jos tällainen tilanne tulisi eteen. Ehkäpä asiaa pohtii sitten enemmän, jos se on jossain vaiheessa itselle ajankohtainen. Tottakai toivon, että meidän poikien kohdalla tähän ei ole tarvetta, mutta ihan kaikkeen ei voi vanhempanakaan vaikuttaa itse (todella moneen asiaan toki voi, eikä vähimpänä lapsen ruokavalio, liikuntatottumukset, ruutuaika ja passiivisuus, herkuttelu ym). Kovasti koittaisi vain antaa hyvää esimerkkiä ja pitää jonkun ”sordinon” suussaan, kuten pankkineiti tapaa sanoa.

Varmasti se poikalapsikin kokee loukkaavana jos mutsi uimarannalla huutelee ihan vitsillä, että ”hei pulkannaru tules tänne”.

Onko teidän muistiin jäänyt lauseita lapsuudesta, jotka olisi ehkä voinut jättää sanomatta liittyen ulkonäköönne, kokoonne tms? 

 

fityoutoo

31 vastausta artikkeliin “”Tosta et saa enää yhtään lihoa”.”

  1. Ite oon aina ollut hoikka ja sitä on kyllä suvussa päivitelty, erityisesti kummitätini on olemustani suvun juhlissa muistanut kommentoida. Vaikka sinällään on kiva kuullakkin olevansa hoikka, on se silti tuntunut vaivaannuttavalta. Yllättävän paljon ihmiset kommentoivat toistensa ulkonäköä. Työn myötä olen kiinnittänyt asiaan enemmän huomiota ( teen töitä syömishäiriötä sairastavien parissa). oikein särähtää korviin nykyään kommentit erityisesti lasten, mutta myös aikuisten ulkomuotoon liittyen, aivan kuin kehot olisivat yleistä riistaa. Hyvä, että asiasta puhutaan, kukanenkin voi omalla kohdalla kiinnittää puheisiinsa huomiota, joskus kun kohde saattaa olla herkempää sorttia.

    • Muistan, että usein myös kommentoitiin sitä, kuinka näytän pojalta. Ja kyseltiin ”oletko poika vai tyttö”. Eihän se toki vanhempieni vika ollut, mutta oli todella vaivaannuttavaa olla silla tavalla huomion keskipiste 🙁 !

  2. Minkälainen suhde sulla on äitisi kanssa nykyään? Sain itsekin teini-ikäisenä kuunnella samanlaisia kommentteja ja koen että olen kehittänyt terveen itsetunnon vasta aikuisena kun opin jättämään äitini kommentit omaan arvoonsa. Suosikkini oli ehkä se kun olin ollut vuoden vaihto-oppilaana ja kun tulin takaisin äidin sanoi ensimmäiseksi että en ole ainakaan laihtumaan päässyt. Mulla on sellainen käsitys että osittain tämä oli äitini huonon itsetunnon pönkittämistä ja masentuneen ihmisen kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan, mitään oikeaa huolta painostani äidillä ei ole voinut olla kun paino on vaihdellut lievästi alipainoisesta normaalipainon alarajoilla olevaksi. Olen yrittänyt antaa anteeksi ja olen antanutkin, mutta ei mulla ole samanlaista kunnioitusta äitiäni kohtaan kun monilla muilla tuntuu vanhempiaan kohtaan olevan.

    • Meillä on kyllä hyvin läheinen suhde. Kuten sanoin, niin hän on todella suora sanoissaan, eikä kaikkea kannata ottaa niin vakavasti. Toki välillä pitää nieleskellä. Mutta helpoimmalla pääsee, kun se ala analysoimaan kaikkea.
      Meidän perheessä on laihdutettu aina.

    • Varmaan olisi helpompi jos itsekin osaisin sanoa äidilleni että oletpas lihonut tms., mutta jotenkin en vaan osaa. Mun mielestä toisen paino ei vaan ole sellainen asia jota tarvitsee kommentoida, en sitten tiedä mistä oon tän käsitykseni saanut kun ei se ainakaan ole kotoa opittu :D.

    • Aivan samaa mieltä. Ei ole mun mielestä mitenkään hyvä tapa hoitaa omaa äiti-tytär-suhdettaan analysoimalla toisen painonnousuja….

  3. Tottakai tuommoinen kommentti voi jäädä kummittelemaan mieleen loppuiäksi ja laukaista vaikka minkälaisia ongelmia. Se, että tapahtuuko näin vai ei on varmaankin siitä luonteesta/temperamentista/joistain muista asioista kiinni, juuri niinkuin sanoit. Jos lapsi/nuori ymmärtää olevansa lihava, kokee sen raskaaksi ja häpeää itseään jo valmiiksi, niin ihan varmasti joku pienikin ”läski” heikko voi olla oikein hyvä piste i:n päälle. Ihmiset on erilaisia eikä siten voi varmaankaan tietää että miten jotkut asiat vaikuttavat loppupeleissä, mutta ei läskittely varmaankaan lähtökohtaisesti mitään hyvää tee. Mua ei varsinaisestikaan haukuttu perheen tai läheisten puolesta, mutta ravintoneuvojalla käyttö ja kehut pienistä laihtumisista kyllä tekivät selväksi että minkälainen pitäisi olla. Vaikka oikeasti karummat kommentit tulivat vasta myöhemmin kodin ulkopuolella, niin sanoisin silti että oman ylipainoisuuden tiedostaminen lähti ihan kotoa. Olen ollut normaalipainoinen ja terve jo pitkään, mutta vasta viimevuosina olen voinut sanoa olevani ok itseni kanssa. Ja nyt olen 23v.

    Ei kukaan äiti voi olla täydellinen, olet aivan oikeassa. Mielestäni voi kuitenkin hyvin vaikuttaa siihen, miten asiat ilmaisee ja mitä pitää muutenkin tärkeänä, niinkuin itsekin sanoit. Sen sijaan että kehuu ulkoisia seikkoja, niin voi aivan hyvin keskittyä taitoihin, fiksuuteen ja muihin ominaisuuksiin ja korostaa aktiivisuuden ja hyvän ruoan hyviä puolia nimenomaan terveyden kautta. Ja paljon merkitsee myös se, miten vanhemmat itse suhtautuvat itseensä ja mitä/miten he puhuvat muista. Jos koko ajan valittelee omia kilojaan ja pohtii, onko naapurin Martta taas lihonut niin suhteellisen ulkonäkökeskeisen kasvuympäristön sitä kyllä lapselleen luo.

    • Just tuo muiden kilojen analysointi on myös usein vanhemmilla ihmisillä ”verissä”. Aivan kuin muunkin ulkonäön ruotiminen. Sen kuunteleminen on hieman välillä ahdistavaa, kun ei yleensä edes tunne eikä tiedä kenestä on puhe.

  4. Ei liity ulkonäköön, mutta kerronpa esimerkin kuitenkin. Meillä on aina kannustettu sinnikkyyteen kotona, ja oon ollut nuoresta asti tosi päättäväinen. Mieleen viimeiseksi 10 vuodeksi jäänyt kommentti ei siis ole tullut vanhemmilta, vaan eräältä puolitutulta, joka ei varmasti itse muista kommenttiaan. Olin golfkilpailussa ja satoi vettä aivan kaatamalla. Tarkoituksena oli pelata täydet 18 reikää, mitä en vielä 9-10 -vuotiaana ollut kovin monesti tehnyt, sillä se on aikamoinen rutistus. Kilpailun johtaja (n. 25v mies) ajoi golfautolla viereen ja sanoi, että ”Ei, te ette voi lopettaa yhdeksän reiän jälkeen, kuten pyysit.” Ihmettelin, että mitenniin muka pyysin. Hän oli saanut tuntemattomasta numerosta tekstiviestin, että voitaisiinko kilpailu kelin takia lyhentää puolikkaaksi. Katsoin numeroa ja totesin sen olevan jonkun ihan muun. Vastaukseksi sain ”Aijaa, mä aattelin että se olit varmasti sinä. SÄ KUN OOT TOLLANEN LUOVUTTAJA.” Mun loppukierros meni todella huonosti, kun tuo jäi pyörimään mieleeni ja se on vaikuttanut muhun vieläkin, sillä saatan vetää itseni ihan burnoutin partaalle ylisuorittajana ja olla todellinen perfektionisti, koska kuulen jossain takaraivossa nuo sanat. Asiaa ja noita sanoja olen käsitellyt ihan psykologin vastaanotollakin. Tuolla ihmisellä on itsellään nykyään kaksi lasta, ja en voi kun sääliä jos hänen lapsensa joutuvat kuuntelemaan tuollaista. Kuulostaa pieneltä lausahdukselta, mutta on jäänyt kymmeneksi vuodeksi kummittelemaan takaraivoon. Se oli pienelle tytölle todella hirveä lausahdus kuulla, eikä edes ollut totta…

    • Ihan kauheeta 🙁 ! Aivan törkeä kommentti tuolta kundilta ja toivottavasti havahtui edes jälkeenpäin miettimään mitä möläytti!!! No, luultavasti ei, koska hän vaan saattaa olla myös sellaista ihmistyyppiä, jolta se rajoitin puuttuu äänihuulien edestä.
      Oon kyllä todella pahoillani, että oot joutunut kuulemaan tuollaista!

  5. Kyllä on mieleen jäänyt kun kaverin äiti tokaisi ”onpas joku lihonnut” ja räkäisesti nauroi päälle.. neljännellä luokalla silloin olin, enkä kyseiselle kaverille sen jälkeen hetkeen mennyt…

    • No ymmärrän! Miten joku aikuinen voi olla noin tunteeton??? Tuskinpa on kaverillasikaan kovin auvoista lapsuus ollut 🙁 .

  6. Koulukiusattu kun olin; olimme retkellä kävelin kiusaajieni edessä ja he puhuivat kaikenlaista törkeää minusta ja huutelivat. ”hitto kun se on ruma” 14vuotiaana tuo kolahti aika pahasti itsetuntooni vaikuttaen. Kehonmuotoa ja koostumusta(lihava, laiha, pitkä, lyhyt ym) ei saisi mielestäni kommentoida mitenkään.

    • Mullakin on ikäviä kiusaamiskokemuksia ala- ja yläasteelta vaikka ne eivät liittyneet mun ulkonäköön mitenkään . Oon joskus miettinyt, että millaisiakohan tyyppejä niistä huutelijoista on kasvanut…? Ovatko aikuistuneet ja tajunneet olleensa kiusaajia?

  7. Tyttölasten herkkyydestä kommenteille; se herkkyys on rakenteellista. Naisekho on nykyisessä kulttuurissa katseen kohteena aivan eri tavalla, kuin mieskeho, ja aika nuorena tytöt tämän ymmärtävät alitajuisesti. Pienten tyttöjen sievyyttä kommentoidaan aivan eri tavalla ja paljon enemmän, kuin poikien. Anoreksia on myös paljon yleisempi tytöillä, ja se, kuinka paljon enemmän näemme mainoksissa ja viihteessä vähäpukeisia naisia, kuin miehiä. Tämä on kulttuurin ilmiö.

    Valitettavasti myös miesten ulkonäkö on muuttumassa yhä tärkeämmäksi, vaikka soisin mieluummin kehityksen menevän sellaiseen suuntaan, että ihmisiä ei arvosteltaisi pinnallisista asioista, joille he eivät välttämättä voi mitään.

    • Olen kans pohtinut, että sit kun meidän kundit on aikuisia, niin millaiset ulkonäköpaineet heillä mahtaa olla? Luin ihan vasta jutun jossa kerrottiin, että myös poikien anorexia on kasvussa ja epäilen myös itse tavanneeni pari herraa, joilla ortorexia oli diagnoosia vain vailla.

  8. Mä muistan kyllä ikuisesti, kun pyysin mutsilta rahaa uusiin housuihin ja hän täräytti, että mitä jos laihduttaisit pari kiloa niin ei läskit reidet hankais housuja aina ihan heti hajalle. En muista tarkalleen, miten juuri silloin reagoin (no eihän se hyvältä tuntunut), mutta tuosta parin vuoden jälkeen sain aivan hullun ahdistuksen koostani ja paastosin itseni monta kiloa laihemmaksi. Mutsi ei kiinnittänyt mitään huomiota mutta sitten alkoi faijan kommentit, että oot niin laiha, sulle ei sovi mitkään vaatteet… Eli mikään ei kuitenkaan kelvannut. Onneksi en tuosta mitään syömishäiriötä tai muuta psyykkistä ongelmaa saanut kehitettyä vaan juuri täysikäistyneen uhmalla päätin muuttaa pois ja antaa vanhempien pitää tunkkinsa. Onneksi parissa vuodessa tilanne vähän hellitti kun sai asua omillaan ja pahimmat teinikiihkot laantuivat ja vanhemmatkin varmaan tajusivat, että lapsi tekee omalla elämällään mitä lystää eikä siihen voi enää vaikuttaa. Nykyään on siis hyvät välit ja tollaset törkeät kommentit on jääneet kokonaan pois.

    • Äh, jotenkin pystyn ymmärtään sua täysin. Painosta puhuttiin, niinkuin se ei oikeesti olis mikään iso juttu ja siitä pystyi heittelemään suuntaan tai toiseen. Turhauttaa. Aikuiset ihmiset.

  9. Mua sanoi yksi poika ala-asteella kerran pieneksi pyöreäksi muodoksi (näkkileipämainoksesta) ja minusta se oli oikeastaan aika söpösti sanottu, vaikka teeskentelin suuttuneeni siitä. 😀 Yhä edelleenkin se on minusta söpösti sanottu. Pyöreähän minä olin ja ala-asteella ei onneksi sillä ollut vielä mitään väliä. 🙂

    Se loukkasi, kun terkkari tuli kerran hakemaan minut ja yhden toisen luokan tytön kesken tunnin punnitukseen!

  10. Oi kyllä. Muistan edelleen jokaikisen äitini laukoman ikävän kommentin.

    En ollut teini-ikäisenä koskaan edes lihava. Pyöristyin tosin rintavaksi ja lanteikkaaksi silloin, kun monet ikätovereistani olivat vielä poikamaisen laihoja, ja olin muutenkin leveäkasvoisena ja harteikkaana nuorena ihannetyttöä kookkaampi. Olin kuitenkin aina ihan normaalipainoinen ja terve, joten painoindeksirikokseni olivat korkeintaan esteettisiä.

    Tikkuvartaloinen äitini oli kuitenkin aina kauhistuneen huolissaan painostani, ja siksi heti murrosiän kynnyksellä sain kuulla näyttäväni esimerkiksi lihapullalta makkarankuoressa. Taisin olla vasta kaksitoistavuotias, kun äitini tuli puhuttelemaan minua eräänä iltana ja käski ääni vapisten minua tekemään jotain ”järkyttävälle” lihavuudelleni. Tilanne muistutti amerikkalaisten televisiosarjojen riippuvaisuusinterventioita. En ollut silti tuolloinkaan ylipainoinen. Kaksitoistavuotias minäni näyttää valokuvissa pyöreäposkiselta mutta normaalipainoiselta penskalta, jonka kroppaan alkava puberteetti on jo tuonut muutamia paikkojaan hakevia lisäkiloja.

    Hälyttävää kuvissa on ainoastaan kasvoiltani paistava ahdistus.

    Minun itsetuntoni ei kestänyt vartalooni kohdistuvaa jatkuvaa arvostelua, ja kolmetoistavuotiaana minulle kehittyikin sekamuotoinen syömishäiriö. Ei se pelkästään äitini syytä ollut, mutta äitini sanomisilla oli eniten painoarvoa. Sain kuullaa ulkonäkööni liittyviä tölväisyjä myös tädeiltäni ja tietysti ikätovereiltani. Aikuisten kommentit sattuivat pahiten. Yläasteen räkänokille saattoi vielä sanoa jotain vastaan, mutta lapsena aikuisen auktoriteettia oli vaikea kyseenalaistaa. Tätini saattoivat päivitellä kovaan ääneen esimerkiksi takamukseni kokoa, vaikka seisoin aivan kuuloetäisyydellä, enkä osannut vastata siihen mitenkään. Tunsin olevani kuin jokin eloton ja tunteeton maanmerkki, josta kuka tahansa sai ilmoittaa estoitta rumimmankin mielipiteensä. Ruumini ei tuntunut kuuluvan minulle.

    Moni jakaa tämän kokemuksen, eikä se aina liity pyöreyteen. Joku on saanut kuulla teininä jatkuvasti kommentteja laihuudestaan, toinen taas pituudestaan. En ymmärrä, miten aikuiset kehtaavat ruotia kasvavien lasten kehoja. Ei aikuistenkaan kesken ole sopivaa möläyttää mitä tahansa toisen ulkonäöstä. Miksi siis muuttuvaan ruumiiseensa totuttautuvan teinin keho on vapaata riistaa? Aitoon sairaalloiseen lihavuuteen tai laihuuteen täytyy tietysti puuttua, mutta senkin voi tehdä hienovaraisesti ja kunnioittavasti. Teini-ikä on monille herkkää aikaa. Silloin muodostunut käsitys omasta kehosta saattaa seurata pitkälle aikuisuuteen.

    • Siis sun kommentti meni jotenkin aivan luihin ja ytimiin. Mulla meni oikein kylmät väreet kun luin sitä.
      Ja tuo juuri, että vanhemman auktoriteetti tekee tilanteesta entistä hämmentävämmän ja ahdistavamman potenssiin sata.

      Ei tuollaista käytöstä voi hyväksyä aikuiselta missään tilanteessa, eikä sitä voi laittaa tyhmyyden, suorapuheisuuden, luonteen eikä minkään piikkiin. Toi on todella julmaa ja ymmärrän täysin, että sillä oli seuraukset. Toivotaan että siellä päässä on nykyään ehjempi aikuinen. <3

  11. Itse olen aina ollut laiha, mutta viime vuosina olen lihonnut sen melkein 10 kiloa. Osittain saliharrastuksen ja lihaksien kasvun osalta, osa johtuu varmaankin e-pillereistä sillä rinnat mulla kasvoi niiden aloittamisen jälkeen kaksi kuppikokoa, sekä varmasti osittain myös seurustelun aloittamisen jälkeen alkaneen ruokahifistelyn ja hyvän ruuan takia 😀

    En todellakaan haluaisikaan olla enää se 10 kg laihempi, mitä ylioppilaaksi päästessäni olin, muutaman kilon voisin pudottaa kuitenkin. Silti satutti kun äidiltäni kuulin, että yksi tuttumme oli kommentoinut lihomistani tyyliin: ”Onpa se vaan pyöristynyt viime näkemästä.”

    Tottahan se on, mutta en ymmärrä miksi sellaista pitää mennä sanomaan toiselle? Jos kyse olisi jo vakavasta ylipainosta niin voisin ymmärtää huolen, mutta edelleen olen ihan reilusti normaalipainon rajoissa.

    Lisäksi vielä ei voi koskaan tietää mistä jonkun lihominen johtuu, onko taustalla sairaus tms. niin kommentti voi satuttaa erittäinkin paljon.

    • Niin totta. Sitäpaitsi mun mielestä törkeää, että äitisi tuttu kommentoi ÄIDILLESI miten hänen mielestään painosi on käyttäytynyt. Kyllä sekin on mun mielestä aivan helvetin tahditonta. Ihan sama kuin haukkuisi toisen lasta ”vähän rumaksi”!!!!!

  12. Itse muistan joka ikisen sanan mitä äitini on painostani sanonut, ja ne ovat vaikuttaneet itsetuntooni ja koko elämääni.
    Painoni alkoi nousta vanhempieni erottua kun olin toisella luokalla ja jatkoi nousemista, kun tapahtui kaikenlaisia muitakin asioita joita lapsen ei pitäisi joutua käsittelemään. Kun äitini havahtui painon nousuuni, hän alkoi laittamaan minua kaiken maailman dieteille ja kommentoimaan painoani eri tavoin. Usemman kerran sainkin laihdutettua, mutta koska painonpudotus ei tapahtunut itselleni vaan äidille tai terveydenhoitajalle, paino tuli aina korkojen kera takaisin kun äidiltä loppui kiinnostus laihduttamiseeni. Kaikista pahin kommentti mitä olen äidiltäni kuullut oli: ” minua pidetään huonona äitinä kun sinä olet lihava”. Silloin teini ikäisenä murrosiän kourissa lihavana itsetunto oli muutenkin nolla, eikä tämä kommentti auttanut asiaa yhtään, vaikka äidin tarkoitus oli luultavasti saada minua laihduttamaan etten tuottaisi hänelle enempää häpeää tai pettymystä.

    • Tosi surullista luettavaa tämäkin, enkä voi ymmärtää miten joku voi sanoa äitinä omalle lapselleen noin alentavasti. En vois ikinä, siis en ikinä sanoa lapsestani mitään noin loukkaavaa. Varmaan äitisi susta on välittänyt, mutta oisko sitten ollut että omat henk.koht ongelmat on ajaneet käyttäytymään omaa lasta kohtaan noin?
      Siis en tietenkään tiedä, mutta jäin pohtimaan ”taustoja”…

  13. Joo, en tiedä miten meidän perheessä kommentit oli tarkoitettu, mutta itselle toisen vanhemmat lausahdukset ulkonäöstä aiheutti juuri sen, että aloin oirehtia juuri syömisen suhteen. ”huomaa, että olet viihtynyt jouluna ruokapyödässä” ja ”olit niin pulska, että pahaa teki” jne. Sitten kun joskus uskaltauduin kertomaan ongelmistani ruoan kanssa, niin syytettiin medioita. Myöskin se miten muista ihmisistä puhuttiin, heidän kiloistaa jne, sai minut kuvittelemaan, että kaikki ruotivat minunkin ulkonäköäni jatkuvasti. Ihan samalla tavalla kuin minua ei kiinnosta muiden lihoamiset /laihtumiset (ellei siis joku ystävä tarvitse tsemppiapua tai ota itse asiaa esille), niin tuskin minunkaan muotoni muita kiinnostaa, tämän vain kun olisi tajunnut silloin yläasteikäisenä.

    • Varmaan usein ne lausahdukset on tosiaan tarkoitettu vain ”ohimeneväksi heitoksi”, mutta entäs, jos noin sanoisi tuntemattomalle? Odottaisiko silloin, että raktio olisi ihan olankohautus?
      Mutta huomaan se muutenkin kun kuuntelen iäkkäämpiä ihmisiä. ”Mitäs henkilö X:lle kuuluu?” ”Hyvää kai sille, on vaan kovasti lihonut”. Eli se pitää mainita heti alkuunsa.

  14. Mua on kiusattu koon puolesta jo eskarissa (oon ollu aina pyöree) ja terveydenhoitajat väittivät lihavaksi jo 3. luokalla, vaikka varsinaista ylipainoa ei vielä tuolloin ollut. 7. luokan alussa paino meni jo 100 kiloon ja alkoi sadella kommentteja (ymmärrettävää tietenkin vaarallisen ylipainon vuoksi) äidiltä siitä kuinka läskit tursuaa jne. Edelleen ylipainoisena joudun näitä kommentteja kuuntelemaan samalla, kun yritän kerätä jonkinlaista motivaatiota elämäntapa muutokseen. Tänä kesänä on tarkoitus muuttaa omilleen vihdoin ja yrityksenä todellakin tehdä asioihin suuriakin muutoksia.
    En nyt sano, että varsinaisia traumoja olisi noista kommenteista jäänyt. Tietysti ne aina satuttaa, jos niitä kuulee päivittäin. Ja minusta huolensa voi ilmaista paremmallakin tavalla kuin haukkumalla.

    • Varmasti sulle tekee hyvää päästä itsenäistymään ja lannistavasta ilmapiiristä pois! Sitten saa enemmän voimia päästä kohti tavoitteitaan, kun kukaan ei ole koko ajan vieressä muistuttelemassa omista vioista. Itsekin tunnistan tässä omaa nuoruuttani, koska usein oli tunne, että sanottiin aika suoraan jos joku asia ei mennyt kuten vanhempani halusivat.

      Tsemppiä ihan hirveästi nyt uusissa suunnitelmissa ja vaikka varmaan tämän tiedätkin, niin hitaasti hyvä tulee. Pieniä askeleita kerrallaan niin kroppa ja etenkin pää ehtii mukaan!

  15. Mielenkiintoinen postaus! Omalla kohdallani hallaa on tehnyt se, että isä on kommentoinut äidin ylipainoa meidän lasten kuullen. Viesti lapsellehan on silloin se että ”et kelpaa tuollaisena kun olet”. Lisäksi siskoani kiusattiin ala-asteella ylipainon vuoksi. Yhteenvetona aloin siis ihannoida laihuutta joten aloin kontrolloimaan syömistä ja liikkumaan hullunlailla. Vettä myllyyn sain siitä, että laihuuttani kommentoitiin kyllä – ei omien vanhempien mutta juhlissa esim. sukulaisten toimesta. Näin siis sain vahvistusta sille, että hoikkana on kelpaava.

    Ihmettelen vieläkin miten itseasiassa omat vanhemmat eivät sanoneet painosta mitään, kuitenkin kesän aikana laihdutin yli 10 kg. Toisaalta heillä oli huoli siskosta, jota kiusattiin, ehkä minun kohdalla ajateltiin että hyvä kun minulla ei ole ongelmaa vaikka tilanne oli vain päinvastainen..

    Nykyään olen normaalipainoinen, liikunnallinen. Silti suhde ruokaan on hankala. Tulee varmaan aina olemaan. Omalla kohdallani syömättömyys kääntyi ahmimiseen ja ahdistuneisuuteen.. vaikka olen aina pysynyt normaalipainoisena, on oman itsensä hyväksyminen äärimmäisen vaikeaa. Mikä on tietysti surullista.

    Yleensähän näissä syömishäiriöissä on kyse jostain ihan muusta kun syömisestä. Se on vaan jonkinlainen pintaoire. Syvemmältä löytynee syyt oireiluun, niitä ole itse työstänyt paljon ja uskon että pääsen kyllä tasapainoon tilanteen kanssa.

    Suhde vanhempiin on hyvä, ehkä olisin aiemmin itsekin kuvaillut suhdetta läheiseksi, mutta itseasiassa mitä enemmän olen asioita penkonut olen tajunnut etten ole ollenkaan ollut itsenäistynyt omista vanhemmista (vajaa 30 vuotiaana, kahden lapsen äitinä…) jonka takia sitä kantaa taakkaa heidän sanomisistaan ja sanomatta jättämisistään.
    Mitä paremmin sitä tuntee itsensä ja on itsenäinen, niin sitä paremmin sitä pystyy määrittelemään itsensä sen kautta mitä todella on tai ei ole, ei sen mitä on kuullut olevansa.

    Vähän sekava teksti, mutta kuten huomaa, ajatuksia herättävä aihe!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta